Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina on teos, jolle on olemassa selvä kysyntä. BM-ympyröissä on odoteltu ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan, että joku ottaisi kirjoittaakseen haastatteluihin pohjautuvan historiikin kotimaisesta black metalista. Ja nyt se on tehty.

Zinemäinen järkäle

Pari vuotta kestäneen haastattelu-urakan ja selvitystyön tuloksena syntyi 500-sivuinen kirja, jossa kotimaisen black metalin kehityskulkua käsitellään kronologisesti. Lähestymistapa on hyvin bändikeskeinen: suurin osa teoksen alaluvuista keskittyy kertomaan tietyn bändin synnystä ja historiasta. Puheenvuoro annetaan tekijöille itselleen – ei levyarvostelijoille, keikkajärjestäjille, julkaisijoille, levittäjille, faneille tai ”asiantuntijoille”. Lähestymistapa tuo mieleen BM-skenessä keskeiset zine-lehdet, jossa tekijät pääsevät kertomaan musiikistaan ja ajatuksistaan ilman toimittajan tekemää, suuntaan tai toiseen asenteellista ”suodatusta” tai kommentaaria.

Teoksen kirjoittaja Tero Ikäheimonen tulkitsee ja summaa haastateltaviensa tekemän musiikin vaikutuksia ja merkitystä asiantuntevasti, mutta hillitysti. Hän ei kommentoi haasteltaviensa sanomisia tai tekemisiä, ainoastaan silloin tällöin korostaa tuon tai tämän julkaisun merkitystä. Silloinkaan hän ei tuo esille omia mielipiteitään, vaan pikemminkin ilmaisee, millainen on tietyn julkaisun tai yhtyeen yleisesti tunnustettu asema. Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perehtynyt henkilökohtaisesti black metaliin pitkän kaavan kautta, mutta siihen se sitten jääkin; sen enempää Ikäheimosen henkilökohtaiset preferenssit eivät pintaan pääse. Pidän tätä erinomaisena asiana.

Teos lähestyy siis aihettaan yksittäisten bändien kautta – kulkusuunta on yksittäisestä kohti yleistä. Toisinkin asiaa olisi voitu tarkastella: painottaa suuria linjoja, aiheita, teemoja ja muita toistuvia elementtejä ja jättää niiden yksilölliset ilmentymät – bändit ja levyt – toissijaiseen asemaan. Tällainen lähestymistapa kuitenkin tuntuu edellyttävän sitä, että joku puhdistaa ensin pöydän kronologisesti etenevällä historiikilla. Ja sitä Pirunkehto nimenomaan on: historiikki. Se ei ole kommentaari, tulkinta, tutkielma tai esseekokoelma. Sen sijaan se on tiukka selonteko siitä, kuinka suomalainen black metal on syntynyt ja kasvanut.

Pirunkehdon bändit ja haastattelut

Suomalaisia black metal -bändejä on aikojen saatossa ollut olemassa satoja. Ei ole helppoa poimia niiden joukosta sopivaa kourallista, joka loisi kattavan läpileikkauksen genren täkäläiseen historiaan. Teoksessa kerrotaan kokonaisen luvun verran seuraavista yhtyeistä: Beherit, Impaled Nazaerene, Barathrum, Archgoat, Azazel, Diaboli, Darkwoods My Betrothed, Horna, Vornat, Thy Serpent, Urn, Black Dawn, …And Oceans, Musta Surma, Algazanth, Azaghal, Warloghe, Behexen, Clandestine Blaze, Satanic Warmaster, Ride for Revenge, Goatmoon, IC Rex, Charnel Winds, Cosmic Church ja Saturnian Mist.

Pari bändiä lienee otettu kirjaan lähinnä ulkomusiikillisten ansioiden vuoksi; on vaikea uskoa, että esimerkiksi Diabolia tai Vornatia olisi kelpuutettu mukaan pelkästään musiikillisten saavutusten pohjalta. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita moitteena bändivalintoja kohtaan. Black metalissa ei ole koskaan ollut kyse pelkästään musiikista.

Jokaisella bändivalinnalla on takanaan vankat perusteet, joskin olisin itse valmis jättämään ainakin pari kirjaan valituista yhtyeistä rannalle. Jäin kaipaamaan kirjasta lähinnä yhtä bändiä: on sääli, että tamperelaiselle Baptismille ei ole kirjoitettu omaa lukuaan. Lisäksi en täysin ymmärrä, miksi Barathrumille on suotu ainoastaan zinemäinen ”pikkuluku” siinä missä monet paljon (minun mielestäni) vähäpätöisemmät bändit ovat saaneet osakseen ”kokonaisen” luvun.

