You’re Next (2013) arvostelu – Kauhua vai detektiiviä?

youre-next-2011
You’re Next (2011)

You’re Next (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2011) on kuluvan vuosikymmenen kehutuimpia kauhuelokuvia. Pätkää ylistettiin tuttavapiirissäni yksiäänisesti, ja siksi odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla. Elokuvan markkinoinnissa vilahtelevat eläinnaamarit toivat mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon (= erittäin hyvä asia), ja siksi oletin elokuvan keskittyvän The Wicker Manin tavoin kulttihäröilyyn ja rituaalimurhiin. – Olin väärässä.

Aubrey (Barbara Crampton) ja Paul Davidson (Rob Moran) ovat kutsuneet perheensä kokoon juhlistaakseen 35-vuotista avioliittoaan. Pariskunnan neljä lasta ovat tuoneet mukanaan siippansa, joten valkoisella liinalla katetun illallispöydän ympärille istuutuu yhteensä kymmenen henkeä. Perheen sisäiset jännitteet käyvät ilmeisiksi heti alussa: ylimielinen Drake (Joe Swanberg) naljailee sisaruksilleen ja näiden puolisoille jatkuvasti. Kyse ei ole leikkimielisestä, sisarusten välisestä pilanteosta, vaan tietoisesta halusta alistaa ja häväistä omia perheenjäseniä. Draken pääkohde on hänen veljensä Crispian (A. J. Bowen), joka on tehnyt kehnon uravalinnan ja näin ollen epäonnistunut täyttämään vanhempiensa odotukset. Aimee-sisko (Amy Seimetz) yrittää parhaansa ylläpitää yhteishenkeä ja vaalia sopua. Felix-veli (Nicholas Tucci) nyhjöttää nurkassa ja on hiljaa.

youre-next-2011
Davidsonien kakkoskämpässä on seinät leveällä ja katto korkealla.

Perhe ehtii hädin tuskin lausua illallisrukousta, kun yksi vieraista saa jalkajousesta otsaansa. Ikkunan takana vilahtaa ampuja, joka on kätkenyt kasvonsa eläinnaamion taakse. Mukava perhetapaaminen muuttuu hurmeiseksi selviytymistaisteluksi, ja paniikki valtaa seurueen. Vetovastuun tilanteesta ottaa yllättäen Crispianin tyttöystävä Erin (Sharni Vinson), joka askartelee päässään välittömästi toteutuskelpoisen toimintasuunnitelman.

You’re Nextin alkuasetelma tuo mieleen Michael Haneken loistavat Funny Games -elokuvat: hyvin toimeentuleva perhe viettää mukavaa vapaa-aikaa hulppealla kakkosasunnolla, kunnes jostakin käsittämättömästä syystä tuntematon hyökkääjä alkaa teurastaa sen jäseniä. Molemmat elokuvat piikittelevät antaumuksella ylempää keskiluokkaa. Ökyrikkaat vanhemmat voivat kenties rakentaa perheelleen komeat puitteet, mutta kovan paikan tullen eivät kykene suojelemaan itseään tai lapsiaan.

Funny Gamesissa katsojaa ohjataan samastumaan perheen kärsimykseen ja keskiluokkaiseen näkökulmaan. Sen sijaan You’re Next patistaa meitä samastumaan rikkaiden vanhempien sijaan reippaaseen ja toimintavalmiiseen Eriniin. Yltäkylläisyydessä rypevät vanhemmat nähdään pumpulissa kasvaneina, avuttomina hienohelmoina, joita kohtaan ei kannata tuntea sympatiaa.

youre-next-kettu
Naamarimiehet tekee Davidsonien elämästä helvettiä.

Erin on kiehtova hahmo. Kun muut huutavat ja parkuvat, Erin sitoo haavoja, rakentaa hyökkääjille ansoja ja etsii ratkaisuja tilanteeseen. Elokuvan loppupuolella Erinin hämmentävälle toimintavalmiudelle annetaan konkreettinen selitys, mikä on kuitenkin sivuseikka. Erinistä tekevät ainutlaatuisen hahmon hänen sisäsyntyiset ominaisuutensa: ehdoton päättäväisyys ja sitkeä tahdonvoima. Siinä missä Davidsonien ydinperhe luovuttaa ja alistuu kohtaloonsa, Erin on päättänyt selviytyä ja myös toimii järkähtämättömästi tämän päätöksen mukaan.

You’re Next mukailee rakenteensa ja painotustensa puolesta whodunit-detektiiviä. Elokuvassa etsitään ensin vastausta kysymykseen: keitä eläinnaamareiden takaa löytyy? Kun tähän saadaan vastaus, kysymys vaihtuu toiseksi: miksi he haluavat vahingoittaa Davidsoneja? Oikeastaan You’re Next vain teeskentelee olevansa kauhuelokuva. Tosiasiassa se on detektiivi, joka on vain kuorrutettu tavanomaista rehdimmällä väkivallalla.

youre-next-erin
Päättäväisyys ja tahdonvoima ovat Erinin hyveitä.

