Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965) arvostelu

hollywood babylon
Hollywood Babylon (1965)

Kun Mitä Vittua -lehti kohtaa vanhan ajan elokuvaglamourin, syntyy Hollywood Babylon. Kokeellisten elokuvien ohjaajana kunnostautuneen Kenneth Angerin kirjoittama juorukirja kertoo värikkäällä tyylillä Hollywoodin skandaaleista: murhista ja itsemurhista, salaromansseista, murtuneista sydämistä, rikoksista ja oikeudenkäynneistä. Kansien välistä löytyy jänniä tarinoita monista Hollywoodin kultakauden tärkeimmistä tähdistä – osansa saavat muun muassa Clara Bow, Fatty Arbuckle, Gloria Swanson, Charlie Chaplin, Rudolph Valentino, Mae West, Erroll Flynn ja Robert Mitchum. Fokus on 1900-luvun alkupuolen tapahtumissa, mutta kirjan lopussa sivutaan myös Marilyn Monroen ja Jayne Mansfieldin kohtaloita.

Siihen, kuinka Hollywood Babylonia luetaan, vaikuttaa suuresti se, kuinka paljon lukija tietää teoksen taustoista ja maineesta. Jos teoksen taustat eivät ole tuttuja, hahmottuu siitä railakas, surullinen ja paikoin jopa järkyttävä kokoelma Hollywoodin onnekkaiden ja onnettomien kokemuksista. Jos lukija taas on tutustunut teoksen maineeseen, näkee hän nämä tarinat toisenlaisessa valossa – Hollywood Babylonia kun pidetään suurelta osin sepitteenä. Teos loi monia tunnettuja myyttejä, jotka on sittemmin osoitettu paikkaansa pitämättömiksi: Clara Bow ei harrastanut seksiä kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa. Lupe Vélez ei tukehtunut omaan oksennukseensa. Marie Prevostin koira ei syönyt emäntänsä ruumista.

Hollywoood Babylonin sisältöön kannattaakin suhtautua terveellä kriittisyydellä tai jopa lukea sitä silkkana fiktiona tai kirjallisena mokumenttina. Osa teoksen kertomuksista toki on tosia. Erroll Flynniä todella syytettiin alaikäisten tyttöjen hyväksikäytöstä. Chaplinin (ex-)vaimo Lita Grey todella väitti avioero-oikeudenkäynnissä miehensä tehneen mitä merkillisimpiä asioita, eivätkä Chaplinin muutkaan naissuhteet olleet täysin ongelmattomia. Fatty Arbuckle todella oli syytettynä kauniin nuorikon eli Virginia Rappen raiskauksesta ja murhasta. Kuka todella teki, mitä ja kenelle, jää kuitenkin hämäräksi. Anger sotkee teoksessaan sumeilematta totuutta, spekulaatiota ja silkkaa mielikuvitusta.

Väkisinkin miettii, mitä Angerin päässä on liikkunut, kun hän on koostanut teosta. Anger on värikäs ja ristiriitainen hahmo, mutta minun on vaikea uskoa, että hän laskettelisi valheita silkkaa ahneuttaan tai ilkeyttään. Haluaisin ajatella, että kyse on laajemmasta ”performanssista” – että Anger tietää, kuinka yleisö toimii ja reagoi ja että hän on laskenut näiden reaktioiden varaan. Haluaisin ajatella, että Anger on tarkoittanutkin kirjansa vastaanotettavan juuri sillä tavalla kuin se nyt vastaanotetaan: sepitteenä.

Tai jotain.

Hollywood Babylonilla on kyseenalaisista piirteistään huolimatta kiistattomat ansionsa. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja railakasta, ja se on kuvitettu upeasti vanhoilla Hollywood-tähtien valokuvilla. Vaikka pehmeäkantinen nide on tehty halvalla ja maksaa alle kympin, se näyttää upealta. En jaksa ottaa valokuvia hankalasti auki pysyvästä pokkarista, joten joudutte vain uskomaan sanaani.

Luin Hollywood Babylonin suurimmaksi osaksi vessassa. Vessalukemiseksi se sopiikin erinomaisesti – tarinat ovat hyvin lyhyitä ja kevyitä.

Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965)
Lukuhaasterasti: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä. 

