Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti, NYKY Ensemble ja Helsingin kamarikuoro @ Sibafest 26.1.2020

Virolainen Arvo Pärt on jo hyvän aikaa ollut maailman esitetyin elossa oleva säveltäjä. Vaikka olen kuunnellut Pärtin musiikkia varhaisteini-ikäisestä asti, en ole aiemmin kuullut hänen teoksiaan konserteissa, vaan ainoastaan äänitteinä. Olikin jo korkea aika! Sibelius-akatemian nykymusiikkiyhtye NYKY Ensemblen ja Helsingin kamarikuoron Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti koostui joukosta säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Konsertti oli osa vuoden 2020 Sibafest-ohjelmistoa.

Konsertin ensimmäinen teos oli saksofonikvartetille sovitettu Pari Intervallo. Sovitukseltaan kappale oli selvästi konsertin kokeellisin – ilmeikäs saksofoni ja eteerinen Pärt kuulostavat ajatuksena omituiselta ja radikaalilta yhdistelmältä. Kombo kuitenkin toimii. Saksofonikvartetin äänimatto soljuu tasaisena, pehmeänä virtana. Tulkinta on ilmava ja kirkas. Hieman harmittaa, että kvartetin tempo on aavistuksen liian kiivas – Pari Intervallo olisi hyvä soittaa vielä hitaammin, nautiskellen.

Saksofonikvartetti ja Pari Intervallo. Kuva: Maija Astikainen.

Seuraavaksi siirrytään perinteisempiin sovituksiin. Für Alina on yksi Pärtin tunnetuimpia teoksia. Se on äärimmäisen yksinkertainen ja teknisesti helppo soittaa, mutta silti (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) hyvin vaikea tulkita. Koska sävelmä on yksinkertainen ja harvasanainen, on jokaisella äänenpainolla ja hiljaisella hetkellä ääretön merkitys. Lampis Pavloun tulkinta oli omaan makuuni kovin kliininen ja tekninen. Pavlou ei korosta soitossaan mitään, jolloin musiikista tulee tasapaksua. Nuotit elävät kuin demokratiassa – jokaisella on yhtäläinen voima. Parhaissa kuulemissani Für Alina -tulkinnoissa voima syntyy juuri yksittäisten nuottien painotuksista ja tarkoin mitoitetuista tauoista.

Lampis Pavlou. Kuva: Maija Astikainen.

Für Alinan jälkeen Pavloun seuraksi saapuu viulisti Andrew Ng. Yhdessä he soittavat teoksen Fratres, joka on sekä muusikolle (erityisesti viulistille) että kuulijalle haastava. Teoksen tunnelma ja tahti vaihtelevat monta kertaa lyhyehkön kappaleen aikana. Fratresissa Pavloun piano herää kuitenkin eloon – aivan kuin hän saisi tukea ja rohkeutta vieressä seisovalta viulistilta. Kahden muusikon yhteispeliä on kiehtova seurata.

Andrew Ng. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin ensimmäisen osion päättää lyhyt ja iloinen pianoteos, sävelloru Für Anna Maria. Pavloun tulkinta kappaleesta on reipas ja hyväntuulinen – sellainen kuin pitääkin. Für Anna Maria muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Vaikka kappale on vain noin minuutin mittainen, on sen tuoma valonpilkahdus tärkeä osa konsertin juoksua. Ilman sitä olisi kokonaisuus liiankin melankolinen ja synkkä.

NYKY Ensembleä. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin pisin ja raskain teos on viimeiseksi ajoitettu, kolmelle kuorolle sävelletty Te Deum. Minun on vaikea sanoa Te Deumista tai Helsingin kamarikuoron tulkinnasta oikeastaan mitään järkevää. En yksinkertaisesti pysty analysoimaan teosta tarkemmin – voin vain sanoa, että pidin tulkinnasta valtavan paljon.

