10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -hommat viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2011) arvostelu

Crowley Lachman
Aleister Crowley. Suuren Pedon
elämä ja teot
(2011/2015)

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 26. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun olin ala-asteikäinen, minulla oli ongelma. Kun istuin semipakollisissa jumalanpalveluksissa, joihin luokanopettaja meitä raahasi, tunsin itseni tyhmäksi. Saarnojen sisältö ei avautunut minulle. Ymmärsin kyllä puheiden konkreettisen merkityksen – mutta kuinka niitä olisi pitänyt tulkita? Mitä merkityssisältöä noihin sanoihin kätkeytyi?

Adventtina sytytetään neljä kynttilää; yksi joka viikko. Neljä kynttilää palaa, yksi sytytetään joka sunnuntai. Kun viimeinen kynttilä sytytetään, Jeesus saapuu. Ja nyt lauletaan virsi. Enkeelii taivaan lausui nääin miiks hämmästyitte säikähtäin.

Ja niin edelleen.

Miksi juuri neljä kynttilää? Mitä ne symboloivat? Miksi joka viikko sytytetään yksi, miksei kaikkia kerralla? Mikä mystinen, salattu merkityssisältö tähän kätkeytyy? Näiden juttujen juoni auennut minulle edes ankaran pohdinnan jälkeen, joten aloin pitää itseäni vajaaälyisenä.

Vasta aikuisiällä minulle valkeni, etten sittenkään ole tyhmä. Ehkä on sittenkin niin, että noilla saarnoilla ei ole mitään muuta sisältöä kuin niiden konkreettinen, kirjaimellinen merkitys. Ehkä kukaan muukaan ei tajunnut. Ehkä kynttilä on joskus vain kynttilä. Ehkä saarnoissa ei ollut mitään salattua merkitystä, joka olisi täytynyt väkevän ja syvällisen, jopa vaarallisen luonteensa vuoksi verhota moniselitteiseen retoriikkaan.

Tarkoitukseni ei ole parjata kristillistä tarinaperinnettä, jota pidän varsin rikkaana ja jopa henkevänä. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole moittia edes nykyaikaista luterilaista kirkkoa. Olin ilmeisesti käsittänyt papin työnkuvan väärin: luulin, että papin tehtävä on välittää saarnoissaan jonkinlaisia syviä henkisiä totuuksia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuitenkin kertoo papin olevan jumalanpalvelusten ym. uskonnollisten toimitusten suorittaja; määritelmässä ei puhuta mitään mysteerien tulkitsemisesta tai henkisten totuuksien välittämisestä seurakunnalle. Pappi vain suorittaa toimituksia.

Samanlainen suhde minulla on ollut Aleister Crowleyhyn (1875–1947), joka tunnetaan omassa tuttavapiirissäni myös leikkimielisellä lempinimellä Rauli. Olen aloittanut Lain kirjan lukemisen monta kertaa, ja jättänyt sen yhtä monta kertaa kesken – aloittanut, koska tunnen jonkinlaista inhonsekaista mielenkiintoa Crowleyn tuotantoa ja filosofiaa kohtaan (ja koska olen jostain ihmeellisestä päähänpistosta joskus ostanut Lain kirjan hyllyyni), ja jättänyt kesken, koska jossain vaiheessa joudun aina toteamaan, etten ymmärrä kirjan sisällöstä niin paljon kuin haluaisin ymmärtää. Minulla on (ollut) vahva usko siihen, että Lain kirjaan ja muihin Crowleyn kirjoituksiin käytkeytyy syvempiä merkityksiä ja että sellaiset lentävät lauseet kuten The Key to Joy is Disobedience eivät voi olla olemassa vain kirjaimellisen, ensisijaisen merkityksensä vuoksi. Crowleyn kuuluisa lainjulistus, Do what thou wilt shall be the whole of the Law, kalskahtaa komealta, mutta on altis hirvittäville väärintulkinnoille, mikäli se tulkitaan kirjaimellisesti… vai onko?

Ovatko ne tulkinnat, joita olen itse pitänyt vaarallisina erehdyksinä, sittenkään  väärintulkintoja?

Sanotaan asia suoraan siten kuin se on: en ymmärrä Crowleyta enkä hänen perustamaansa thelema-uskontoa. Haluaisin kyllä ymmärtää – ennen kaikkea se vuoksi, että monet arvostamani taiteilijat, kuten David Tibet, Kenneth Anger, Alejandro Jodorowsky ja Coilin John Balance, ovat ilmaisseet pitävänsä Crowleyta keskeisenä inspiraation tai vaikutteiden lähteenä. Erityisesti Kenneth Angerin tuotannosta voisi luulla olevan vaikea pitää, mikäli Crowleyn filosofia aiheuttaa kakistelua. GaryTajunnan alkemistitLachman on jopa sitä mieltä, että ”– — Angerin tuotanto perustuu käytännössä kokonaan Crowleyn thelemalaisiin ajatuksiin”. Kaikella rakkaudella, Gary, mutta nyt liioittelet. Mitä tekemistä Fireworksilla, Eaux d’Artificella, Rabbit’s Moonilla tai Kustom Kar Kommandosilla on theleman kanssa? On totta, että esimerkiksi Lucifer Rising -elokuvassa Crowleyn vaikutus on kiistaton – mutta edes sen sisältö tai vaikutteet ajatukset eivät rajoitu pelkästään Crowleyn perintöön (Angerin muista elokuvista puhumattakaan). Ainakin minä näen kyseisessä elokuvassa paljon laajempaa länsimaalaisen esoterisen traditioiden heijastelua, en pelkkää Crowleyta.

