Se, mikä ei koskaan muutu

Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.

Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?

Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.

Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.

Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.

Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?

Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem GeistRomen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….

Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.

Natalia Kills: Free (2011), Sartre ja olemassaolo (+ hyvää joulua)

Natalia Kills kuuluu ehdottomasti kiinnostavimpiin musiikkilöytöihini viimeisen puolen vuoden ajalta. Killsin ulosannissa on samaa viattomuutta ja herkkyyttä, joka oli läsnä myös ikisuosikkieni The Marvelettesin ja Martha Reevesin musiikissa. Hänen tuotantoaan vääristää kuitenkin omituinen 2010-lukulainen perverssiys: siinä missä Motown-tytöt itkivät sydänsurujaan ja toivoivat kirjettä kaukomaille komennetulta sulholta, Killsin biisien lyriikoissa tapetaan poikaystäviä ja juodaan Kool-Aidia. Niin muovista, niin aitoa, niin tätä päivää. Rakastan.

Natalia-Kills-Free
Natalia Kills: Free (2011)

Vuonna 2011 julkaistu Free käsittelee rahaa, ostamista ja identiteettiä. Tytöllä, josta lyriikka kertoo, on ongelmia saada tilillä olevat rahat riittämään. Silti ostaa vaan täytyy: ”Window shopping’s overrated, if I see it I’m gonna take it / Gotta stretch that dollar bill, stretch that dollar”.  Myös musiikkivideossa raha on varsin keskeisessä roolissa.

Sekä videon kuvaraita että biisin lyriikat välittävät samanaikaisesti kahta ainakin näennäisesti keskenään ristiriitaista viestiä: Toisaalta raha ja kuluttaminen nähdään kuin kahleena, josta voidaan vapautua (”I’m free, I just spent all my money”). Toisaalta konsumeristista himoa kuvataan häpeilemättä ja vähäsen glorifioidenkin (”I can hear my name / Callin’ from stilettos on display”). Raha on kuin huumetta, niin hyvässä kuin pahassa.

Katse ja olemassaolo

Jean Paul-Sartre oli sitä mieltä, että olemassaolomme on inherentisti sidottu abstraktin Toisen katseen läsnäoloon. (Tai jotain sinnepäin. Oleellista ei nyt ole Sartren oikeaoppinen siteeraaminen.) Identiteettimme ja olemassaolomme nojaa siis lähtökohtaisesti Toisen katseeseen – ilman Toista emme oikeastaan ole edes olemassa, emme ainakaan tietoisina yksilöinä. Freessä katseen roolia korostetaan erityisesti tuomalla kameran eteen toinen kamera ja tekemällä neljäs seinä näkyväksi.

Videossa välkkyvistä iskulauseista jännin on loppupuolella vilahtava ”You are what you wear”. Tämä on kuin suoraan Sartrelta: Ihminen on olemassa toiselle ihmiselle pitkälti ulkoisen olemuksensa kautta. Persoona hahmottuu muille nimenomaan pinnallisten asioiden myötä – voisipa jopa sanoa, että persoona ei muuta olekaan kuin ulkoisia asioita.

FREE-kamera
Natalia on olemassa, koska kamera näkee hänet.
FREE-nyrkki
Videossa korostetaan useaan otteeseen neljättä seinää, joka konkretisoituu näkymättömänä lasilevynä hahmojen ja kameran välissä. Aivan kuin hahmot olisivat olemassa jossakin omasta maailmastamme irrallisessa tilassa. Ei mutta hei, niinhän he ovatkin.

Toinen kiinnostava, kuvaraidalla vilahteleva iskulause on ”You are free”. Tätä voisi tulkita lisäämällä lauseeseen pienen hännän: You are free to wear anything you like. Ja koska ”you are what you wear”, voidaan tästä tehdä se johtopäätös, että you are free to be anything you like. Tällaista merkitystä tukevat videon sukupuoleen liittyvät viittaukset.  Monien videolla esiintyvien hahmojen sukupuoli tuntuu olevan vähintäänkin häilyvä. Taustalla häämöttää Judith Butlerin ajatus sukupuolesta kulttuurisena performanssina.