Haneken Funny Gamesin idea on se, että hyökkääjien käytöstä ei perustella tai selitetä. You’re Nextissä selitys annetaan, mutta se jää laihaksi. Hyökkäyksen taustalla olevia psykologisia tekijöitä olisi suonut käsiteltävän enemmän. Niitä kyllä sivutaan elokuvassa, mutta tapahtumien äärimmäisyyden ja graaviuden huomioonottaen aivan liian lyhyesti. – Aihetta on hankala käsitellä spoilaamatta elokuvan sisältöä, joten eipä tästä enempää.

You’re Nextin äänisuunnittelu ja musiikki yllättävät etenkin elokuvan loppupuolella positiivisesti. Musiikissa on mukavia kasaripopsävyjä, joita olisi omasta puolestani voinut korostaa enemmänkin. Myös elokuvan kuvaukseen liittyy muutamia hauskoja oivalluksia; erityisesti kohtaus, jossa Erin ja Felixin nuorikko Zee askartelevat nauloista ja lankuista ansaa, on kuvattu poikkeuksellisen hauskalla tavalla.

youre-next-crispian-drake
Drake (oik.) on leffan pahis – ainakin siihen asti, kun naamarikaverit hyökkäävät perheen kimppuun. Piikittelyn pääasiallinen kohde on onnettoman uravalinnan tehnyt Crispian (vas.).

You’re Next tuotti kaiken hehkutuksen jälkeen lievän pettymyksen. Odotin sekä sen ilmaisulta että tarinalta enemmän. Eläinnaamarimiehet onnistuvat luomaan muutaman aika ilkeän kohtauksen elokuvan alkupuolella, mutta kun totuus alkaa hiljalleen paljastua, jännite lässähtää. Kokonaisuus on ihan kiva. Ei huono, mutta tuskin tätä tulee katsottua uudestaan.

On kuitenkin selvää, että You’re Next on huomattavasti laadukkaampi ja kekseliäämpi tapaus kuin elokuvan ohjanneen Adam Windgardin tämänvuotinen kauhupökäle Blair Witch.

(Psst. Te, jotka olette jo nähneet You’re Nextin – kai tajusitte, että Tariqin hahmoa esittää itse Ti West?)

*****

You’re Next VOD @ Discshop
You’re Next HD VOD @ Discshop

Blair Witch (2016) & The Curse of Blair Witch (1999) arvostelu

blair-witch-2016
Blair Witch (2016)

The Blair Witch Project (Yhdysvallat 1999) on sukupolvikokemus. Näin elokuvan pian sen teatterikierroksen jälkeen VHS:ltä, kuten ajan henkeen kuului. Teatteriin en päässyt sitä katsomaan, sillä olin aivan liian nuori, vain 11-vuotias (ja vaikka ikä olisikin riittänyt, ei elokuvateattereita ollut mailla halmeilla; lähin teatteri oli noin 35 kilometrin päässä läänin pääkaupungissa. – Nyt tämä alkaa mennä nostalgiatripin puolelle, joten palataan asiaan.). Osittain juuri siksi, että olin aivan liian nuori täsmälleen otollisessa iässä katsomaan tulevaisuuden kauhuklassikoita, elokuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se aiheutti eräässä ikätoverissani lähes hysteeristä pelkoa: hän oli täysin vakuuttunut The Blair Witch Projectin ”aitoudesta”. Itse en uskonut aivan yhtä vakaasti elokuvan kuvaamien tapahtumien todenmukaisuuteen, mutta kyllä se minunkin mielestäni oli huisin pelottava.

Tästä syystä vastikään ensi-iltaan tullut Blair Witch (Yhdysvallat 2016) oli käytännössä pakollinen katsottava. Trailerin perusteella tuoreessa elokuvassa näytti olevan mukavasti The Blair Witch Projectin henkeä, ja ajattelin, että ehkä se toimisi jonkinlaisena alkuperäisen elokuvan korvikkeena. Jos en nähnyt alkuperäistä elokuvaa teatterissa, näkisin sentään tämän. Tavallaan jekku toimi, sillä Blair Witch on tyylillisesti erittäin uskollinen franchisen ensimmäiselle elokuvalle.

James (James Allen McCune) ei ole päässyt yli The Blair Witch Projectista tutun Heather-siskonsa katoamisesta. Vaikka The Blair Witch Projectin tapahumista on jo 17 vuotta, päättää James lähteä etsimään siskoaan Burkittsvillen synkkiin metsiin. Hän ottaa mukaansa ystävänsä Peterin (Brandon Scott) ja tämän tyttöystävän Ashleyn (Corbin Reid) sekä Lisan (Callie Hernandez), joka valmistelee dokumenttia Jamesin yrityksestä löytää kadonnut sisko. Joukko saa lisävahvistusta, kun burkittsvilleläiset Lane (Wes Robinson) ja Talia (Valorie Curry) liittyvät seuraan.

blair-witch-lisa
Lisa kuvaa dokumenttia.

