Jos minun pitäisi luopua vaatimattomasta kotikatselutallennekokoelmastani ja valita sen joukosta yksi nide, jonka saisin säilyttää, olisi tuo nide ehdottomasti Magick Lantern Cycle eli kokoelma Kenneth Angerin lyhytelokuvista. Vaikka olen katsonut elokuvat vuosien varrella moneen kertaan, en ole koskaan tullut tsekanneeksi paketin ekstroja. Tiesin, että julkaisun ekstroissa käsitellään tavalla tai toisella Aleister Crowleyta ja hänen lyhytikäiseksi jäänyttä thelema-luostariaan, joten katsoin ne vihdoin nyt Gary Lachmanin Crowley-elämäkerran luettuani.

On outoa, miksi Angerin The Man We Want to Hang -dokumentti (Yhdysvallat 2002) on ahdettu DVD:n ekstrojen eikä ”varsinaisen sisällön” joukkoon, onhan se Angerin lyhytelokuva siinä muutkin. Syynä on kenties se, että Crowleyn kuvallista tuotantoa esittelevä dokumentti ole ilmaisullisesti järin kunnianhimoinen eikä siis samassa mielessä auteur-elokuva kuin Angerin muut (säilyneet) elokuvateokset. Dokumentti näyttää syntyneen vaivattomasti ja kivuttomasti, ikään kuin ”siinä sivussa”. Angerin elokuville ominaiseen tapaan The Man We Want to Hang ei sisällä puhetta – Crowleyn maalaukset yksinkertaisesti lipuvat katsojan silmien eteen yksi toisensa jälkeen ilman sen ihmeempää taustoitusta. Olisin itse mieluusti nähnyt dokumentissa ajallisen jatkumon, jonka myötä Crowleyn kehitys kuvantekijänä olisi käynyt ilmi. Ehkä tällainen on dokumentissa esitettykin – kaiken metatiedon puuttuessa asiaa on vaikea arvioida. Lisäksi esitystapaa voidaan pitää hieman harhaanjohtavana: esimerkiksi Leon Engers Kennedyn maalaama Crowleyn muotokuva on esitetty Crolweyn maalausten seassa, joten asiaan peretyhmätön katsoja voisi periaatteessa erehtyä luulemaan tätä muotokuvaa Crolweyn maalaamaksi (oma)kuvaksi.

Odotin dokumentilta ennen kaikkea Leah Hirsigistä maalattua ”Dead Soul” -muotokuvaa, josta olen toistaiseksi nähnyt vain yhden mustavalkoisen valokuvan. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan ole saatu näyttelyyn. Kenties koko maalaus on jo aikoja sitten hukkunut tai tuhoutunut. Tämä on harmi – haluaisin tietää, millaiset värit Crowley on helakanpunaisen naisensa muotokuvaan valinnut.

Selvää on, ettei maailma menettänyt Crowleyssa kummoista taiteilijaa. Hänen värikylläinen, naivistinen ja sarjakuvamainen tyylinsä on kiinnostava lähinnä kurkistuskanavana hänen sisäiseen elämään. Vaikuttaa siltä, että Crowleyn taideharrastusta on vaivannut sama ongelma kuin hänen muitakin edesottamuksiaan: hän ei osannut päättää, mihin suunnata lahjansa ja energiansa. Hän on kokeillut lukemattomia eri tyylejä ja tekniikoita, kuten kunnianhimoisen taiteilijan pitääkin – mutta siihen se sitten jääkin. On akvarellia, erilaisia piirroksia, öljyä, sekatekniikkaa. Mihinkään hän ei ole malttanut keskittyä kunnolla. Sen enempää sivellin kuin kynäkään ei näytä asettuneen hänen käteensä oikein. Teokset vaikuttavat äärimmäisen henkilökohtaisilta, ja monen maalauksen voisi luulla syntyneen osana jonkinlaista terapeuttista prosessia.

Samaa kuvakieltä nähdään myös theleman luostarin ”painajaisten kammioksi” (”La Chambre des Cauchemars”) nimetyssä huoneessa, jota Crowley käytti makuuhuoneenaan. Crowley tiettävästi koristeli maalauksilla suuren osan luostarinsa seinistä. Thelemiittien lähdön jälkeen paikallisen kylän asukkaat peittivät Crowleyn maalaukset öljy- ja kalkkimaalilla. Vuonna 1955 Anger vieraili hylätyssä ja rapistuneessa luostarirakennuksessa ensimmäistä kertaa ja pesi osan kalkkimaalista pois. Hän kuvasi rakennuksessa myös Thelema Abbey -nimisen lyhytelokuvan, joka on valitettavasti sittemmin kadonnut. 2000-luvulla Anger vieraili luostarissa uudelleen, jolloin syntyi lyhyt Kenneth Anger Visits the Abbey of Thelema -dokumentti. Se on katsottavissa kokonaan täällä. (Tätä dokumenttia on tietääkseni levitetty ainoastaan netin kautta; Magick Lantern Cycle -DVD ei pidä sitä sisällään.)