FREE-mn-pusu
Mies onkin nainen. Huomatkaa jälleen neljäs seinä.
FREE-mn-puristus
Natalia onkin mies.
FREE-saha
Viimeisenä muttei vähäisimpänä: moottorisaha onkin fallossymboli.

Raha tappaa

En kuitenkaan osaa nähdä asiaa aivan näin yksinkertaisena. ”You are free” ja ”you are what you wear” voidaan nähdä myös toistensa vastakohtina: you are what you wear  (when you are not free), tai: you are free (when you are not what you wear). Raha, materia, ulkoiset piirteet ovat kaikki rajoittavia, kankeita elementtejä, jotka kahlitsevat ihmisen oman, todellisen itsen ja estävät häntä olemasta vapaa.

Tällaista tulkintaa tukevat erityisesti vaatteisiin ja rahaan liittyvät, negatiiviset visuaaliset vihjeet. Materiaan liittyy väkivallan, pakon ja kontrollin merkityksiä.

FREE-ASE
Raha tappaa: kultainen ase ampuu Nataliaa kasvoihin. Jos katsoo tarkkaan, huomaa, että laukun sisällä on itse aseen lisäksi myös piipusta pakeneva luoti. Huomatkaa myös ”laukun” bonk-luonne: laukku, jota ei voi avata, ei ole mikään laukku, vaan pikemminkin jonkinlainen koru – tai sitten ihan rehellinen turhake.
FREE-akvaario
Natalia on vangittu akvaariomaiseen laatikkoon. Katosta tulvii rahaa, joka uhkaa ”hukuttaa” Natalian. Samalla korostetaan taas kerran lasilevyä Natalian ja kameran välissä.

Kaikkein kiinnostavin materian negatiivisuuteen viittaava elementti on kuitenkin musta kumikäsi Natalian kaulalla.

FREE hands
Irtokäsiä on nähty myös Natalian promokuvissa, poikkeuksetta aika väkivaltaisissa tunnelmissa.
FREE hands 2
Näitä olisi lisääkin, mutta ehkä tämä riittää demonstraatioksi.

Irtokäsi tuo erehdyttävästi mieleen Lady Gagan Applause-videon (2013)…

FREE-gaga
Silleensä.

Gaga vie homman pidemmälle: siinä missä Nataliaa on videossa näpelöimässä vain yksi kasvoton käsi, löytyy anonyymejä tassuja Gagan ruholta kerrassaan neljä. (Jalkovälin asiasta on vaikea saada selvää kuvaa, mutta kaipa sekin on käsi.) Nuo irtokädet ovat aina vähän pelottavia. Etenkin Gagan kaulalla oleva käsi näyttää selvästi kuristavan häntä – aivan kuin anonyymit kädet edustaisivat jonkinlaista näkymätöntä, tiedostamatonta kontrollia.

Natalia onneksi pääsee olkapäällään kuikuilevasta kädestä eroon. Loppupuolella videon tyypit päättävät vihdoin olla vapaita: linnunluinen nuori mies riisuu paitansa ja vähän housujaankin, Natalia itse taas heittää nurkkaan pitkät hansikkaansa ja kaulallaan roikkuvan mustan irtokäden. Nahkaiset rintaliivitkin näyttävät olevan lähtemäisillään.

Kiinnostava juttu on myös tulielementtiin liittyvät otokset. Tuli nappaa kiinni kahteen asiaan: Natalian tötterömäiseen nutturaan – jota voi pitää suorastaan hänen tavaramerkkinään, siis osana hänen lavapersoonaansa – ja setelipinkkaan. Ja mitä rahapinon palaminen ilmaisisi, ellei rahan ja materian vallasta vapautumista? Tuli tekee erosta vielä totaalisemman kuin riisuutuminen: aineelliset elementit eivät ainoastaan lennä sivuun, vaan tuhotuvat. (En jaksa edes ajatella, millaisiin tulkintoihin päästäisiin, jos videon palamiseen ja hukkumiseen liittyvistä elementeistä haettaisiin yhtymäköhtia esoterisiin käsityksiin tuli- ja vesikokeista. Se tuntuu kaukaa haetulta jopa minusta.)