Viime vuoden aikana tuttavapiirissä pöhistiin monesta suunnasta juuri suomeksi ilmestyneestä Crowley-elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut edellä mainittu Gary Lachman. Ehdin jo hetkeksi unohtaa koko teoksen, kunnes Tiina Mahlamäki julkaisi blogissaan kirjaa koskevan, mainion kritiikin. Siispä kirjaston kautta kotiin ja lukemaan.

Lachmanin teos on ennen kaikkea Crowley-kriittisten lukijoiden suosiossa ja on saanut osakseen moitteita lähinnä thelemiittien ja muiden Crowleyn filosofian kannattajien taholta. Tätä seikkaa silmälläpitäen minun olisi ilman muuta kannattanut valita luettavaksi jokin toinen Crowley-elämäkerta (jollaisia onkin ehditty ”Suuren Pedon” kuoleman jälkeen kirjoittaa vino pino). Lachman ei nimittäin oikeastaan edes yritä vastata niihin kysymyksiin, joihin itse ensisijaisesti etsin vastausta: Miksi ihmiset seurasivat Crowleyta hänen elinaikanaan, ja miksi he seuraavat häntä yhä tänä päivänä? Kuinka Crowleyn hahmoa ja filosofiaa voisi ymmärtää? Tähän teokseen oli kuitenkin pakko tyytyä, sillä muita Crowley-elämäkertoja ei tietääkseni ole suomennettu eikä niitä siis ole tarjolla lähikirjastossani.

Lachmanin tekee oman positionsa suhteessa Crowleyn henkilöön hyvin selväksi – ehkäpä vähän liiankin selväksi. Erityisesti teoksen avausluvussa tuntuu olevan enemmän Lachmania itseään kuin Crowleyta. Hän on nuoruusvuosinaan ollut vakavasti kiinnostunut Crowleyn ajattelusta ja maagisesta työskentelystä, mutta lopulta etääntyi tämän filosofiasta.

Lachman suhtautuu Crowleyhyn yhtä kriittisesti kuin minäkin – tosin sillä erotuksella, että hän todellakin tuntee Crowleyn kirjallisen tuotannon läpikotaisin. (Minun asenteellisuuteni taitaa perustua pikemminkin ennakkoluuloon kuin todelliseen tietoon.) Hän ei tyydy pelkästään kuvaamaan Crowleyn elämän juoksua, vaan analysoi ja kommentoi jatkuvasti tämän valintoja ja kirjoituksia kirpakan kriittisellä otteella. Suurimmaksi osaksi kritiikki on tervetullutta ja asiallista, mutta pakoin Lachman menee liian pitkälle: hänen kommenttinsa lipsahtavat aika ajoin suoranaiseksi nälvinnäksi, jolloin tekstin uskottavuus alkaa kärsiä.

Lachmanin kommentaari Lain kirjasta on omiaan herättämään vahvoja mielipiteitä sekä Crowleyn seuraajissa että kriitikoissa. Lain kirja lienee ainakin nimenä tuttu useimmille Taikalyhdyn lukijoille, mutta kerrataan silti: Kyseessä on theleman pyhä kirja, jonka sisällön Crowley väitti vastaanottaneensa Aiwass-nimiseltä henkiolennolta kolmen huhtikuisen päivän aikana vuonna 1904. Lain kirja on lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi teos theleman piirissä, sillä theleman lait pohjautuvat Lain kirjan säkeisiin.

Itse pidän Lain kirjaa käsittelevää lukua yhtenä elämäkerran parhaista osista. Tässä luvussa Lachmanin tyyli on pisteliäs ja tarkkasilmäinen, muttei ylilyövän irvaileva. Lachman kyseenalaistaa Crowleyn selityksen Lain kirjan syntyhistoriasta täysin pätevin argumentein. Häne mielestän Lain kirjan tyylin ja sisällön perusteella vaikuttaa siltä, että teksti on peräisin Crowleyn omasta päästä – sen tietoisesta tai tiedostamattomasta osasta.