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit (2001) arvostelu

Tajunnan alkemistit (2001)

Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001) on okkultismin ja valtavirtakulttuurin välisiin kytköksiin erikoistuneen Gary Lachmanin ensimmäinen teos. Teoksen nimi, takakansiteksti ja esipuhe johtavat lukijaa hieman harhaan: ne antavat odottaa vastauksia kysymykseen siitä, mikä 60-luvulla oikein meni pieleen ja millaisia vaarallisia ja tuhoisia ilmiöitä rauhan ja rakkauden vuosikymmeneen liittyi. Toki näitäkin asioita käsitellään teoksessa, mutta kokonaiskuvassa ne jäävät melko pieneen rooliin. Ilmeisesti teoksen nimen ”pimeä puoli” viittaakin kaikkeen 60-luvun mystiikkaan. Tämä on hämmentävää siksi, että kaikkea mystiikkaan liittyvää on hankala mieltää ”pimeäksi”. Ajattelen, että mystiikkaa on olemassa monenlaista: pimeää, valoisaa, vaarallista, vaaratonta. Ehkäpä takakannen sävy on myynninedistämisen vuoksi synkempi kuin teoksen sisältö.

Tajunnan alkemistien yhteen sitova teema ei ole niinkään 60-luvun pimeä puoli, vaan vuosikymmenen henkiset ilmiöt. Siinä käsitellään kirjallisuutta, musiikkia ja päihteitä siinä missä ne ovat tavalla tai toisella kytköksissä henkisyyteen.

Kirjallisuuden osalta teoksessa pääsevät esiin erityisesti J. R. R. Tolkien, Herman Hesse, H. P. Lovercraft ja Conan-soturin luoja Robert E. Howard. Näistä kirjailijoista osan tuotannossa kytkökset henkisiin teemoihin ovat selvät. Toisten kohdalla kytkösten näkeminen vaatii enemmän tulkintaa. Lachman käsittelee kaikkia mainittuja kirjailijoista ansiokkaasti. Minulla ei ollut aiemmin hajuakaan esimerkiksi siitä, millaiseen suosioon Tolkien, Hesse ja Lovecraft 60-luvulla nousivat. Tämä selittää hyvin sen, miksi Tolkien ja Hesse ovat lapsuudenkotini kirjahyllyissä niin vahvasti läsnä.

Sen sijaan elokuvia ei teoksessa käsitellä paria hassua mainintaa (Rosemaryn painajainen, The Wicker Man, Kenneth Angerin ja Alejandro Jodorowskyn tuotanto) lukuun ottamatta lainkaan. Jopas kummaa. Eikö Lachmanilla todellakaan ole mitään kiinnostavaa sanottavaa 60-luvulla vaikkapa niin kovin suosituiksi nousseista kauhuelokuvista? Eikö esimerkiksi Herchell Gordon Lewisin splatter-elokuvista löytyisi kiinnostavaa näkökulmaa okkultismiin? Teoksen loppusanoihin on sentään ujutettu upea summaus The Matrix -elokuvasta:

Matrixissa [gnostilainen ”toiselle puolelle murtautumisen” teema yhdistyy] Gestapo-muotiin, aurinkolaseihin ja läjään tykkejä. Mustaan nahkaan pukeutunut joukko ampuu itsensä ulos gnostilaisesta lihan vankilasta, sokaistuneen demiurgin valheellisesta todellisuudesta, johon ihmisen sielu on haudattu kuin helmi mutaan.

Ei magia mihinkään ole kadonnut. Kaikki velhot vain eivät enää käytä sandaaleita.

Koska teoksen aihepiiri on erittäin laaja ja moninainen, on lukujaottelun teko ollut haastavaa. Tämä ikävä kyllä näkyy teoksessa onnahtelevana jäsentelynä. Osalla luvuista ei ole kovinkaan selkeää rajaavaa tekijää, vaan aiheita on yksinkertaisesti yhdistelty jotakuinkin mielivaltaisesti lukunippuihin. Vai mitä tuumaatte luvusta, jossa The Morning of the Magicians -kirjaa, von Dänikeniä ja ufoja sekä natsiokkultismia? Entä luvusta, jossa rinta rinnan kulkevat Tolkienin hobitit ja Howardin pullistelevat barbaarit? Molemmat liittyvät toki fantasiaan, mutta ehkäpä kumpikin kirjallinen maailma olisi ansainut oman lukunsa. Entä mitä pitäisi ajatella luvusta, jossa juostaan Maharishi Mahesh Yogin luota Kenneth Angerin Lucifer Risingin kautta Altamontiin ja Cielo Drivelle? Timothy Learyn huumehommille on puolestaan omistettu kaksi lukua – miksi kummassa? Aihekokonaisuuksia on sekavan lukujaottelun vuoksi vaikea hahmottaa.