FREE-palo
Tukka palaa, rahat menee.

Ja pointti oli?

Ihmisen persoonan subjektiivisen kokemuksen suhteen Sartre on tavallaan oikeassa: persoonallinen minämme on vahvasti sidottu muiden ihmisten todelliseen tai oletettuun, itse konstruoimaamme katseeseen. Mutta eihän tässä vielä kaikki. Miksi olettaisimme, että ihminen koostuu pelkästä rahanarvoisesta pintakuorestaan? Kun rahalla ostetut vaatteet ja muu härpäke on kuorittu, jotain jää edelleen jäljelle. Silloin ollaan sanan varsinaisessa merkityksessä free.

(Niille, jotka tykkäsivät biisistä, kerrottakoon, että videosta on olemassa ainakin kaksi muutakin versiota – toinen mustavalkoinen, toinen värillinen ja hiukan pidempi. Näistä versioista will.i.am on jätetty pois sekä kuva- että ääniraidalta. Vaihtoehtoiset versiot eivät kuitenkaan mielestäni ole läheskään niin kiinnostavia kuin tämä alkuperäinen, joten ei niistä tällä erää enempää.)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vetäydyn tämän tekstin myötä määrittelemättömän mittaiselle joululomalle (koska sekä minulla että teillä on toivottavasti nyt loppuvuodesta parempaa tekemistä kuin istua tietokoneen äärellä). Palataan asiaan taas ensi vuonna.

Staattista talvipäivänseisausta, rauhallista joulua ja valoisaa vuotta 2015!

House at the End of the Street (2012) arvostelu – Tipi-tyttö teinikauhussa

Hieman jälkipyykkiä viime tiistaina julkaistuista Lady Gagan Alejandro-videota ja Luciferia käsittelevästä tekstistä. Tekstin julkaisupäivänä blogissa vieraili suurin piirtein kaksinkertainen määrä ihmisiä verrattuna keskimääräiseen julkaisupäivien vierailijamäärään. Luulen, että juttu nousi samalla julkaisupäivänään luetuimmaksi tekstiksi tähän mennessä (en ole varma, sillä en kyttää tilastoja hulluna). Tekstistä tuli jonkin verran suoraa palautetta (sydämellinen kiitos kiinnostavista kahdenvälisistä keskusteluista), mutta julkisia reaktioita oli tavanomaista vähemmän. Eli ehkä tosiaan osuin oikeaan: juttu kiinnosti, mutta ilmeisesti samalla todella oli omiaan herättämään lukijoissa lähinnä hämmennystä.

Klikkausmäärästä päätellen Taikalyhdyn lukijat ovat erityisen kiinnostuneita Lady Gagasta… Tai Luciferista? Ehkä molemmista? Kumpia siellä piuhojen päässä mahtaa olla, pikku hirviöitä vai satanisteja? Vaikka en kirjoita blogia klikkausten toivossa, on kieltämättä mukavaa pistää tekstiä ulos sellaisista asioista, jotka kiinnostavat paitsi itseäni, myös lukijoita. (Oikeasti kävijämäärä selittynee osittain hassulla otsikolla – ”Lady Gaga ja Lucifer” kuulostaa houkuttelevalta, yhdistetäänhän siinä kaksi varsin mediaseksikästä hahmoa.) Tämän pohjalta voin kuitenkin lupailla, että musavideojuttuja on tulossa lisääkin. Muutama alkeellinen luonnos on jo, mutta niiden on annettava kypsyä vielä hyvä tovi.

Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen.