Kukaan tuskin voi koskaan kiistattomasti todistaa, että Lain kirja ei olisi jonkinlaisen henkiolennon sanelema. Tekstin sisältö kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kyse on Crowleyn omakätisestä runoilusta, joka pohjalta hän voi oikeuttaa hedonistisen ja itsekeskeisen elämäntapansa:

[K]riitikko kysyy ensimmäiseksi, miksi ihmeessä tuo valaistunut henkiolento [Aiwass] haluaa kapinoida uskonnollista moraalia vastaan yhtä palavasti kuin teini-ikäinen Crowley. Crowley väitti, että hänestä tuli messias vastoin tahtoaan ja että itse asiassa hänen oma moraalinsa ”soti paikoin katkerasti Lain kirjan opetuksia vastaan”, mutta väitettä on vaikea ottaa vakavasti, koska käytännössä Crowley oli jo vuosikausia elänyt Lain kirjan moraalifilosofian mukaisesti.

Lachman nostaa Lain kirjasta esille erityisesti sellaisia kohtia, jotka ovat omiaan miellyttämään elitismiin ja autoritäärisuuteen ihastuneita lukijoita. Lain kirjaa on mahdollista tulkita siten, että Laki on tarkoitettu ainoastaan harvojen ja valittujen yksilöiden noudatettavaksi ja nautittavaksi. Lachman palaa tähän Lain kirjan piirteeseen myöhemmin theleman luostaria käsittelevässä luvussa:

Vaikka luostari sai komealta kalskahtavia nimiä, rakennus oli varsin alkeellinen: talossa ei ollut kaasua, sähköä, viemäröintiä, juoksevaa vettä eikä juuri huonekalujakaan. Koska wc:tä ei ollut, Crowleyn thelemiitit tekivät tarpeensa mihin parhaaksi näkivät, minkä vuoksi vierailijat kuvasivat paikkaa ”saastaiseksi” ja hajua ”sanoinkuvaamattomaksi”. Crowleyn palkkaama katolilainen taloudenhoitajatar jätti tehtävänsä pian, ja sen jälkeen kukaan ei siivonnut eikä tehnyt ruokaa, koska se ei kuulunut kenenkään todelliseen tahtoon. ”Orjat tulevat palvelemaan”, Aiwass oli ilmoittanut, mutta orjia ei toistaiseksi näkynyt.

Mikäli Lachmanin kuvaus theleman luostarin oloista on totuudenmukainen, osoittaa se käytännöllisellä tasolla, kuinka tuhoon tuomittu theleman perusjärjestelmä on. Vaikka ajatus luostarin puutarhassa kakkivasta ”Suuresta Pedosta” on hykerryttävän hauska, vaikuttaa Lachmanin kertomus kuitenkin epäluotettavalta. Tuoreehkoissa theleman luostarirakennuksesta otetuissa valokuvissa nimittäin näkyy, että rakennuksessa on (ollut) vesivessa viemäröinteineen. Rakennus ei ymmärtääkseni ole thelemiittien lähdön jälkeen ollut missään järkevässä käytössä, joten on epätodennäköistä, että kukaan olisi vessoittanut sitä jälkikäteen. (Se, onko luostarissa käytännössä ollut juoksevaa vettä, on eri asia; valokuvat kuitenkin osoittavat yksiselitteisesti tietyt Lachmanin väitteet epätosiksi.)

”Orjat tulevat palvelemaan”, ”Olkoot palvelijani harvat & salaiset: he tulevat hallitsemaan monia & tunnettuja”, ”Sääli on kuninkaiden pahe; lyö maahan raukat & heikot.” – Juuri tämänkaltaiset väitteet tekevät Lain kirjasta minulle hankalan teoksen. Haluaisin ajatella, että kyse on ihmisen sisäistä kehitystä kuvaavista metaforista. Olen pyrkinyt ajattelemaan esimerkiksi Nietzschen yli-ihmisfilosofiaa nimenomaan kuvauksena hengen evoluutiosta: yli-ihminen on ihmisen sisäinen konstruktio, joka ”kukistaa” ihmisen persoonan heikoimman aineksen. Pahoin kuitenkin pelkään, että Lain kirjaan – tai Crowleyn ajatteluun ylipäätään – ei tällaista ajattelua voi soveltaa. Tähän viittaa ainakin se, että Crowleyn oma tulkinta Lain kirjasta oli varsin kirjaimellinen.

Se elitistinen hekuma, jossa Crowley ja hänen thelemiittinsä marinoituivat, varmasti kiehtoo monia henkistä kotiaan etsivisiä nykyihmisisiä. Tunnustamalla lainjulistuksen ja liittymällä theleman seuraajiin pääsee osaksi eliittiä eli ”harvoja & salaisia” – ja se jos mikä hellii pohjatonta egoismiamme. Paradoksaalista kyllä, melkein koko ihmiskunta taitaa kuulua eliittiin; ainoastaan se, kuinka eliitti määritellään, vaihtelee. Yksi mieltää kuuluvansa älylliseen eliittiin, toinen moraaliseen, kolmas taloudelliseen, neljäs uskonnolliseen, viides hengelliseen, kuudes henkiseen. Kaikki tavat määritellä eliitti ovat yhtä subjektiivisia ja egosentrisiä – tässä (varhaisten) thelemiittien eliittikäsitys ei eroa muista eliittimääritelmistä mitenkään. – Erikoista kyllä, post-crowleylaiset thelemiitit eivät taida korostaa eliittiajattelua läheskään yhtä voimakkaasti kuin Crowley. Kenties nykyajan thelemiitit ovat täysin hylänneet Crowleyn ajatukset ”orjista” ja niistä, jotka ”hallitsevat monia & tunnettuja”?