Pärt on kirjoittanut Te Deumistaan seuraavasti: ”Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä”. Helsingin kamarikuoron ja NYKY Ensemblen tulkintaa kuunnellessani ymmärsin hyvin, mitä hän tällä tarkoittaa – teos nousee hitaasti hiljaisuudesta, kasvaa ja huipentuu laskeutuakseen kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. – Hassua, muuten: olen kuullut monista Pärtin teoksista tulkintoja, joista en pidä, mutta Te Deum tuntuu vain toimivan aina. En usko sen johtuvan siitä, että Te Deum olisi helppo teos – sitä se tuskin on. Pikemminkin veikkaan tämän olevan seurausta siitä, että muusikon on vaikea olla syventymättä tähän teokseen aivan erityisellä pieteetillä.

Mainittakoon lopuksi, etten tiedä tai ymmärrä klassisesta musiikista kovin paljoa. En hallitse alan terminologiaa tai musiikin teoriaa. En tiedä, kuinka klassisesta musiikista ”pitäisi” kirjoittaa. Voin vain kuunnella ja sen jälkeen kertoa omia fiiliksiäni, ja niin tein tälläkin kertaa.

Konsertti on kuultavissa Yle Radio 1:ssä torstaina 30.1. klo 19.02. Sibafest jatkuu tällä viikolla – itse tsekkailen ainakin suurimman osan Kinokonserttisarjan elokuvista.

Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -hommat viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

10 parasta black metal -kappaletta

Drowning the Light

Oletko aina halunnut ymmärtää, mistä black metalissa on kyse? Kuulostaako genren musiikki käsittämättömältä äänisutulta? Arveluttaako genren tummanpuhuva ja väkivaltainen estetiikka? Seuraava lista saattaa auttaa sinua kohti initiaatiota genren ytimeen. Tervetuloa ihastumaan ja kauhistumaan omien black metal -suosikkieni pariin!

Lista koostuu omista mielivaltaisista poiminnoistani black metal -tuotosten joukosta. Jos olisin tehnyt tällaisen listan vuosi sitten, olisi se varmasti ollut hyvin toisenlainen. Jos tekisin tämän vuoden kuluttua uudestaan, näyttäisi se varmasti aivan muulta. Tällainen lista on väistämättä aina keskeneräinen ja kehittyvä – paras siis laittaa tämänhetkinen versio saman tien julki, ennen kuin muutan mieltäni jonkin kappaleen sijoituksesta.

10. Cosmic Church: Vigilia II (2015)

Pidän Cosmic Churchin musiikissa sen pehmoisesta ja sopivan eteerisestä äänimaailmasta, erityisesti silkkisistä kitarasoundeista. Raa’at ja ruosteiset lauluosuudet tuovat mukavasti vastapainoa samettisille instrumenteille. Yhdistettynä helvetin nätteihin kitaramelodioihin tämä vain toimii. Sopii myös aloittelijoille.

9. Cult of Fire: काली मां (Kali Ma) (2013)

Cult of Fire yhdistelee estetiikassaan ja musiikissaan perinteisiä black metal -elementtejä hindulaisuudesta ja veda-kirjallisuudesta sekä intialaisesta taidemusiikista lainattuihin aineksiin. Kuulostaa kamalalta yhdistelmältä, mutta kyllä tämä vain toimii. Bändi esiintyy Suomessa ensi keväänä Hyvinkään Steelfestissä. Taidan mennä katsomaan.

8. Clandestine Blaze: Ashes of the Eternal Wanderer (2006)

Jos Clandestine Blaze olisi esine, se olisi reunoistaan rapistunut betoniharkko. Yhtyeen ilmaisua leimaa hyvä, raaka ja primitiivinen tekemisen tuntu ja vakaa kädenjälki. Levy toisensa jälkeen edustaa perusvarmaa tekemistä – ei ”kovia riffejä” tai ”hyviä biisejä”, vaan tasaista, kylmänharmaata ja monotonista vääntöä. Soundimaailma on tiivis ja hyvällä tavalla tylsä. Nämä elementit leimaavat myös Ashes of the Eternal Wanderer -kappaletta, joka lyriikka perustunee keskiaikaiseen vaeltavan juutalaisen myyttiin.