Jos näitä pieniä muutoksia henkilökokoonpanossa ja lähtöasetelmassa ei oteta lukuun, on Blair Witch käytännössä franchisen ensimmäisen elokuvan suoraa toistoa. Kun yö tulee, metsässä rytisee ja paukkuu. GPS ei toimi, retkikunta eksyy, riitaantuu ja hajaantuu. Taskulamput heiluvat ja käsivarakamerat keikkuvat. Joku satuttaa jalkansa. On kylmää ja märkää. Juostaan ja huudetaan äänihuulet verille. Yeah. Ja tätähän me halusimme nähdä, eikö vain?

Kaikkien jatko-osien ja remakejen suurin ongelma on se, että pitäisi tarjota periaatteessa sitä samaa mitä ensimmäinen/alkuperäinen elokuva, mutta kuitenkin myös jotain uutta. Tasapainon löytäminen on hiton vaikeaa, ja siinä onnistutaan todella harvoin. Blair Witch jää valitettavasti liiaksi toistamaan ensimmäisen elokuvan tyylikeinoja. Se ei tuo kuvaan mitään uutta. – Okei, pari tuoretta elementtiä sentään on: joukkion käyttämä kameratekniikka on monipuolisempaa, ja yhden keskushahmon jalasta tulee outoa mömmöä. Lisäksi elokuva on graafisempi ja ”paljastavampi” kuin The Blair Witch Project. Eivätpä ole kummoisia saavutuksia.

blair-witch-lane-talia
Burkittsville-natiivit Lane ja Talia

Kuten olen aiemmin sanonut, olen melkoinen sucker found footage -elokuville. Siksi on selvää, että pidän myös Blair Witchiä hyvin pelottavana elokuvana (joskaan en niin pelottavana kuin The Blair Witch Projectia). Tiedostan hyvin, millä keinoin elokuva katsojiaan pelottelee, mutta tietoisuus ei vähennä lainkaan niiden tehoa.

Erityisen runsaasti elokuvassa käytetään tehokeinoa, jota voisi jo nimittää Blair Witch -efektiksi: pimeää metsää esittävään kuvaraitaan liitetään ääniraita, jolla kuuluu etäistä, mutta voimakasta rytinää. Syntyy se vaikutelma, että jossain pimeässä metsässä on jotakin suurta ja voimakasta – mutta missä? Takana, sivuilla? Äänen lähdettä on mahdoton paikantaa. Se ei ole missään, ja samalla se on kaikkialla. Kikka on tehokas, mutta Blair Witchissä sitä käytetään jo liiaksi asti.

Katsoin heti Blair Witchin perään The Curse of Blair Witch -pseudodokumentin, joka tuotettiin alun perin markkinointimateriaaliksi The Blair Witch Projectille. Kolmen vartin mittainen elokuva on huimaa katsottavaa; tämä, jos mikä, on innovatiivista elokuvamarkkinointia! Muutamassa kohtaa on menty aidan matalimmasta kohdasta (”dokumentin” kaikissa uutispätkissä pölisee on sama uutisankkuri, ja haastateltavien puheenvuorot on käsikirjoitettu turhan yleisluontoisiksi ja persoonattomiksi), mutta jos en tietäisi paremmin, varmaankin luulisin pätkää ihan aidoksi televisiodokumentiksi. Kyse ei ole mistään elokuvataiteen suursaavutuksesta, vaan viihdyttävästä pikkupätkästä, jonka kyydissä kelpaa matkustaa suloisen 90-luvun loppuun.

blair-witch-no-entry
Kirous iskee auringonlaskun jälkeen.

Kuinka moni muuten muistaa The Book of Shadows: Blair Witch 2 -elokuvan? Voi jumpe että se oli huono. Vai oliko? Nyt Blair Witchin nähtyäni huomaan, että mieleni tekee katsoa  se uudelleen. Jotakin The Book of Shadowsin tasosta ehkäpä kertoo se, ettei sen tapahtumiin viitata lainkaan Blair Witchissä – aivan kuin koko elokuvaa ei olisi koskaan edes tehty.

Alla on tähtiä Blair Witchille. En ole varma, onko tuo jopa vähän liikaa, mutta koska olen kiltti ja nössö ihminen, minusta tuntuu pahalta antaa millekään elokuvalle vähempää kuin kolme noppaa. (Kuten huomaatte, mulla on todella harkitut ja hyvät perusteet elokuvien tähtimäärille.) Jätän The Curse of Blair Witchin tähdittämättä, koska se ei oikeastaan ole elokuva, vaan elokuvan markkinointimateriaalia (ja sellaisena erittäin hyvin onnistunut). Se on muuten kokonaisuudessaan nähtävissä tuossa alemmassa upotuksessa.

Blair Witch pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

*****