Crowleyn perintöä ruotiva loppuluku pitää sisällään samanaikaisesti teoksen parhaita oivalluksia että pahimpia hutilyöntejä. Vasta tämän luvun myötä minulle valkeni, kuinka tavattoman ristiriitainen Lachmanin Crowley-suhde kokonaisuudessaan on: hän halveksuu Crowleyta, mutta samalla yliarvioi tämän merkitystä jälkipolvien ja tällä hetkellä vallitsevan okkulttuurin kannalta. Luvussa on erinomaisia oivalluksia Crowleyn perinnöstä, mutta monet nykyaikaisen popkulttuurin syviin sameikkoihin johdattavat polut osoittautuvat lopulta umpikujiksi. Lachman tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkit Crowleyn ja okkultismin – tai jopa Crowleyn ja henkisen liikehdinnän ylipäätään – välille. Tuntuu kovin hassulta ruotia esimerkiksi new agea ja 2000-luvun ”uusgnostilaista” liikehdintää Crowleyn elämää käsittelevässä teoksessa – aivan kuin maailma olisi näistä ilmiöistä velkaa nimenomaan Crowleylle. Enpä usko, että on.

Lukuun mahtuu myös muita kompastuksia. Genesis P-Orridgen nimi on kirjoitettu yli sivun mittaisen katkelman verran väärin (”Orridge”, tämä kämmy voi toki olla myös kääntäjän tekosia… Sainko nyt skenepisteitä?). Lisäksi luvun loppupuolelta löytyy lause, joka aiheuttaa ainakin minulle vatsanväänteitä: ”Miten sitten on mahdollista, että Crowleysta ovat kiinnostuneet niin rauhaa rakastavat hipit, kaaokseen mieltyneet punkkarit, kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet, meluun mieltyneet teollisuusmeteliavantgardistit ja blingillä keikaroivat räppärit?” Kysymys on sinänsä hyvä, mutta äärimmäisen typerästi muotoiltu (kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet…. oikeasti?). Onneksi Lachman sentään vastaa omaan kysymykseensä fiksusti: ”[Oma vastaukseni on, että] kaikki kielletty, järkyttävä ja ’transgressiivinen’ kiehtoo nykyihmistä[.]” Tästä olen Lachmanin kanssa täysin samaa mieltä.

Lachmanin teos oli pikemminkin omiaan lisäämään hämmennystäni Crowleyn hahmon ja filosofian suhteen kuin poistamaan sitä. Kirjan lukemisen myötä mielessäni heräsi lisää kysymyksiä, joista keskeisimmät liittyvät siihen, kuinka nykythelemiitit suhtautuvat Crowleyn hahmoon ja elämään. Onko niin, että thelemiitit…
a) …kiistävät he sen kuvan, jonka Lachman teoksessaan Crowleysta maalaa? (Lachman esittää Crowleyn seksihulluna narkomaanina ja itsekkäänä pummina, joka vastaanotti kyllä mielellään palveluksia muilta, muttei itse ollut valmis antamaan apua ystävilleen. Sen sijaan hän vastasi avunpyyntöihin vittuilulla ja ajoi monet pitkäaikaisista rakastajattaristaan mielisairaalaan tai päihderiippuvuuden kurimukseen – näin väittää Lachman.)
b) …tunnustavat tämän kuvan todeksi, mutta esittävät, ettei Crowleyn maallisilla teoilla ole mitään merkitystä hänen perintönsä kannalta? (Esimerkiksi H. P. Blavatskyn ja eräiden muiden teosofisen liikkeen merkkihenkilöiden ”persoonallisia” piirteitä on usein puolusteltu persoonan ja todellisen itsen eroavaisuudella. Persoonia tulee ja menee, todellinen itse ja ikuinen viisaus pysyvät. Käsittääkseni thelema ei kuitenkaan tunnusta teosofien ja monien muiden okkulttisten liikkeiden omaksumaa käsitystä ihmisen olemuksen kolmijakoisuudesta [sielu-persoona-ruumis] ainakaan sellaisenaan, joten veikkaanpa, ettei tämä tulkinta ole Crowleyn ja thelemiittien kohdalla relevantti.)
c) …myöntävät, että Crowley oli seksihullu, heroiiniriippuvainen öykkäri, ja hyvä niin; että Crowley oli kaikessa viheliäisyydessään oikeastaan hyvä roolimalli, jonka esimerkkiä seuraamalla ”todellinen tahto” löytyy kerkeämmin?
Thelemiitit ovat jakautuneet Crowleyn kuoleman jälkeen moneen kuppikuntaan, eikä tähän kysymykseen luultavasti löydy sellaista vastausta, johon kaikki Suuren Pedon seuraajat voisivat yhtyä. Olisi silti kiinnostavaa kuulla vaikkapa yksittäisten thelemiittien näkemyksiä asiasta.