7. Drowning the Light: Fight till the Lonesome End (2007)

Drowning the Light on verrattain nuori bändi, mutta soundiensa puolesta uskollinen 1990-luvun alun räkäiselle ja kovalle ilmaisutyylille. Tässä primitiivisyyden ja herkän melodisuuden yhdistelmässä on jotakin samaa kuin Nokturnal Mortumin (ks. myöhemmin) varhaistuotannossa. Drowning the Light on jäänyt valitettavasti yhden (tai kahden) hitin ihmeeksi, eikä yhtyeen myöhempi tuotanto jaksa juuri herättää tunteita.

6.  Alghazanth: My Somberness Surmounted (1999)

Alghazanth on minulle hukattu mahdollisuus. Bändin idea, tyyli ja äänimaailma ovat juuri minua varten, ja jos olisin osannut paneutua tähän yhtyeeseen niinä vuosina, kun alun perin tutustuin black metaliin, olisin meittänyt Cradle of Filthin levyt välittömästi mäkeen ja ostanut niiden tilalle Algazanthia. Tämä bändi sopii melodisuutensa ja verrattain reippaan ilmaisunsa vuoksi erinomaisesti black metaliin vasta tutustuville ja onkin eriomainen askel semi- black metallista (COF, Dimmu Borgir jne.) kohti kovempia aineita.

My Somberness Surmounted on kuin 15-vuotias tyttö: konstailematon, viaton ja hauraudessaan kaunis ja ehdottoman ainutlaatuinen.

5. Urfaust: Empty Space Meditation II (2016)

Urfaust lukeutuu lo-fi black metaliksi kutsuttuun alagenreen, jolle ovat ominaisia – yllätys, yllätys – äärimmäisen tuhnuinen äänimaailma ja konstailematon, raaka ilmaisu. Uskoisiko, että kahdesta hollantilaisesta kaverista lähtee näin paljon ääntä? Noin yleisesti ottaen pidän puhtaiden vokaalien ja murinan/rääynnän yhdistämistä kerettiläisenä, mutta Urfaustille suon mieluusti tämänkin lystin.

Urfaustin kappaleet on kirjoitettu jonkinlaisella arkaaisella saksalla – kuulemma. Kukaan ei tiedä aivan varmaksi, sillä lyriikoita ei ole koskaan painettu mihinkään, eikä näin suttuisista laulusoundeista ota mitään selvää.

Urfaust toimii myös keikalla; bändin esiintyminen Kouvolan Doningtonissa vuonna 2008 on parhaita näkemiäni black metal -keikkoja.

4. Black Magick SS: Ecplipse (2017)

Black Magick SS solahtaa ehkäpä sukkelammin occult rockin kuin black metalin genreen. Kyse on kuitenkin selvästi genre-cross-overista, joten kelpuutetaan tämäkin listalle. Bändin Kaleidoscope Dreams -LP on heittämällä paras vuoden 2017 musiikkijulkaisu. Yhtye tunnetaan Euroopassa vielä verrattain huonosti, mutta koska occult rock ja muu psykedeliahommels kasvattaa jatkuvasti täällä suosiotaan, ennustan bändille mukavaa tulevaisuutta ja kasvavaa kysyntää myös Euroopassa. Tämä saattaa kolahtaa myös niille kuuntelijoille, joille listan aiemmat biisit ovat merkinneet vain hämmennystä ja verisiä korvakäytäviä.

3. Nokturnal Mortum: Ancient Nation (1996)

Pidän kovasti 2010-luvun sliipatusta, hyvintoteutetusta, kirkkaiden soundien black metalista. Vanhaa Nokturnal Mortumia kuunnellessa alkaa kuitenkin hävettää: ennen vanhaan black metalissa oli sentään sopivasti räkää, kuorta, nahkaa ja verta. Varhainen Nokturnal Mortum on alkuvoimaista, nuorekasta ja ihanan primitiivistä, mutta silti melodista ja kaunista.