HATEOTS
House at the End of the Street (2012)

Kylläpä Nordisk Filmin sakkia on nyt laiskottanut: House at the End of the Streetin (Yhdysvallat/Kanada 2012) nimen kääntäminen vaikkapa Taloksi tien päässä ei kummoisia ponnistuksia olisi vaatinut. No, ehkä hyvä näin: vaikka nimeä ei edes ole käännetty, meinasin alkuun sekoittaa elokuvan Pieneen tyttöön, joka asuu kujan päässä. Nimissä on selvää samankaltaisuutta, ja niin on myös elokuvan tarinallisissa elementeissä. Joku varmasti sotkee tämän myös Viimeiseen taloon vasemmalla (1972, remake 2009). Olenko ainoa, jonka mielestä näistä kadun viimeisistä taloista on tullut jo klisee?

Elokuva alkaa raa’asta murhasta: henkisesti jälkeenjäänyt Carrie Ann pistää molemmat vanhempansa kylmiksi ja katoaa. Tapauksella on ei-toivottu vaikutus alueen asuntojen hintakehitykseen, ja niinpä jopa pienituloisella Sarahilla (Elisabeth Shue) on varaa muuttaa murhatalon naapurissa sijaitsevaan, varsin messevään kiinteistöön. Mukana muuttaa Sarahin teini-ikäinen tytär Elissa (Jennifer Lawrence). Pian muuton jälkeen selviää, että murhatalo ei suinkaan ole tyhjillään: murhan aikaan tätinsä luona asunut Carrie Annin veli Ryan (Max Thieriot) on muuttanut taloon ja kunnostaa sitä myyntiä varten.

HATEOTS-illallinen
Elissa, Sarah ja Ryan illastavat rauhanomaisessa hengessä.

Elokuvan päähenkilö Elissan murheet uudessa sosiaalisessa ympäristössä ovat varsin tavanomaisia: kuinka löytää ystäviä vieraasta koulusta, huoliiko kukaan kaveriksi? Lukiosta löytyy onneksi juttukavereita. Myös naapurin Ryan, joka ei ole enää lukioiässä, vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta. Naapurinpojan kanssa ystävystyminen tuntuu kivalta etenkin sen vuoksi, että Elissa joutuu äitinsä työn takia olemana paljon yksin kotona. Iso talo narisee ja kolisee, ja välillä yksinäiselle tytölle tulee turvaton olo.

Aluksi elokuva vaikuttaa oksettavan stereotypisoivalta kuvaukselta henkisesti jälkeenjääneen ihmisen, siis Carrie Annin, väkivaltaisuudesta. Totuus vanhempiensa murhanneen tytön takana paljastuu lopulta monimutkaisemmaksi, mutta tämä ei suinkaan elokuvaa pelasta, pikemminkin päinvastoin. Elokuvan henkilöhahmojen vaikuttimet ja taustat on käsikirjoitettu uskomattoman huonosti. Tarina vilisee epäloogisuuksia.

HATEOTS-freak
Carrie Ann on vähän vajakki.

Teinikauhusta kun on kyse, pitää elokuvan lopussa olla pitkä kohtaus, jossa huudetaan ja juostaan. Tässä kohtaa Jennifer Lawrencen fyysisistä avuista otetaankin kaikki mahdollinen irti. Sopusuhtaista, tiukkaan toppiin ja farkkuihin puettua naisvartaloa on aina ilo katsella, mutta rajansa hei kaikella. Nyt Jenniferin ryntäitä ja takamusta kuvataan niin antaumuksellisesti, että touhussa on jo hiukan liiankin vahva eksploitaation maku.

HATEOTS-pylly
That’s a nice ass you’ve got there, Jennifer.