Olen kuullut myös sellaisia Crowleyn käytöstä ja valintoja puolustelevia puheenvuoroja, joissa väitetään Crowleyn pyrkineen maalaamaan itsestään jälkipolville tahallisen iljettävän kuvan, jotta ihmiset eivät olisi kiinnostuneita hänen persoonastaan. (Samantapaista spekulointia muistelen kuulleeni myös Blavatskysta.) Kenties John Symondsin parjaava Crowley-elämäkerta olikin osa Crowleyn ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa persoonakeskeiset, maalliset ihmiset hänen seuraajiensa joukosta? Tuskinpa. Crowleyn epäsovinnainen ja hedonistinen elämäntyyli näyttää nimenomaan nostaneen hänet postuumiin maailmanmaineeseen. Jos hänellä jotain fiksua sanottavaa on ollutkin, se on peittynyt suurten yleisöjen silmissä jo aikoja sitten populaarikulttuurin kevytmieliseen hypeen.

Aleister Crowleyn käännös on laadukas, hyvän keskitason käännöstyötä. Samaa voi sanoa myös ulkoasusta ja taitosta. Suurin teoksen ulkoasuun liittyvä puute on valokuvaliitteen täydellinen puuttuminen. Mitä enemmän elämäkertaan mahtuu erisnimiä, sitä tärkeämpää on paljastaa lukijalle kasvot ainakin keskeisimpien nimien takaa. Olisin mennyt aivan sekaisin erityisesti lukuisissa ”helakanpunaisissa naisissa”, ellen olisi uuden neidon astuessa kuvioihin googlettanut hänen valokuvaansa. Kenties valokuvaliite on jätetty pois siksi, että lukijoiden oletetaan tuntevan Crowleyn elämän tärkeimpien hahmojen kasvot jo aiemmista elämäkerroista? Tällainen oletus ei tunnu aivan perustellulta, sillä okkulttuurin kronikoitsijana tunnetun Lachmanin teokseen tarttuu varmasti moni, jolle aiemmat Crowley-elämäkerrat eivät ole tuttuja.

Note to self:  kannattaisi varmaan jo pikapuoleen ottaa Lachmanin ”pääteos” eli Tajunnan alkemistit luvun alle.

Kymmenen vuotta scrobblausta

Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun perustin tilin Last.fm-palveluun. Koska musiikki on (ollut) omassa arkipäivässäni läsnä huomattavasti voimakkaammin kuin elokuvat, pelit tai kirjallisuus koskaan, ja koska rakastan erilaisten listojen tekemistä, päivittämistä ja ihmettelyä, päätin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia, joita vuosikymmenen aikana karttuneiden statsien selailu herätti.

Kun aloitin last.fm:n käytön, elin ”neofolk-kauteni” jälkimaininkeja. Jostain syystä kuuntelen edelleen tietokoneeltani ennen kaikkea neofolkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että last.fm:n listat antavat musiikinkuuntelutottumuksistani melko vääristyneen kuvan – erityisesti black ja doom metal, ambient, taidemusiikki ja muut genret, joita kuuntelen lähinnä vinyyli/CD-formaatissa tai mp3-soittimelta, ovat listoilla vahvasti aliedustettuina. (Mp3-soittimeni ei ole last.fm-yhteensopiva, ja olen alkanut käyttää suoratoistopalveluiden mobiiliapplikaatioita vasta aivan viime aikoina. ”Liikenteessä” kuuntelemani musiikki ei siis näy scrobblaustilastoissani.) Lisäksi on huomattava, että kuuntelen etenkin raskaampaa musiikkia sen verran monipuolisesti, etteivät yksittäiset artistit, kappaleet tai levyt pääse nousemaan listojen kärkiin. Neofolk on ”pieni” genre, ja jos sitä haluaa kuunnella, on valinnanvaraa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi black metalin kohdalla.

Top Artists -listan kärkikymmenikkö koostuu lähinnä neofolk-bändeistä, mutta myös industrial, experimental ja ambient ovat edustettuina:

1. Buckethead
2. Coil
3. Current 93
4. Death in June
5. The Cure
6. Brian Eno
7. Sol Invictus
8. The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud
9. Ulver
10. :Of the Wand & the Moon:

Mikä ei kuulu joukkoon? Brian Eno ei varmaankaan tunne oloaan tässä jengissä kovin kotoisaksi, tuskin myöskään The Cure. Joukon suurin kummajainen on kuitenkin kitaravirtuoosi Buckethead. Bucketheadin sijoitus selittyy osittain jo hänen tuotantonsa tolkuttomalla laajuudella: tähänastiseen uransa aikana hän on julkaissut noin 250 studioalbumia, ja lisää ilmestyy jatkuvasti. Myönnän, että olen kuunnellut näistä albumeista vain noin puolet. On selvää, että näin kovalla julkaisuvauhdilla yksittäisten levyjen laatu ei ole kovin korkea, ja soisin Bucketheadin jo hidastavan tahtia. (Hallintapaneelin luonnoksissa on muhinut jo pitkään teksti, jossa yritän selittää sekä itselleni että lukijoille, miksi ylipäätään pidän Bucketheadista. Saa nähdä, valmistuuko tuo teksti koskaan.)

