Viimeviikkoisen musavideopostauksen rohkaisemana pistän nyt ulos tämänkin tekstin, vaikka jutun varsinainen ydin ei edes ole musiikkivideossa.  Katsokaa silti oheinen musiikkivideo. Se on todella hyvä, ehkä jopa parhaita 2000-luvulla tehtyjä musiikkivideoita. Älä lue tätä tekstiä pidemmälle ennen kuin katsot videon.

Hauska idea: lastenohjelman tekijätiimi pistää kuvausten jälkeen studiossa bileet pystyyn ja laittaa lavasteet nippuun. Biisin sanat kertovat aikuistumisen hankaluudesta ympäristössä, jossa nuorta ihmistä kohdellaan kuin lasta ja suojellaan sopimattomilta puheilta ja teoilta, jotka kuitenkin vellovat siistityn pinnan alla. Though he has all of his toys, he is never having fun. Because it’s not enough, now we’re growing up.

Joillekin lukijoille tämä on varmasti tuttu juttu, mutta tiedoksi niille, joilta uutisointi on mennyt ohi: yksi videolla esiintyvän Lostprophetsin jäsenistä tuomittiin viime vuonna seksuaalirikoksista, muun muassa alle 1-vuotiaan vauvan raiskausyrityksestä. Katso video uudestaan, jos haluat. Arvaatko, kuka jäsenistä on tuo tuomittu? Kenties iloisesti hymyilevä poliisisetä? Rakennusmies? Lääkäri?

Tuomitsemisesta

Tämä teksti on muhinut blogini sisuksissa luonnoksena jo kuukausia, mutta en ole saanut monista yrityksistä huolimatta siitä julkaisukelpoista. En tiedä onko se julkaisukelpoinen vieläkään, mutta pistän sen silti pihalle. Aluksi teksti käsitteli pelkästään Lostprophetsia ja Ian Watkinsia, mutta myöhemmin se laajeni sivuamaan myös Rautavaaran outoa murhatapausta, johon liittyvää uutisointia ja keskustelua olen seurannut mielenkiinnolla. Katri Mannisen Rautavaara-tekstin jäljiltä syntyneestä mölinästä viisastuneena katson aiheelliseksi laittaa heti alkuun disclaimerin siitä, minkä pitäisi olla itsestään selvää:

Se, mitä Rautavaaran turmaäiti teki, oli väärin, enkä tässä tekstissä tai muuallakaan puolustele hänen tekojaan. Se, mitä Lostprophetsin nokkamies Ian Watkins teki, oli väärin, enkä tässä tekstissä tai muuallakaan puolustele hänen tekojaan. Ymmärtäminen ja hyväksyntä ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Pitäisi kai myös sanoa, että tuomitsen nämä teot. Minulla on kuitenkin aina ollut vaikeuksia ymmärtää tuota ilmausta. Mitä tuomitseminen tarkoittaa? Säännöllisesti törmää uutisiin siitä, miten se ja se valtiomies tuomitsee sen ja sen terrori-iskun tai muun rikoksen. Ehh? Tuomitseminen kuulostaa joltain sellaiselta, jonka (statukseltaan tai moraalisesti) ylempi taho langettaa alemman tahon osaksi. Itse en koe olevani oikein kenenkään yläpuolella missään suhteessa enkä näin ollen katso olevani oikea ihminen tuomitsemaan ketään.

Onneksi paras ystäväni eli Kielitoimiston sanakirja (2008) auttaa:

tuomita. — 4. esittää hylkäävä, paheksuva, arvosteleva, epäedullinen lausunto; paheksua; pitää jtak kelvottomana, sopimattomana tms. Tuomita jkn teko. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi (UT). Mikä sinä olet muita tuomitsemaan! Yleinen mielipide tuomitsi hänet. Tuomita jk kelvottomaksi. Suhtautua tuomitsevasti. Poliitikkoja tuomitaan usein väärin. Ratkaisu tuomittiin virheeksi.

Tuomitseminen tarkoittaa siis paheksumista ja sopimattomana pitämistä. Pidän todellakin sopimattomana sitä, että äiti tappaa itsensä ja lapsensa, ja sitä, että muusikko hyväksikäyttää pieniä lapsia. Mutta eikö sen pitäisi olla itsestään selvää, että tällainen on sopimatonta? Mitä kostutaan siitä, että muut ilmaisevat tuomitsevansa eli paheksuvansa  tällaisia tekoja? Koska kenellekään ei varmaankaan ole epäselvää, että tällaiset asiat ovat sopimattomina, ei tuomitseminen tuo mitään lisätietoa itse teoista. Tällaisen lausuman fokuksessa ei olekaan objekti, vaan subjekti. Lausetta ei painoteta näin: ”Minä tuomitsen tämän teon”, vaan näin: ”Minä tuomitsen tämän teon.” Toisin sanottuna: ”Minä olen erilainen kuin se, joka tämän teki; minä en koskaan voisi tehdä mitään vastaavaa.” Minä, minä, minä.