Erääseen hahmoon viitataan lähes jokaisessa luvussa. Tuo hahmo on – Aleister Crowley. Oletin aiemmin, että 60-luku oli pehmoisen esi- new agen ja Anton LaVeyn vuosikymmen, ja oivalsin vasta tämän teoksen myötä, kuinka valtava vaikutus Crowleylla oli vuosikymmenen ajatteluun. Lachman kuvaa Tajunnan alkemisteissa Crowleyta huomattavasti neutraalimmassa valossa kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Crowley-elämäkerrassa, jossa hänen otteensa on pisteliään kriittinen.

Suomenkielinen käännös on erittäin tasokas. Pilkkuvirhettä ja muuta pikkuvikaa löytyy, mutta mistäpä niitä ei löytyisi. Teoksen suomenkielinen nimi on huomattavasti kuvaavampi ja oivaltavampi kuin englanninkielinen Turn Off Your Mind. Kääntäjä Ike Vilin suomenkielinen jälkisana on ansiokas, joskin eksyy mielestäni hieman harhateille: kyse on 60-luvun mystiikasta kertovasta teoksesta, ja siihen nähden kääntäjä eksyy avaamaan Suomen henkistä liikehdintää 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten osalta turhan tarkasti.

Suomennos on julkaistu vuonna 2003. Kun kirjoitusajankohta otetaan huomioon, tuntuvat kääntäjän jälkipuheen viimeiset sanat erittäin hämmentäviltä:

Jo nyt voimme tekstiviestin hinnalla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja jakaa vain kaikkein merkityksellisimmän. ONX RIXUS MUIJA SEURAA? Ehkä Faustin rinnassa sykkivät kaksi sielua vihdoin yhtyvät, ja ihmiselon ristiriitainen tunteiden kirjo supistuu niihin, jotka voidaan yksiselitteisesti merkitä hymiöillä, synkiöillä tai tähtien väliin: *ihmettelee*. Voimme olla osallistujia, meidän ei tarvitse olla ymmärtäjiä. ”Every man and every woman is a star”, kuten Crowley asian esitti. On vain ajan kysymys, milloin suomalainen formaatti – jossa uhmiset tuottavat itse itselleen sisältöä ja vielä maksavat ilosta rahat keräävälle osapuolelle – siirtyy Yhdysvaltoihin, jossa yleinen älykkyysosamäärä jo nyt lähentelee vaarallisia tasoja. Mikä on systeemievoluution seuraava siirto? Miettiikö joku vielä joskus katkerana, miksi kumisaappaita valmistanut Nokia ei siirtynyt tutkimaan tuulivoiman aeromantiaa?

Who-oo-oouuhhh. Ike Vil osuu tässä niin monessa kohtaa oikeaan – ja toisaalta niin väärään. Nokia ei paneutunut magian sovelluksiin tuotekehityksessä, vaan paskoi kukoistavan bisneksensä ja jäi nousevien älypuhelinvalmistajien jalkoihin. (Viittaukset ”suomalaiseen formaattiin” liittynevät tekstiviestien lisäksi myös H. P. Blavatskyn puheisiin ”valosta”, joka nousee vaikeiden aikojen koittaessa Suomesta. Alan taipua ajattelemaan, että kenties vanharouva Blavatsky on erehtynyt asiassa.) Tähdet ovat jääneet viimeisen kymmenen vuoden aikana kommunikaatiostamme pois – *harmittelee*. Hymiöistä on sen sijaan kehittynyt emojeja, joilla on ilmaistavissa käytännössä koko inhimillisten tunteiden ja aatosten kirjo. Vai kävikö sittenkin niin, että oma ajatusmaailmamme ja tunne-elämämme on kutistunut sellaiseksi, että se on helposti ilmaistavissa irvistelevillä keltaisilla palloilla? Yksi asia on selvä: tänä älypuhelinten aikakautena olemme todellakin kaikkien kanssa kaiken aikaa ja silti vähemmän läsnä kuin koskaan aiemmin.