Neofolk, (black) metal, goottirock ja (dark) ambient ovat minulle hyvin yhteisöllisiä musiikkigenrejä. Tarkoitan tällä sitä, että merkittävä osa tuttavapiiristäni on enemmän tai vähemmän leimautunut edellä mainittujen genrejen kuulijakuntaan. Lisäksi keikkatapahtumat vahvistavat sitä heimoutumisen kokemusta, joka näihin genreihin liittyy. Bucketheadia saan kuitenkin hehkuttaa yksin. Hänen musiikkiinsa liittyy voimakas nostalgialataus, enkä usko että saisin konseptista koppia, jos tutustuisin miehen tuotantoon ensi kertaa nyt.

Kuunnelluimpien bändien ja kappaleiden kärkijoukosta pysyy väkisinkin perillä, nämä listat kun näkyvät automaattisesti profiilin etusivulla. Sen sijaan kuunnelluimpien albumien kärki tuli minulle (osittain) yllätyksenä.

1. Yann Tiersen — Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulain
2. :Of the Wand & the Moon: — Sonnenheim
3. Coil — The Ape of Naples
4. Rome — Nera
5. Ulver — Shadows of the Sun
6. Death in June — But, What Ends When the Symbols Shatter?
7. Von Thronstahl — Imperium Internum
8. Nature and Organisation — Beauty Reaps the Blood of Solitude
9. :Of the Wand & the Moon: — Emptiness Emptiness Emptiness
10. Les Joyaux de la Princesse — Aux petits Enfants de France

En uskoakseni ole kuunnellut Yann Tiersenin Amélie-soundtrackia alusta loppuun sitten vuoden 2007, enkä voi mitenkään ymmärtää, kuinka se edelleenkin keikkuu listan ykkösenä. Myös listan toinen sija on yllätys; :Of the Wand and the Moon:in Sonnenheim on hyvä levy, mutten olisi uskonut sen yltävän listalla näin ylös. Ja mitä kummaa, Romen Nera….? En erityisemmin pidä koko levystä. Coilin The Ape of Naples sen sijaan ei yllätä, ei myöskään Ulverin Shadows of the Sun. Ylipäätään albumilistan kärki on melko neofolk-painotteinen, kuten arvata saattoi.

Tapani kuunnella musiikkia on hyvin kappalevetoinen. Etenkin silloin, kun olen liikkeellä mp3-soitin taskussani, en juuri koskaan kuuntele kokonaisia levyjä – en ainakaan silloin, jos todella keskityn musiiikin kuunteluun. Siksi halusin tehdä hieman paremmin selkoa kaikkien aikojen kuunnelluimpien kappaleiden kärkikymmeniköstä. Siivosin listan kärjestä Les Joyaux de la Princessen ja Nature and Organisationin Untitled-sijoitukset, jotka pitävät tosiasiassa sisällään useita eri kappaleita, sekä LJDLP:n ja Regard Extrêmen Weisse Blätter -kollaboraatioraidan, koska sitä ei löydy Youtubesta tai muista vastaavista palveluista. Käydäänpä nämä läpi käänteisessä järjestyksessä.

10. Spiritual Front – No Kisses On The Mouth

Tämän lähemmäs valtavirtapoppia kappaleiden topkympissä ei päästä. Spiritual Frontin No Kisses On The Mouthista liikkuu pariakin eri versiota, joista tämä Armageddon Gigolo’ -albumilla (2006) julkaistu on oma suosikkini. Tässä kappaleessa nähdään jälleen kerran, kuinka omituinen bändi Spiritual Front on: periaatteessa kappale menee hyvinkin tavanomaisesta pop-rock-balladista, mutta kun lyriikoita ja levyn/singlen kantta alkaa tarkastella hieman perusteellisemmin, esille nousee elementtejä, jotka eivät listapoppiin istu.

9. Death in June – Disappear in Every Way

Minun olisi varmaankin kannattanut katkaista lista Nagorny KarabachiinDisappear in Every Wayn sanat ja Youtube-tiedostossa näkyvä levynkansi saattavat olla omiaan herättämään hämmennystä tai jopa pahennusta niissä, joille Death in Junen konsepti, tausta ja maneerit eivät ole tuttuja. Asiaa sen pidemmälti analysoimatta voin kuitenkin vakuuttaa, että kyse ei ole millään tavoin vaarallisesta tai edes poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Google kertonee kiinnostuneille, miksi Douglas-setä pahoitti mielensä niin kovasti, että koki tarpeelliseksi tehdä tällaisen albumin.