Rautavaaran äiti ja Ian Watkins ovat varmasti psyykeltään hyvin erilaisia ihmisiä. Heidän tekonsa ovat varsin erilaisia, samoin motiivit niiden takana. Jokin näitä tapauksia silti yhdistää: molemmat tekivät poikkeuksellisen julmia rikoksia, joiden uhrit olivat pieniä lapsia. Molemmat kuuluvat sellaisten ihmisten joukkoon, joista keskusteltaessa ei ole kyse niinkään heistä tai heidän rikoksestaan, vaan siitä, kuinka me olemme erilaisia kuin ne.

Kaukana paha maailma

Lostprophetsin laulaja Ian Watkins istuu tällä hetkellä 29-vuotista kakkua. Eipä olisi tuon näköisestä miehestä uskonut, mutta eivät ne seksimieltymykset tunnetusti naamasta näy.

A Town Called Hypocrisy -video on julkaistu jo vuonna 2006, ja varhaisimmat rikokset, joista Watkins tuomittiin, tapahtuivat vasta vuonna 2008. Videon ilmestymisen aikaan Watkinsin ”läpikotainen pahuus” ei liene ollut ajankohtainen asia. Silti on kiinnostavaa, kuinka video tuntuu kuvaavan juuri sellaista skenaariota, joka liittyy myös Watkinsin rikoksiin. Jos Watkins ei olisi koskaan jäänyt kiinni sellaisista rikoksista, joista hänet nyt on tuomittu, olisi video vain pirteä visuaalinen lisä tarttuvaan pop-kappaleeseen. Mutta koska maailma makaa kuten makaa, eivät Watkinsin tekoset voi olla muuttamatta tapaa, jolla Lostprophetsin musiikkiin ja ennen kaikkea tähän videoon suhtaudutaan.

Videossa lastenohjelman kuvausryhmä siis ryyppää ohjelman 70-lukulaiset lavasteet hajalle. Tiimi juhlistaa näköjään ohjelman 5000. jaksoa, joten melkoinen määrä opettavaisia tarinoita ja muuta läl-läl-lätinää on jo pistetty purkkiin. Brittien pikkukakkosen herttaisilla ja kivoilla tyypeillä onkin paheita: kun pinta alkaa rakoilla, nähdään pämppäystä ja aggressiota. Poliisiksi pukeutunut kaveri käy ryöväämässä sammuneen mimmin lompakon, ja lastenohjelman juontaja – Watkins itse – zoomailee kaukoputkella kismailevaa tyttöparia.

Videoon on ympätty melkoinen määrä pikkutuhmuuksia. Osa on ihan sitä itseään (suutelevat tytöt, puolialaston mimmi hammaspuvun sisällä), osa vaatii katsojalta jo vähän tulkintaa (”finger friends”, ”oral… hygiene”). Myöhempi Watkins-uutistointi antaa etenkin näille elementeille aika karmivat kehykset. Kun videossa, jossa yhdistetään lastenohjelman lavasteet ja selkeät viittaukset seksiin, tanssii iloisesti sittemmin lasten hyväksikäyttörikoksissa kunnostautunut kaveri, on vaikutelma makaaberi.

Videossa Watkinsin hahmo kokee näennäisesti eheän ja mukavan maailman ahdistavana ja pitkäveteisenä, sillä hänelle selviää, että ihmisyys pitää yllättäen sisällään muutakin kuin hammaspesuja, laulua ja leikkiä. Jotta ylilyönneiltä vältytään, tosiasiat on paras tunnustaa. Teeskentely ja tehopyhät eleet eivät muuta kannen alla kuplivaa todellisuutta miksikään.

Sinä, minä ja Ian Watkins

On ollut kiinnostavaa seurata Rautavaaran tapauksen myöhemmän uutisointia ja sen kirvoittamaa kommentointia. Moni vaatii uutisoinnin lopettamista, ja tyypillisesti näitä vaatimuksia perustellaan sillä, että omaisille pitäisi antaa rauha tehdä surutyönsä rauhassa eikä repostella asialla julkisuudessa. Olen samaa mieltä siinä, että julkinen kauhistelu ja voivottelu olisi hyvä jättää sikseen, mutta ainakin tähän asti tutkimuksen uutisointi on ollut täysin asiallista. Lehdistöllä tuntuu siis ihan oikeasti sittenkin olevan jonkinlaista tyylitajua.