Jostain oudosta syystä theleman luostari kiehtoo minua huomattavasti enemmän kuin Crowley henkilönä tai thelema uskontona. Tekee kipeää ajatella rapistuvaa, vääjäämättömään tuhoon tuomittua luostarirakennusta, joka edustaa tietylle ihmisjoukolle – thelemiiteille – jotakin alkuvoimaista ja ainutlaatuista. On surku, etteivät thelemiitit mene ja pelasta vanhaa luostariaan (joka on tiettävästi tälläkin hetkellä myynnissä, joskin kohtuuttoman korkeaan hintaan). Ottaen huomioon nykyaikaisten thelemiittien keskuudessa vallitsevan hajaannuksen tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys.

Anger Me -dokumentissa Anger käsittelee suhdettaan thelemaan ja ennen kaikkea Crowleyn hahmoon henkilökohtaisemmalla tasolla. Anger kertoo dokumentissa kustakin säilyneestä lyhytelokuvastaan ja ajatuksista elokuvaprojektien takana ihastuttavan runsassanaisesti. Hän ei yritä tehdä elokuvistaan vaikeita kieltäytymällä puhumasta niistä, vaan tarinoi auliisti motiiveistaan ja tavoitteistaan. Olen yhä sitä mieltä, että tekijän intentiolla ei ole (ei pitäisi olla) teoksen tulkinnan kannalta mitään merkitystä ja että tekijän tulkinta omasta teoksestaan on vain yksi tulkinta muiden joukossa. Anger kuitenkin onnistuu tarjoamaan sen verran jänniä tulkintoja omista elokuvistaan, ettei niille voi eikä kannata viitata kintaalla. Hänen selostuksesta erityisesti Rabbit’s Moonista ja Eaux d’Artificesta ovat todella kiinnostavia.

Sen sijaan Angerin tunnetuimpien ja ”kaavamaisempien” teosten – viittaan nyt lähinnä Lucifer Risingiin ja Inauguration of the Pleasure Domeen – tulkinta ei Angerin tarinoinnista juuri rikastu. – Tarkoitan kaavamaisuudella sitä, että nämä elokuvat rakentuvat hyvin selvästi jonkin vanhan systeemin, tarinan tai ajatusrakennelman varaan. Katsojan on melko helppo saada näiden elokuvien kerronnasta koppi, mikäli tuo taustarakenne on tuttu. Tämä kaavamaisuus ei sinänsä ole hyvä tai huono asia; se on vain ominaisuus. Joskus Anger onnistui toteuttamaan kaavan rikkaalla ja kiinnostavalla tavalla, toisinaan taas ei. Inauguration of the Pleasure Dome on oiva esimerkki jälkimmäisestä; elokuvassa väännetään ratakiskoa liiankin kanssa. Kokonaisuus on visuaalisesta räväkkyydestään ja kokeellisuudestaan huolimatta suorastaan puiseva. Sen sijaan Lucifer Rising – oma lempparini Angerin tuotannosta – onnistuu olemaan samanaikaisesti sangen traditiotietoinen ja silti tuore ja omaperäinen.

En ole ennen näiden dokumenttien katsomista tainnut koskaan nähdä Angerista videomateriaalia (ellei dialogittomia esiintymisiä hänen omissa elokuvissaan lasketa) tai kuulla hänen ääntään. Olin kuvitellut, että Anger-nimen taakse kätkeytyisi temperamenttinen ja kärttyinen ukonrähjä, eräänlainen Pentti Linkolan Hollywood-vastine. Juuri pahemmin en olisi voinut erehtyä: Anger on ystävällinen, miellyttävä ja ryhdikäs herrasmies, joka ei näytä pitävän turhaa meteliä itsestään, muttei myöskään karta huomiota. Hänen äänensä on makea ja sointuva. Anger Me -dokumentin kuvausten aikaan hän on ollut noin 80-vuotias, muttei näytä päivääkään yli 60-vuotiaalta. Mitä tästä opimme: ilmeisesti homoseksi ja thelema pitävät miehen vireessä ja nuorekkaana?

Tarkoitukseni jatkaa sekä Crowleyn että Angerin kirjallisen tuotannon parissa: Aion taas kerran yrittää Lain kirjan lukemista. Myös Angerin Hollywood Babylon -juorukirja on tarkoitus katsastaa tämän vuoden aikana. Palataan näihin myöhemmin… ehkä.