Puolisoni – joka ei ole suurikaan neofolkin ystävä – luonnehti taannoin neofolkia ”musiikiksi, joka kuulostaa kuolleelta”. Disappear in Every Wayhyn ja oikeastaan koko All Pigs Must Die -albumiin tämä luonnehdinta sopii erinomaisesti. Kappaleen karkea viehätysvoima luultavasti avautuu ainoastaan niille, jotka jo ennestään tuntevat hyvin Death in Junen tuotannon ja minimalistisen ysärityylin perinpohjaisesti.

8. Einstürzende Neubauten – Nagorny Karabach

Meinaan nykyään unohtaa, kuinka tavattoman tärkeä bändi Einstürzende Neubauten oli minulle vielä viime vuosikymmenellä. Paradoksaalista kyllä, etääntymiseni bändistä juontaa juurensa niihin kahteen livekeikkaan, joita olen päässyt todistamaan. Kyse ei ole siitä, että keikat olisivat olleet huonoja – päin vastoin: keikkojen myötä tajusin, mitä kaikkea jää huomaamatta, kun Neubautenia kuunnellaan kotiolosuhteissa. Livenä Neubauten on kokovartaloelämys. Bändin itse rakentamien, erikoisten soittimien (”soittimien”) tarkastelu ja niiden mekaniikan oivaltaminen on yhtä tärkeää kuin se, millainen ääni vempaimista kuuluu. Tästä alkaa saada hajua vain silloin, kun bändin näkee keikalla. Tulkaa taas Suomeen, Neubauten! Viime kerrasta on jo vuosia.

Nagorny Karabach on Neubatenia helpoimmasta päästä. Katupora on jätetty studion ulkopuolelle, ja jopa rytmisoittimet ovat varsin kuulijaystävällisiä. Musiikkivideosta voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä bändi näyttää keikalla.

7. Nature and Organisation – Wicker Man Song

Sain viime kesänä kuulla eräissä juhlissa upean kohteliaisuuden: muistutan kuulemma Rose McDowallia, joka laulaa tässä kappaleessa. Ihana Rose on tehnyt yhteistyötä monien tässäkin postauksessa mainittujen/mainittavien bändien kanssa: Current 93, Coil, Death in June. On oikeus ja kohtuus, että hänkin on päässyt eniten kuunneltujen biisien topkymppiin.

Nature and Organisation on eräänlainen neofolkin pieni suuri bändi. Se tunnetaan ennen kaikkea Current 93:n kitaristin eli Michael Cashmoren sooloprojektina. On sinänsä sääli, että Nature and Organisation elää edelleen C93:n varjossa – etenkin siksi, että bändin tuotanto on keskimäärin huomattavasti tasokkaampaa kuin C93:n. (Let’s face it: niin ihana bändi kuin C93 onkin, on bändin nimen alla julkaistu myös paljon päätöntä häröilyä ja tylsää ininää.) Kukin voi keskenään sitten miettiä, kuinka suuri Cashmoren (ja häntä ennen Douglas P:n) panos on Current 93:n sävellystyöhön ollut.

Wicker Man Song on lainattu The Wicker Man -kauhuklassikosta, ja se tunnetaan myös nimellä Willow’s Song. Kohtaus, jossa Britt Eklandin esittämä Willow laulaa kappaleen, on kaikessa hämmentävyydessään vaikuttava.

6. :Of the Wand and the Moon: – My Devotion Will Never Fade

Tämä kappale menee nykyään suoraan guilty pleasure -laariin. En viittaa nyt :OTWATM:in musiikkiin yleisesti, vaan ainoastaan tähän nimenomaiseen raitaan. Nuorempana pidin My Devotion Will Never Fadea kauniina ja vilpittömänä kappaleena. Nykyään biisin lyriikka kuulostaa lapselliselta, yltiöromanttiselta ja yliampuvalta. :OTWATM:illa on paljon parempiakin biisejä.

5. Triarii – Heaven and Hell

Myös tämä menee sukkana guilty pleasure -osastoon. Triarii on superöveriä, mahtipontista ja yliampuvaa. Jos Triarii olisi elokuva, se olisi Iron Sky ilman scifielementtejä. Muistan elävästi, miten hyvä olo minulla oli, kun kuulin Pièce héroïque -albumin ensimmäistä kertaa – se oli kuin huumetta. Kuuntelin Heaven and Helliä kymmeniä ja kymmeniä kertoja repeatilla, kunnes osasin ulkoa kappaleen pienimmätkin detaljit. Ei muuta sanottavaa. Kuunnelkoon ken uskaltaa!