Tajunnan alkemistit luettuani näin huomattavasti selvemmin, mitkä asiat nykyisessä kulttuurissamme ovat 60-luvun perua. Ehkäpä kiinnostavin – ja samalla surullisin – 60-luvulla levinnyt ja nykyään yhä merkittävämmäksi noussut ilmiö on salatieteisiin ja mystiikkaan liittyvä huomionkipeä poseeraus, oman egon korostus ja tapa käyttää okkulttista harrastelua oman identiteetin rakennuspalikkana. Kyse on eräänlaisesta harmittomasta larppauksesta.

Vielä 1900-luvulla Crowleyn kaltaiset tirehtöörit olivat salatieteiden harrastajien keskuudessa poikkeuksia, ja tyypillinen henkisen tien kulkija vaelsi hiljaa ja katseita karttaen. Sittemmin omaa egoa korostavasta tavasta ”harjoittaa” ”okkultismia” on tullut hämmästyttävän yleinen malli. Usein tähän liittyy vahva kiinnostus estetiikkaan ja ”ilmiöihin” sekä irtokarkkityypinen suhtautuminen henkisyyteen: omaan säkkiin napsitaan oman maun mukaan niitä namuja, jotka kutakin eniten miellyttävät. Ne osaset, jotka eivät ole ”jänniä” tai jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä, voi jättää omasta pussista pois – eihän ihmisen tarvitse pakottaa itseään tekemään mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Tärkeintä ei ole enää se, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, vaan se, näyttääkö puuhastelu ulospäin uskottavalta.

Tajunnan alkemistit jättää mielen matalaksi. Se muistuttaa siitä, että kirjoitukset ihmisten viimeaikaisesta ”henkisestä mielenkiinnosta” ovat paskapuhetta. Päinvastoin: se pieni pala pyhää, joka vielä 1900-luvulla eli länsimaisen kulttuurin keskuudessa, on nostettu ihmisen kyltymättömän omahyväisyyden ja huomionkipeyden halvaksi välineeksi. Okkultismin käsite on tyhjentynyt: asia on paradoksaalisesti sitä ”okkulttisempaa”, mitä katu-uskottavampaa ja näkyvämpää se on.

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****

The Man We Want to Hang (2002), Kenneth Anger Visiting the Abbey of Thelema (2010) & Anger Me (2006) arvostelu

magick-lantern-cycle
Magick Lantern Cycle (2009)

Jos minun pitäisi luopua vaatimattomasta kotikatselutallennekokoelmastani ja valita sen joukosta yksi nide, jonka saisin säilyttää, olisi tuo nide ehdottomasti Magick Lantern Cycle eli kokoelma Kenneth Angerin lyhytelokuvista. Vaikka olen katsonut elokuvat vuosien varrella moneen kertaan, en ole koskaan tullut tsekanneeksi paketin ekstroja. Tiesin, että julkaisun ekstroissa käsitellään tavalla tai toisella Aleister Crowleyta ja hänen lyhytikäiseksi jäänyttä thelema-luostariaan, joten katsoin ne vihdoin nyt Gary Lachmanin Crowley-elämäkerran luettuani.