Bändin myöhemmissäkään julkaisuissa ei ole mitään vikaa, äänimaailma on vain muuttunut. Vuonna 2009 julkaistussa Voice of Steelissä soivat jopa pinkfloydmaiset soudit – hyvä levy sekin.

2. Nargaroth: Sever Tears are Flowing to the River (2001)

Mietin listan ykkössijaa pitkään. Toisenlaisena päivänä tämä Nargarothin eeppinen voimaballadi olisi vallannut ykkössijan; nyt kävi näin. Nargaroth on hankalan bändin maineessa, eikä suotta. Bändin ”huono” maine, kyseenalainen historia ja monet vähemmän tasokkaat julkaisut peittävät valitettavan usein alleen sen tosiasian, että bändi on julkaissut vuosien mittaan myös todellisia mestariteoksia. Seven Tears are Flowing to the River -balladi on niistä merkittävin. Kappaleen lyriikat saattavat sellaisenaan tuntua turhanaikaiselta herkistelyltä, mutta näihin melodioihin yhdistettynä ne muodostavat uskomattoman jylhän paketin. On vaikea käsittää, kuinka näin yksinkertaisista elementeistä voikin saada aikaiseksi jotakin näin ainutlaatuista.

Olen todistanut Nargarothia keikalla kerran, vuonna 2014 Nosturissa. Tämän kappaleen livekokemus on yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

1. Funeral Mist: Anti-Flesh Nimbus (2009)

Moni black metaliin perehtymättömiä varmaankin askarruttaa (kai?) genren suhde kristinuskoon, saatananpalvontaan, ”saatananpalvontaan”, ateismiin ja henkisyyteen. Valitettavasti on mahdotonta määritellä edes summittaisesti sitä, kuinka black metalin piirissä suhtaudutaan näihin aiheisiin, sillä genren sisään mahtuu valtava varianssi käsittelytapoja ja maailmankatsomuksia. Yhtä mieltä ollaan kai siitä, että ”saatanallisuus on se peruslähtökohta”, mutta mitä se saatanallisuus sitten on – tästä ei yksinkertaisesti ole olemassa konsensusta. Jokainen tietää itse paremmin kuin muut.

Mitä näihin aiheisiin tulee, Funeral Mistin tuotanto edustaa kiinnostavinta ja kypsintä suhtautumistapaa. Bändin tuotanto niputetaan yleisesti religious black metal -alagenren piiriin. Tämä genre on ollut omiaan aiheuttamaan kiivaita tunteita ja väärinkäsityksiä, joten sanottakoon tämä selvästi: religious black metal ja kristillinen ”black metal” ovat kaksi tyystin eri asiaa. Termejä voisi pyöritellä pidempäänkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että periaatteessa kaikki black metal on religious black metalia; kaikessa black metalissa on (tai ainakin pitäisi olla) henkinen taso.

Anti-Flesh Nimbus kiteyttää mielestäni erinomaisesti black metalin ja kristillisen perinteen yhteyden: ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan puhuvat samoista asioista, samaa kieltä, samalla tavalla. Raamattu ei ole kiva satukirja, jossa Jumala antaa hyville ja ottaa pahoilta, vaan julma ja väkivaltainen kertomus hengen evoluutiosta. Samasta asiasta puhuu myös Funeral Mist:

I choke the human within, to gain the will of a god.

***

Olen jo niin fakkiintunut nykyisiin musiikkeihini, että uusien, hyvien bändien ja levyjen etsiminen tuntuu vaikealta. Siksi kommenttiboksi kaipaa suosituksia hyvien black metal -biiseistä ja -albumeista. Kerro siis kommenteissa: mitä tästä listasta jäi puuttumaan?