House at the End of the Streetissä ei ole oikeastaan mitään, mistä pitäisin. En pidä teinikauhusta. En pidä Jennifer Lawrencesta. Hän näyttelee kohtuullisen hyvin, mikä ei kuitenkaan poista Tipi-piirroshahmon pärstää muistuttavaa perusilmettä hänen kasvoiltaan. Pidän hyvistä kummitustalokauhuelokuvista, mutta nyt kyse ei ole kummitustaloista saati hyvästä sellaisesta. Ainoa asia, josta elokuvaa voisi edes pitkin hampain kehua, on nuorten sosiaalisen elämän kuvaus: Elissa asettuu hyvän perheen suosittua poikaa vastaan, minkä seurauksena sekä hän että Ryan saavat sitä itseään niskaansa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin vetoaminen toimii tässäkin yhteydessä.

Elokuva sai surkeat arvostelut, mutta yleisö tykkäsi. Ehh? Miksi teinit käyvät katsomassa niin hiton huonoja elokuvia? Huh, olen ilmeisesti ikäloppu kurttana kun en tajuu.

*****

Discshop Blu-ray

Alejandro (2009) – Lady Gaga ja Lucifer

Miten tässä meni näin kauan? Jo ennen blogin perustamista mietin, että kirjoitan joskus… jonnekin… tämän tekstin aiheena olevasta musiikkivideosta. En tiedä, onko tässä jutussa tällaisenaan oikein mitään tolkkua, ja onkin mahdollista ellei suorastaan todennäköistä, että tämä teksti aiheuttaa lukijoissa lähinnä hämmennystä. No, menköön nyt, en muuten saa tätä ikinä julkaistuksi.

Alkuun vähän tarinaa minusta ja Lady Gagasta. Suhtaudun artistiin pitkään välinpitämättömästi. Poker Face jytisi radiossa kivasti, samoin Alejandro, muttei sen enempää. En ollut vaivautunut katsomaan neidon musiikkivideoita enkä kuuntelemaan musiikkia kotona. Tämä lähinnä sen vuoksi, etten ole erityisen kiinnostunut tämän päivän popmusiikista. Kuuntelen lähinnä melko marginaalisia genrejä ja menneen maailman valtavirtaa edustavaa musiikkia, eikä Gaga tuntunut liittyvän kumpaankaan näistä lokeroista mitenkään.

Sitten tapahtui jotain outoa. Törmäsin loppukesästä 2011 The Vigilant Citizenin artikkeliin Lady Gaga’s “Alejandro”: The Occult Meaning. Tästä alkoi kaksi pitkäaikaista etäsuhdetta: 1) rakastuin Lady Gagan musiikkivideoihin, ja 2) aloin seurata The Vigilant Citizeniä. Aloin huomata ensin Lady Gagan musiikkivideoiden kuvakielessä jotain todella kummallista. Sitten merkillisiä havaintoja alkoi tulla muistakin tämän vuosituhannen videoista. Samalla ymmärsin, miksi niin moni satanismista ja/tai black metalista kiinnostunut tuttuni kuunteli myös Lady Gagaa.

VC:n artikkeli Alejandrosta on niin tyhjentävä, että sen jälkeen on oikeastaan turha kirjoittaa mitään. Voin vain antaa linkit VC:iin ja Alejandro-videoon, that’s it.

No, jos minä nyt kuitenkin kirjoitan jotain. Vähänkin enemmän okkulttiseen traditioon kuuluvaa kuvastoa tuntevat voivat kuitenkin lopettaa lukemisen tähän, sillä asiaan edes pintapuolisesti perehtyneille lopputeksti sisältää pelkkiä itsestäänselvyyksiä.

Tiivistelmä VC:in artikkelista kärsimättömille: Videon alussa nähtävä hautajaiskulkue ja Gagan kantama Pyhä sydän symboloivat jotakin, mikä on kuollut Gagan sisällä, todennäköisesti hänen rakkauttaan Alejandroon. Fernando ja Roberto eivät suinkaan ole New Yorkin yön Diegoja, vaan muodostavat yhdessä Alejandron kanssa Pyhän kolminaisuuden, josta Gaga sanoutuu irti (”Don’t call my name, Alejandro, I’m not your babe, Fernando”). Tämän jälkeen Gaga antautuu Luciferille eroottisen initiaation myötä. Samalla Gaga vilauttelee kaikkinäkevää silmää, jotta kaikille varmasti tulee selväksi, että hän on illuminatin sätkynukke. Videon kuvasto viittaa kokonaisuudessaan transhumanistiseen poliisivaltioon ja illuminatin harjoittamaan aivopesuun. Tuttua juttua kaikille, jotka ovat VC:in artikkeleita lukeneet.