On outoa, miksi Angerin The Man We Want to Hang -dokumentti (Yhdysvallat 2002) on ahdettu DVD:n ekstrojen eikä ”varsinaisen sisällön” joukkoon, onhan se Angerin lyhytelokuva siinä muutkin. Syynä on kenties se, että Crowleyn kuvallista tuotantoa esittelevä dokumentti ole ilmaisullisesti järin kunnianhimoinen eikä siis samassa mielessä auteur-elokuva kuin Angerin muut (säilyneet) elokuvateokset. Dokumentti näyttää syntyneen vaivattomasti ja kivuttomasti, ikään kuin ”siinä sivussa”. Angerin elokuville ominaiseen tapaan The Man We Want to Hang ei sisällä puhetta – Crowleyn maalaukset yksinkertaisesti lipuvat katsojan silmien eteen yksi toisensa jälkeen ilman sen ihmeempää taustoitusta. Olisin itse mieluusti nähnyt dokumentissa ajallisen jatkumon, jonka myötä Crowleyn kehitys kuvantekijänä olisi käynyt ilmi. Ehkä tällainen on dokumentissa esitettykin – kaiken metatiedon puuttuessa asiaa on vaikea arvioida. Lisäksi esitystapaa voidaan pitää hieman harhaanjohtavana: esimerkiksi Leon Engers Kennedyn maalaama Crowleyn muotokuva on esitetty Crolweyn maalausten seassa, joten asiaan peretyhmätön katsoja voisi periaatteessa erehtyä luulemaan tätä muotokuvaa Crolweyn maalaamaksi (oma)kuvaksi.

Odotin dokumentilta ennen kaikkea Leah Hirsigistä maalattua ”Dead Soul” -muotokuvaa, josta olen toistaiseksi nähnyt vain yhden mustavalkoisen valokuvan. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan ole saatu näyttelyyn. Kenties koko maalaus on jo aikoja sitten hukkunut tai tuhoutunut. Tämä on harmi – haluaisin tietää, millaiset värit Crowley on helakanpunaisen naisensa muotokuvaan valinnut.

THE-MAN-WE-WANT-TO-HANG
Oma suosikkini Crowleyn maalauksista: siveltimen käyttö on vähän sinne päin, mikä ei vähennä kuvan viehätysvoimaa.

Selvää on, ettei maailma menettänyt Crowleyssa kummoista taiteilijaa. Hänen värikylläinen, naivistinen ja sarjakuvamainen tyylinsä on kiinnostava lähinnä kurkistuskanavana hänen sisäiseen elämään. Vaikuttaa siltä, että Crowleyn taideharrastusta on vaivannut sama ongelma kuin hänen muitakin edesottamuksiaan: hän ei osannut päättää, mihin suunnata lahjansa ja energiansa. Hän on kokeillut lukemattomia eri tyylejä ja tekniikoita, kuten kunnianhimoisen taiteilijan pitääkin – mutta siihen se sitten jääkin. On akvarellia, erilaisia piirroksia, öljyä, sekatekniikkaa. Mihinkään hän ei ole malttanut keskittyä kunnolla. Sen enempää sivellin kuin kynäkään ei näytä asettuneen hänen käteensä oikein. Teokset vaikuttavat äärimmäisen henkilökohtaisilta, ja monen maalauksen voisi luulla syntyneen osana jonkinlaista terapeuttista prosessia.

Samaa kuvakieltä nähdään myös theleman luostarin ”painajaisten kammioksi” (”La Chambre des Cauchemars”) nimetyssä huoneessa, jota Crowley käytti makuuhuoneenaan. Crowley tiettävästi koristeli maalauksilla suuren osan luostarinsa seinistä. Thelemiittien lähdön jälkeen paikallisen kylän asukkaat peittivät Crowleyn maalaukset öljy- ja kalkkimaalilla. Vuonna 1955 Anger vieraili hylätyssä ja rapistuneessa luostarirakennuksessa ensimmäistä kertaa ja pesi osan kalkkimaalista pois. Hän kuvasi rakennuksessa myös Thelema Abbey -nimisen lyhytelokuvan, joka on valitettavasti sittemmin kadonnut. 2000-luvulla Anger vieraili luostarissa uudelleen, jolloin syntyi lyhyt Kenneth Anger Visits the Abbey of Thelema -dokumentti. Se on katsottavissa kokonaan täällä. (Tätä dokumenttia on tietääkseni levitetty ainoastaan netin kautta; Magick Lantern Cycle -DVD ei pidä sitä sisällään.)

Jostain oudosta syystä theleman luostari kiehtoo minua huomattavasti enemmän kuin Crowley henkilönä tai thelema uskontona. Tekee kipeää ajatella rapistuvaa, vääjäämättömään tuhoon tuomittua luostarirakennusta, joka edustaa tietylle ihmisjoukolle – thelemiiteille – jotakin alkuvoimaista ja ainutlaatuista. On surku, etteivät thelemiitit mene ja pelasta vanhaa luostariaan (joka on tiettävästi tälläkin hetkellä myynnissä, joskin kohtuuttoman korkeaan hintaan). Ottaen huomioon nykyaikaisten thelemiittien keskuudessa vallitsevan hajaannuksen tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys.