4. Death in June & Les Joyaux de la Princesse – Östenmarsch

Tämän kappaleen olen linkittänyt blogiin aiemminkin. Östenmarsch oli ennen last.fm-aikaa minulle pelkkä suuri kysymysmerkki; tietokoneeni musiikkikansioon oli eksynyt outo kappale, jonka tiedostonimessä mainittiin Death in Junen nimi eikä juuri muuta. Tunnistin kappaleesta Douglas P:n äänen, mutta muutoin se ei muistuttanut vähääkään Death in Junen muuta tuotantoa. Myöhemmin kappaleen tausta alkoi valjeta – kyse oli Death in Junen ja Les Joyaux de la Princessen Östenbräun-kollaboraatioalbumilla julkaistusta kappaleesta. Siitä se sitten hiljalleen alkoi: ihastukseni Les Joyaux de la Princesseen.

Monen korvaan Östenmarsch kuulostaa varmaankin karmealta syntikkapuurolta, jossa on nolo new age -viba. Minusta se on kaikessa nuhjuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Myös lyyrisesti kappale on kiinnostava – tai niin ainakin luulisin: olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ymmälläni Östenmarschin sanoitusten suhteen.

3. Current 93 – Calling for the Vanished Faces II

Current 93 on tehnyt tästä kappaleesta useamman version; ylle on upotettu se, johon alun perin tutustuin ja ihastuin (eli All the Pretty Little Horsies -albumilla julkaistu versio). Nyttemmin olen alkanut tosin pitää enemmän An Introduction to Suffering -levyllä julkaistusta versiosta, joka on tätä varhaisempaa versiota reippaampi ja särmikkäämpi. En ole erityisen ihastunut David Tibetin spoken word -vaikutteiseen ilmaisuun, mutta tässä kappaleessa hän todella loistaa. Kappaleessa kiteytyy se uniikki ilon ja kivun yhdistelmä, joka tekee Current 93:sta kiinnostavan yhtyeen.

2. Von Thronstahl – Brechen muss der Schwarze Bann

Eräs ystäväni kertoi vuosia sitten jättäneensä Brechen muss der Schwarze Bannin soimaan repeatilla unimusiikiksi monena yönä peräkkäin. Ilmeisesti kappale rauhoitti häntä. Olin tuolloin tullut jo hyvin tutuiksi Von Thronstahlin koko (siihenastisen) tuotannon kanssa, eikä tämä kappale ollut erottunut joukosta hyvässä tai pahassa. Päätin kuitenkin tutustua biisiin paremmin – ja aloin hiljalleen ymmärtää, miksi ystäväni piti siitä niin paljon.

Brechen muss der Schwarze Bann kuulostaa Von Thronstahlin särmikkäämpien ja kovaäänisempien levyjen jälkeen vaisulta, eikä siihen kaiken mökän keskellä tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Kappale ei olekaan musiikillisesti järin kiinnostava. Itse olen ihastunut ennen kaikkea sen jäätävään, unenomaiseen tunnelmaan. Pidän nimenomaan kappaleen alkuperäisestä, vuonna 2002 julkaistusta versiosta. Vuoden 2010 versio on minun makuuni liian tuotettu ja sliipattu. (En ylipäätään ole järin ihastunut Von Thronstahlin skarpeilla soundeilla nauhoitettuihin huu-haa-hee-uusintaversioihin vanhoista kappaleista. Poikkeuksena täytyy mainita Joy Division -cover Dressed in Black Uniforms, joka on mielestäni paljon parempi kuin Von Thronstahlin aiempi versio tai Joy Divisionin alkuperäisversio.)

1. Coil – Batwings (A Limnal Hymn)

”Kuuntele sitten koko biisi, älä pelkästään alkua”, ystäväni vannotti lähettäessään Batwingsin minulle Messenger-keskustelussa noin kymmenen vuotta sitten. ”Se ei ole pelkkää piipitystä alusta loppuun.”

Batwings oli ensimmäinen Coilin kappale, johon ihastuin, ja pidän sitä edelleen yhtenä bändin kauneimmista teoksista. Miellyin kappaleeseen niin paljon, että ompelin lukioikäisenä koululaukkuni kylkeen itse askarrellun plakaatin, johon oli kirjoitettu kappaleen avaava sitaatti: The Key to Joy is Disobedience. (En tuolloin tiennyt, että sitaatti oli lainattu Aleister Crowleylta, ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin asia olisi minua häirinnyt.) Vietin tuolloin paljon valveaikaa öisin, ja siksi assosioin Batwingsin keskikesän valoisiin, lämpimiin ja yksinäisiin öihin sekä termospullossa jo hieman väljähtyneen kahvin tuoksuun.

On hämmentävää, kuinka näinkin yksinkertaisista elementeistä – parista ärsyttävästä ääniefektistä, neljästä kökköcasiosävelestä ja John Balancen spoken word -vokaaleista – on saatu aikaan näin maaginen kappale. Myös alkemistista kuvastoa sivuavan lyriikkansa puolesta kappale kuuluu Coilin ehdottomaan parhaimmistoon. Batwings on paljon enemmän kuin outojen elementtiensä summa – a wideness opening and closing to keep the darkness sealed within.

Se, mikä ei koskaan muutu

Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.

Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?

Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.

Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.

Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.

Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?

Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem GeistRomen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….

Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.