ALEJANDRO-one-eye
Näitä yksinäisiä silmiä löytyy kaikista Gagan videioista aivan järkyttäviä määriä.

VC:in tekstissä sanotaan videon symboliikasta oikeastaan kaikki olennainen, enkä ala sitä tässä toistaa. Kaikkinäkevä silmä vilkkuu tämän tästä. Ylösalaisia ristejä ja niiden yhteyttä fallossymboliikkaan on aika vaikea olla huomaamatta. Alejandro, Roberto ja Fernando Pyhän Kolminaisuuden on oikeastaan ihan järkeenkäypää. Joo.

ALEJANDRO-heitto
Jos tuo ei ole fallos, minä en ole nainen.

Illuminatihöpö ja totalistarismivaltiojutut ovat sitten asioita erikseen.

VC:illä on agenda: saada kaikki näkemään joka paikassa piilotettua masonisti- ja NWO-symboliikkaa. Juttu alkaa tehota minuunkin. Kuvittelen usein näkeväni kulutuskulttuurin sumua glorifioivaa aivopesua siellä, missä sitä ei ole. Sitten hieraisen silmiäni ja näen taas sen, mikä on olennaista ja totta.

VC:in kirjoittajalta on jäänyt kai huomaamatta, että Lady Gaga nimenomaan riisuu videon loppupuolella ”luciferisen papittaren” kaavun. En ole ihan varma, mitä se jälkeen tapahtuu. Sulautuuko hän ihanasti kemiallisissa häissä läsnä olevaan miessukupuoleen, vai raiskataanko hänet? (Eräänlaiset kemialliset häät kai nekin…?) Kaavun riisuminen viestii juuri symboliikasta ja ruumiista irrottautumisesta. Raamattu kuvaa, kuinka ihminen saa Eedenissä ”nahkavaatteet” – Gaga on korvannut nahan katu-uskottavalla lateksilla. Yhtyessään absoluuttiin ihminen hylkää niin kehonsa, kaapunsa, kristinuskon kuin luciferisminkin. On vain valo.

ALEJANDRO-naku
Mitäköhän Christian Rosenkreutz tästä sanoisi…

VC näkee kohdan, jossa Gaga nielee ristin ja rukousnauhan, satanistisena eleenä – tekona, jossa jumaluutta tavoitellaan omin avuin. Tässä unohtuu aika jännästi, että seurakunnissa mutustetaan säännöllisesti Kristuksen ruumista ehtoollisleivän muodossa. En osaa nähdä rukousnauhan syömistä tämän kummoisempana asiana. Koko kristinyhteisön yleisesti harjoittama kannibalismi on sinänsä aika pelottavaa, mutta kuitenkin hyväksytty osa kyseisen tradition ritualistiikkaa.

Ylipäätään Gagan vaatteet ja asusteet painavat videon merkityskokonaisuudessa paljon. Aluksi mennään omituisessa mustassa puvussa, johon kuuluvat hassut gogglesit. Sitten vilahtaakin jo punavalkoinen nunnankaapu. Sen jälkeen ihonväriset alusvaatteet, joilla luodaan illuusiota alastomuudesta. Sitten nähdään punavalkoinen kaapu, johon on ommeltu useita ylösalaisia ristejä. Sitten palataan mustaan: on varsin miehekäs liivi-housuyhdistelmä, sitten konekivääririntsikka-housuyhdistelmä.

ALEJANDRO-tykit
Tälleensä.

