House at the End of the Street (2012) arvostelu – Tipi-tyttö teinikauhussa

Hieman jälkipyykkiä viime tiistaina julkaistuista Lady Gagan Alejandro-videota ja Luciferia käsittelevästä tekstistä. Tekstin julkaisupäivänä blogissa vieraili suurin piirtein kaksinkertainen määrä ihmisiä verrattuna keskimääräiseen julkaisupäivien vierailijamäärään. Luulen, että juttu nousi samalla julkaisupäivänään luetuimmaksi tekstiksi tähän mennessä (en ole varma, sillä en kyttää tilastoja hulluna). Tekstistä tuli jonkin verran suoraa palautetta (sydämellinen kiitos kiinnostavista kahdenvälisistä keskusteluista), mutta julkisia reaktioita oli tavanomaista vähemmän. Eli ehkä tosiaan osuin oikeaan: juttu kiinnosti, mutta ilmeisesti samalla todella oli omiaan herättämään lukijoissa lähinnä hämmennystä.

Klikkausmäärästä päätellen Taikalyhdyn lukijat ovat erityisen kiinnostuneita Lady Gagasta… Tai Luciferista? Ehkä molemmista? Kumpia siellä piuhojen päässä mahtaa olla, pikku hirviöitä vai satanisteja? Vaikka en kirjoita blogia klikkausten toivossa, on kieltämättä mukavaa pistää tekstiä ulos sellaisista asioista, jotka kiinnostavat paitsi itseäni, myös lukijoita. (Oikeasti kävijämäärä selittynee osittain hassulla otsikolla – ”Lady Gaga ja Lucifer” kuulostaa houkuttelevalta, yhdistetäänhän siinä kaksi varsin mediaseksikästä hahmoa.) Tämän pohjalta voin kuitenkin lupailla, että musavideojuttuja on tulossa lisääkin. Muutama alkeellinen luonnos on jo, mutta niiden on annettava kypsyä vielä hyvä tovi.

Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen.

HATEOTS
House at the End of the Street (2012)

Kylläpä Nordisk Filmin sakkia on nyt laiskottanut: House at the End of the Streetin (Yhdysvallat/Kanada 2012) nimen kääntäminen vaikkapa Taloksi tien päässä ei kummoisia ponnistuksia olisi vaatinut. No, ehkä hyvä näin: vaikka nimeä ei edes ole käännetty, meinasin alkuun sekoittaa elokuvan Pieneen tyttöön, joka asuu kujan päässä. Nimissä on selvää samankaltaisuutta, ja niin on myös elokuvan tarinallisissa elementeissä. Joku varmasti sotkee tämän myös Viimeiseen taloon vasemmalla (1972, remake 2009). Olenko ainoa, jonka mielestä näistä kadun viimeisistä taloista on tullut jo klisee?

Elokuva alkaa raa’asta murhasta: henkisesti jälkeenjäänyt Carrie Ann pistää molemmat vanhempansa kylmiksi ja katoaa. Tapauksella on ei-toivottu vaikutus alueen asuntojen hintakehitykseen, ja niinpä jopa pienituloisella Sarahilla (Elisabeth Shue) on varaa muuttaa murhatalon naapurissa sijaitsevaan, varsin messevään kiinteistöön. Mukana muuttaa Sarahin teini-ikäinen tytär Elissa (Jennifer Lawrence). Pian muuton jälkeen selviää, että murhatalo ei suinkaan ole tyhjillään: murhan aikaan tätinsä luona asunut Carrie Annin veli Ryan (Max Thieriot) on muuttanut taloon ja kunnostaa sitä myyntiä varten.

HATEOTS-illallinen
Elissa, Sarah ja Ryan illastavat rauhanomaisessa hengessä.

Elokuvan päähenkilö Elissan murheet uudessa sosiaalisessa ympäristössä ovat varsin tavanomaisia: kuinka löytää ystäviä vieraasta koulusta, huoliiko kukaan kaveriksi? Lukiosta löytyy onneksi juttukavereita. Myös naapurin Ryan, joka ei ole enää lukioiässä, vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta. Naapurinpojan kanssa ystävystyminen tuntuu kivalta etenkin sen vuoksi, että Elissa joutuu äitinsä työn takia olemana paljon yksin kotona. Iso talo narisee ja kolisee, ja välillä yksinäiselle tytölle tulee turvaton olo.

Aluksi elokuva vaikuttaa oksettavan stereotypisoivalta kuvaukselta henkisesti jälkeenjääneen ihmisen, siis Carrie Annin, väkivaltaisuudesta. Totuus vanhempiensa murhanneen tytön takana paljastuu lopulta monimutkaisemmaksi, mutta tämä ei suinkaan elokuvaa pelasta, pikemminkin päinvastoin. Elokuvan henkilöhahmojen vaikuttimet ja taustat on käsikirjoitettu uskomattoman huonosti. Tarina vilisee epäloogisuuksia.

HATEOTS-freak
Carrie Ann on vähän vajakki.

Teinikauhusta kun on kyse, pitää elokuvan lopussa olla pitkä kohtaus, jossa huudetaan ja juostaan. Tässä kohtaa Jennifer Lawrencen fyysisistä avuista otetaankin kaikki mahdollinen irti. Sopusuhtaista, tiukkaan toppiin ja farkkuihin puettua naisvartaloa on aina ilo katsella, mutta rajansa hei kaikella. Nyt Jenniferin ryntäitä ja takamusta kuvataan niin antaumuksellisesti, että touhussa on jo hiukan liiankin vahva eksploitaation maku.

HATEOTS-pylly
That’s a nice ass you’ve got there, Jennifer.

House at the End of the Streetissä ei ole oikeastaan mitään, mistä pitäisin. En pidä teinikauhusta. En pidä Jennifer Lawrencesta. Hän näyttelee kohtuullisen hyvin, mikä ei kuitenkaan poista Tipi-piirroshahmon pärstää muistuttavaa perusilmettä hänen kasvoiltaan. Pidän hyvistä kummitustalokauhuelokuvista, mutta nyt kyse ei ole kummitustaloista saati hyvästä sellaisesta. Ainoa asia, josta elokuvaa voisi edes pitkin hampain kehua, on nuorten sosiaalisen elämän kuvaus: Elissa asettuu hyvän perheen suosittua poikaa vastaan, minkä seurauksena sekä hän että Ryan saavat sitä itseään niskaansa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin vetoaminen toimii tässäkin yhteydessä.

Elokuva sai surkeat arvostelut, mutta yleisö tykkäsi. Ehh? Miksi teinit käyvät katsomassa niin hiton huonoja elokuvia? Huh, olen ilmeisesti ikäloppu kurttana kun en tajuu.

*****

Discshop Blu-ray

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s