Asiallisen uutisoinnin lopettaminen on pahinta, mitä tässä tapauksessa voitaisiin tehdä. Täydellinen informaatiopimeys johtaa siihen, että tapahtuneen luonnetta ei ymmärretä lainkaan. Lisäksi luulen, tällä hetkellä omaisilla on vähän parempaakin ajateltavaa kuin se, mitä tapauksesta kirjoitetaan julkisuudessa. Vaatimusten taustalla häämöttää pikemminkin se tosiasia, että ihmisille tulee tällaisista tapauksista lukiessaan paha olo. On ymmärrettävää, etteivät kaikki halua lukea uutisia ikävistä asioista, mutta ei medianäkyvyyttä voida rajoittaa sen perusteella, että jollekulle tulee paha mieli.

Totta hitossa tulee. Suurin osa maailman uutisotsikoista kertoo juuri sellaisista asioista, jotka ovat tekemään ihmiset surullisiksi, vihaisiksi tai masentuneiksi.

Miksi Watkinsin ja Rautavaaran tapauksia pitäisi sitten pyrkiä ymmärtämään? Mitä niistä voidaan oppia? Kaikki lähtee sen asian tunnustamisesta, että molemmat tekijät olivat inhimillisiä olentoja. Ian Watkins on pohjimmiltaan aivan tavallinen ihminen, jossa syntyi halu tehdä pahaa. Kukaan ei synny ”pahaksi”; pahuus on tekojen, ei ihmisten ominaisuus. En tiedä, syntyykö kukaan pedofiiliksi (alaviite: mitä enemmän Watkinsista luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että Watkins ei seksuaalisilta mieltymyksiltään edes ole pedofiili: not all child sex offenders are paedophiles, klik). Sen sijaan tiedän, että Watkinsin rikokset ovat valittuja tekoja. Ilman vapaata tahtoa ei myöskään ole pahuutta.

Watkinsin ja Rautavaaran tapaukset kiinnostavat minua juuri siksi, että kyse on ilmiöistä, joita en ymmärrä. On helppoa lukea ihmisistä, joka käyttäytyvät asiallisesti, eivät satuta muita ja joiden teot ja valinnat ovat kaikin puolin ymmärrettäviä. Tällainen omissa liemissä marinoituminen on toki mukavaa, mutta loppujen lopuksi täysin turhaa ajanhukkaa. On helppoa todeta, että Rautavaaran äiti ja Watkins ovat molemmat sairaita ja hulluja (jotain, mitä minä en ole) ja jatkaa Kaunareiden katselua. Lostprophetsin musiikkivideo tuntuu kuvaavan juuri tällaisia tilanteita. Meillä on kaikki täällä hyvin, la-la-la-lal-laa, kukaan ei ole väsynyt tai himokas tai muuta ikävää, la-la-la-lal-laa. Kaukana paha maailma.

Ei se ole. Pahoja asioita tapahtuu. Kun siirrytään alueelle, jolla ihmiset tekevät ainakin näennäisesti täysin käsittämättömiä asioita omasta tahdostaan, on ymmärtäminen vaikeaa ja joskus näennäisesti jopa mahdotonta. Mutta kuinka voimme oppia mitään, ymmärtää mitään meille vierasta, jos emme poistu omalta mukavuusalueeltamme? Minkään inhimillisen teon käsittäminen ei ole inhimilliselle olennolle mahdottomuus. Jokainen meistä on kykenevä niin valitessaan tekemään hirvittäviä asioita. Hän, joka väittää muuta, joko valehtelee tai ei ole ajatellut asiaa kovin pitkälle. Mitä auliimmin tämä myönnetään, sitä epätodennäköisempänä pidän sitä, että niitä pahoja asioita tapahtuu lisää. Ihminen, joka ei tiedosta omaa potentiaaliaan tehdä pahaa, ei myöskään osaa hallita tuota potentiaalia.

Pahimmillaan Watkinsin ja Rautavaaran kaltaiset tapaukset nostattavat silmitöntä tunnekuohua ja lynkkausmielialaa. Turvallisuudentunnetta ja etäisyyttä tapahtumiin saadaan, kun tekijöiden otsiin liimaillaan määritteitä, jotka erottavat ne meistä: kyse on narsisteista, pedofiileistä, hirviöistä. Samalla yritetään ennen kaikkea unohtaa se, että rikollinen on aina myös ihminen. Jokaista inhimillistä tekoa, kaikkein inhottavintakin, on toisen ihmisen mahdollista ymmärtää.

Parhaimmillaan tällaiset tapaukset voivat auttaa meitä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään pahuuden riekaleita keskuudessamme. Jokainen päättää itse, kuinka antaa vastaavien tapausten vaikuttaa itsessään. Nenä omassa navassaan kulkevat voivat jatkaa hysteeristä minä-olen-parempi-ihminen-rummutustaan. Onneksi toisinkin voi valita. Silloin paska ei ehkä enää kerry pinnan alle.

Rauhaa.