Punaista, valkoista ja mustaa. Jännä värivalikoima. Alkemistisessa symboliikassa värivaiheet kulkevat valkoisesta punaisen ja mustan kautta kultaan. Kultaa ei tässä videossa nähdä, mutta ehkäpä sen voi kuvitella tuohon aivan loppuun. Ei liene sattumaa, että nunnanpuku ja ”lucifeerinen viitta” koostuvat samoista väreistä. Ne ovat ikään kuin toistensa negatiiveja: nunnankaavussa punainen väri on voitolla, valkoinen taas on mukana korostusvärinä. Lucifer-kaavussa värit on aseteltu päinvastoin.

Kun musta palaa kuvioon, on Gagan pukeutumistyylistä tullut melkeinpä miehekäs: on puvun liiviä ja housua. Vaikutelma on androgyyni. Vastapainoksi housuihin pukeutuneelle naiselle videossa juoksee melkoinen määrä miehiä korkokengissä. Ylipäätään perinteiset sukupuoliroolit näyttävät menneen videossa pahemman kerran sekaisin – etenkin kohdassa, jossa Gaga ”raiskaa” sänkyihin sidottuja miehiä.

Ja siitähän tässä kaikessa on kyse, eikö? Näennäisten vastakohtien sulautumisesta yhdeksi. Mieheyden ja naiseuden. Jumalan ja ”Luciferin”. Mustan ja valkoisen. Valon ja pimeyden. Tätä symboloi myös Salomonin sinetti, joka nähdään siluettina aivan videon alussa. Samassa yhteydessä nähdään muuten myös kolmio, joka vilahtelee Gagan videoissa aika usein… Mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

ALEJANDRO-sinetti
Kolmio vasemmalla, sinetti oikealla.

Militaarisymboliikka taitaa olla mukana vain eräänlaisena mieheyden äärimmäisenä muotona, joka lopulta yhtyy ja sulautuu naiseuteen. Sitten kaikilla on kivaa. Sitä ennen nähdään vähän miehistä pöhinää ja räjähtelyä – sellaisia te miehet välillä olette. Ottaisitte vähän iisimmin.

Mutta hei, mikä on tuo videon loppupuolella Gagan ja mikkiständin takana vilahteleva hirsipuun ja ristin sekamuoto on?

ALEJANDRO-hirsi
Siis tämä.

Ylitulkinnan uhallakin mainitsen ensimmäisestä ja ainoasta assosiaatiosta, joka mieleeni tulee. Kristillisessä traditiossa Kristus uhrattiin ristiinnaulitsemisen myötä. Skandinaavisessa mytologiassa Odin puolestaan hirttäytyi. Riiputtiin ristillä tai hirressä, merkitys on sama: ristiinnaulitsemisen taustalla häämöttää ns. neljäs initaatio, jossa yksilö vapautuu yhä selkeämmin persoonallisen, materiaalisen elämän ja katsantokannan rajoitteista.

En ihan oikeasti väitä tai luule, että Lady Gaga tai edes videon ohjannut Steven Klein tietäisi jotain länsimaisen esoterismin tai mystiikan symbolikielestä. Kuinka kaikki tämä roina on videoon sitten päätynyt, se ei ole minun mielestäni erityisen kiinnostavaa enkä käsittele sitä tässä. En ole kiinnostunut selittämisestä, vaan tulkinnoista. Jostain tämä varsin voimakkaita merkityksiä kantava symboliikka silti kantautuu. True Detective -sarjan Rustin Cohle varmaankin käyttäisi ilmiöstä ilmaisua psykosfääri, psychosphere.

Alejandron ja Vigilant Citizenin myötä 2000-luvun populaarien musiikkivideoiden maailma aukesi aivan uudella tavalla minulle, joka miellän (tai haluaisin mieltää) itseni edelleen varsin unpop-henkiseksi ihmiseksi, mitä musiikkiin tulee. Tajusin, että maailmassa on valtava määrä upeita musiikkivideoita, ja niistä varsin monesta mieleni tekisi myös kirjoittaa Taikalyhtyyn.