ANGER-ME-lucifer
Anger kertoo Lucifer Risingin synnystä.

Anger Me -dokumentissa Anger käsittelee suhdettaan thelemaan ja ennen kaikkea Crowleyn hahmoon henkilökohtaisemmalla tasolla. Anger kertoo dokumentissa kustakin säilyneestä lyhytelokuvastaan ja ajatuksista elokuvaprojektien takana ihastuttavan runsassanaisesti. Hän ei yritä tehdä elokuvistaan vaikeita kieltäytymällä puhumasta niistä, vaan tarinoi auliisti motiiveistaan ja tavoitteistaan. Olen yhä sitä mieltä, että tekijän intentiolla ei ole (ei pitäisi olla) teoksen tulkinnan kannalta mitään merkitystä ja että tekijän tulkinta omasta teoksestaan on vain yksi tulkinta muiden joukossa. Anger kuitenkin onnistuu tarjoamaan sen verran jänniä tulkintoja omista elokuvistaan, ettei niille voi eikä kannata viitata kintaalla. Hänen selostuksesta erityisesti Rabbit’s Moonista ja Eaux d’Artificesta ovat todella kiinnostavia.

Sen sijaan Angerin tunnetuimpien ja ”kaavamaisempien” teosten – viittaan nyt lähinnä Lucifer Risingiin ja Inauguration of the Pleasure Domeen – tulkinta ei Angerin tarinoinnista juuri rikastu. – Tarkoitan kaavamaisuudella sitä, että nämä elokuvat rakentuvat hyvin selvästi jonkin vanhan systeemin, tarinan tai ajatusrakennelman varaan. Katsojan on melko helppo saada näiden elokuvien kerronnasta koppi, mikäli tuo taustarakenne on tuttu. Tämä kaavamaisuus ei sinänsä ole hyvä tai huono asia; se on vain ominaisuus. Joskus Anger onnistui toteuttamaan kaavan rikkaalla ja kiinnostavalla tavalla, toisinaan taas ei. Inauguration of the Pleasure Dome on oiva esimerkki jälkimmäisestä; elokuvassa väännetään ratakiskoa liiankin kanssa. Kokonaisuus on visuaalisesta räväkkyydestään ja kokeellisuudestaan huolimatta suorastaan puiseva. Sen sijaan Lucifer Rising – oma lempparini Angerin tuotannosta – onnistuu olemaan samanaikaisesti sangen traditiotietoinen ja silti tuore ja omaperäinen.

ANGER-ME-kesayon-unelma
Nuori ja vanha Anger? Ohjaaja kertoo jälleen kiistanalaisen tarinansa siitä, kuinka esitti vaihdokasprinssin roolin Max Reinhardtin Kesäyön unelmassa (1935).

En ole ennen näiden dokumenttien katsomista tainnut koskaan nähdä Angerista videomateriaalia (ellei dialogittomia esiintymisiä hänen omissa elokuvissaan lasketa) tai kuulla hänen ääntään. Olin kuvitellut, että Anger-nimen taakse kätkeytyisi temperamenttinen ja kärttyinen ukonrähjä, eräänlainen Pentti Linkolan Hollywood-vastine. Juuri pahemmin en olisi voinut erehtyä: Anger on ystävällinen, miellyttävä ja ryhdikäs herrasmies, joka ei näytä pitävän turhaa meteliä itsestään, muttei myöskään karta huomiota. Hänen äänensä on makea ja sointuva. Anger Me -dokumentin kuvausten aikaan hän on ollut noin 80-vuotias, muttei näytä päivääkään yli 60-vuotiaalta. Mitä tästä opimme: ilmeisesti homoseksi ja thelema pitävät miehen vireessä ja nuorekkaana?

Tarkoitukseni jatkaa sekä Crowleyn että Angerin kirjallisen tuotannon parissa: Aion taas kerran yrittää Lain kirjan lukemista. Myös Angerin Hollywood Babylon -juorukirja on tarkoitus katsastaa tämän vuoden aikana. Palataan näihin myöhemmin… ehkä.