The Blair Witch Project (Yhdysvallat 1999) on sukupolvikokemus. Näin elokuvan pian sen teatterikierroksen jälkeen VHS:ltä, kuten ajan henkeen kuului. Teatteriin en päässyt sitä katsomaan, sillä olin aivan liian nuori, vain 11-vuotias (ja vaikka ikä olisikin riittänyt, ei elokuvateattereita ollut mailla halmeilla; lähin teatteri oli noin 35 kilometrin päässä läänin pääkaupungissa. – Nyt tämä alkaa mennä nostalgiatripin puolelle, joten palataan asiaan.). Osittain juuri siksi, että olin aivan liian nuori täsmälleen otollisessa iässä katsomaan tulevaisuuden kauhuklassikoita, elokuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se aiheutti eräässä ikätoverissani lähes hysteeristä pelkoa: hän oli täysin vakuuttunut The Blair Witch Projectin ”aitoudesta”. Itse en uskonut aivan yhtä vakaasti elokuvan kuvaamien tapahtumien todenmukaisuuteen, mutta kyllä se minunkin mielestäni oli huisin pelottava.

Tästä syystä vastikään ensi-iltaan tullut Blair Witch (Yhdysvallat 2016) oli käytännössä pakollinen katsottava. Trailerin perusteella tuoreessa elokuvassa näytti olevan mukavasti The Blair Witch Projectin henkeä, ja ajattelin, että ehkä se toimisi jonkinlaisena alkuperäisen elokuvan korvikkeena. Jos en nähnyt alkuperäistä elokuvaa teatterissa, näkisin sentään tämän. Tavallaan jekku toimi, sillä Blair Witch on tyylillisesti erittäin uskollinen franchisen ensimmäiselle elokuvalle.

James (James Allen McCune) ei ole päässyt yli The Blair Witch Projectista tutun Heather-siskonsa katoamisesta. Vaikka The Blair Witch Projectin tapahumista on jo 17 vuotta, päättää James lähteä etsimään siskoaan Burkittsvillen synkkiin metsiin. Hän ottaa mukaansa ystävänsä Peterin (Brandon Scott) ja tämän tyttöystävän Ashleyn (Corbin Reid) sekä Lisan (Callie Hernandez), joka valmistelee dokumenttia Jamesin yrityksestä löytää kadonnut sisko. Joukko saa lisävahvistusta, kun burkittsvilleläiset Lane (Wes Robinson) ja Talia (Valorie Curry) liittyvät seuraan.

Jos näitä pieniä muutoksia henkilökokoonpanossa ja lähtöasetelmassa ei oteta lukuun, on Blair Witch käytännössä franchisen ensimmäisen elokuvan suoraa toistoa. Kun yö tulee, metsässä rytisee ja paukkuu. GPS ei toimi, retkikunta eksyy, riitaantuu ja hajaantuu. Taskulamput heiluvat ja käsivarakamerat keikkuvat. Joku satuttaa jalkansa. On kylmää ja märkää. Juostaan ja huudetaan äänihuulet verille. Yeah. Ja tätähän me halusimme nähdä, eikö vain?

Kaikkien jatko-osien ja remakejen suurin ongelma on se, että pitäisi tarjota periaatteessa sitä samaa mitä ensimmäinen/alkuperäinen elokuva, mutta kuitenkin myös jotain uutta. Tasapainon löytäminen on hiton vaikeaa, ja siinä onnistutaan todella harvoin. Blair Witch jää valitettavasti liiaksi toistamaan ensimmäisen elokuvan tyylikeinoja. Se ei tuo kuvaan mitään uutta. – Okei, pari tuoretta elementtiä sentään on: joukkion käyttämä kameratekniikka on monipuolisempaa, ja yhden keskushahmon jalasta tulee outoa mömmöä. Lisäksi elokuva on graafisempi ja ”paljastavampi” kuin The Blair Witch Project. Eivätpä ole kummoisia saavutuksia.

Kuten olen aiemmin sanonut, olen melkoinen sucker found footage -elokuville. Siksi on selvää, että pidän myös Blair Witchiä hyvin pelottavana elokuvana (joskaan en niin pelottavana kuin The Blair Witch Projectia). Tiedostan hyvin, millä keinoin elokuva katsojiaan pelottelee, mutta tietoisuus ei vähennä lainkaan niiden tehoa.

Erityisen runsaasti elokuvassa käytetään tehokeinoa, jota voisi jo nimittää Blair Witch -efektiksi: pimeää metsää esittävään kuvaraitaan liitetään ääniraita, jolla kuuluu etäistä, mutta voimakasta rytinää. Syntyy se vaikutelma, että jossain pimeässä metsässä on jotakin suurta ja voimakasta – mutta missä? Takana, sivuilla? Äänen lähdettä on mahdoton paikantaa. Se ei ole missään, ja samalla se on kaikkialla. Kikka on tehokas, mutta Blair Witchissä sitä käytetään jo liiaksi asti.

Katsoin heti Blair Witchin perään The Curse of Blair Witch -pseudodokumentin, joka tuotettiin alun perin markkinointimateriaaliksi The Blair Witch Projectille. Kolmen vartin mittainen elokuva on huimaa katsottavaa; tämä, jos mikä, on innovatiivista elokuvamarkkinointia! Muutamassa kohtaa on menty aidan matalimmasta kohdasta (”dokumentin” kaikissa uutispätkissä pölisee on sama uutisankkuri, ja haastateltavien puheenvuorot on käsikirjoitettu turhan yleisluontoisiksi ja persoonattomiksi), mutta jos en tietäisi paremmin, varmaankin luulisin pätkää ihan aidoksi televisiodokumentiksi. Kyse ei ole mistään elokuvataiteen suursaavutuksesta, vaan viihdyttävästä pikkupätkästä, jonka kyydissä kelpaa matkustaa suloisen 90-luvun loppuun.

Kuinka moni muuten muistaa The Book of Shadows: Blair Witch 2 -elokuvan? Voi jumpe että se oli huono. Vai oliko? Nyt Blair Witchin nähtyäni huomaan, että mieleni tekee katsoa  se uudelleen. Jotakin The Book of Shadowsin tasosta ehkäpä kertoo se, ettei sen tapahtumiin viitata lainkaan Blair Witchissä – aivan kuin koko elokuvaa ei olisi koskaan edes tehty.

Alla on tähtiä Blair Witchille. En ole varma, onko tuo jopa vähän liikaa, mutta koska olen kiltti ja nössö ihminen, minusta tuntuu pahalta antaa millekään elokuvalle vähempää kuin kolme noppaa. (Kuten huomaatte, mulla on todella harkitut ja hyvät perusteet elokuvien tähtimäärille.) Jätän The Curse of Blair Witchin tähdittämättä, koska se ei oikeastaan ole elokuva, vaan elokuvan markkinointimateriaalia (ja sellaisena erittäin hyvin onnistunut). Se on muuten kokonaisuudessaan nähtävissä tuossa alemmassa upotuksessa.

Blair Witch pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

*****