Positiivisia yllätyksiä: Barathrum ja Demonos Sova

Barathrumin haastattelu on tavallaan yksi kirjan kiinnostavimmista – ei vähiten Demonos Sovan jännittävän persoonan vuoksi. Vaikka Sovan touhut näyttäytyvät tänä päivänä melkoiselta sekoilulta, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että kaiken sen hulluuden alla tuikkii keskimääräistä kirkkaampi älyn liekki.

Sovan pehmeämpi ja rauhallisempi puoli tulee esiin hänen kertoessaan Teemu ”Somnium” Raimorannan kuolemasta:

2003 oli epätoivon vuosi. Teemu kuoli silloin äänestyspäivänä maaliskuussa. Järkytyin ihan vitusti. Olin muksun kanssa lähdössä äänestämään, kun Teemun exä soitti mulle, että Teemu on kuollut. Muksun kurahaalarit jäivät tyhjänä käteen.

Viimeinen virke on melkein runoutta.

Dialogi uskonnon ja yksilön roolista: Warloghe, Behexen ja Clandestine Blaze

Barathrum-luku ei suinkaan ollut ainoa, joka yllätti teoksessa positiivisesti. Muun muassa hämeenlinnalaista Behexeniä käsittelevä luku ja erityisesti sen ideologiaa ja aatetta käsittelevät osat ovat todella kiinnostavia. Hassua kyllä, Behexen-luku tuntuu käyvän tahatonta dialogia edellisen eli Warloghea käsittelevän luvun kanssa.

Warloghen Eorl Torht Tyrannusin näkemykset edustavat vanhakantaisen elitististä uskoa vahvojen (poikkeus?)yksilöiden ja ”heikkojen” vastakkainasetteluun. Behexenin Torogin näkemykset ovat sallivampia: maailmaa ei nähdä mustavalkoisesti heikkoihin ja vahvoihin, positiivisiin ja negatiivisiin asioihin jakautuneena, vaan silmät ovat avautuneet myös harmaan sävyille. Katsotaanpa…

Torog:

Uskonnollisuus on monille sanana negatiivinen. Ärsyyntymisen sijaan siihen tulisi suhtautua ymmärryksellä ja miettiä, mitä kaikkea tuo sana pitää sisällään tai tarkoittaa ylipäätään. — — [Jotkut ovat] pesseet savet silmistään ja näkevät näiden ihmisten luomien maskien ja savuverhojen taakse, jonne kätkeytyy hyvin vanhaa esoteerista tietoa ja viisautta.

Eorl Torht Tyrannus:

Kaikenlainen uskonto orjuuttaa mielen.

Torog:

Uppiniskainen kaiken uskonnon kiroaminen ei tee kenestäkään valveutunutta älykköä, vaan se on silkkaa ajattelemattomuutta. Uskonto on hyvin henkilökohtaista tuntemista ja melkein mikä tahansa voi sisältää uskonnollisia piirteitä ja tuntemuksia.

Eorl Torht Tyrannus:

Henkisesti heikot, päämäärättömästi harhailevat ihmiset muodostavat maatuessaan maaperän, josta vahva ihminen ponnistaa. — — Satanismi tuhoaa heikon mielen ja käyttää sitä hyväkseen.

Nyt joku roti tähän touhuun! Onneksi Torog saa rintamatoverin yllättävästä suunnasta eli Clandestine Blazen Mikko Aspasta, jota haastatellaan omassa luvussaan:

Nuorempana pelkkä uskonnollisuus itsessään tuntui kirosanalta, nyttemmin uskonnollisuus tai aatteellisuus on mielekkäämpi kuin moni muu lähestymistapa. Alkuvaiheessa oli paljon enemmän angstista uskonnonvastaisuutta ja individualismia — —.

Torog:

[Uskon], että — — henkinen potentiaali ja koodi on kätkettynä ihmiseen, mutta joidenkin kohdalla sen edessä on niin paljon aineellista ja hengetöntä kuonaa, että sen löytäminen on, ellei mahdotonta, niin ainakin liian kovan työn ja ponnistelun takana. Henkisten kykyjen kehittämiselle ja henkimaailman ymmärtämiselle tulisi antaa aikaa.

Aspa:

Tietty yksilön korostaminen, mikä nuoruudessa on tyypillistä, alkaa tietyssä vaiheessa näyttää jopa heikkoudelta – tai typeryydeltä nyt vähintään.

Torog:

[H]uomaamatta ateismi on ottanut kristinuskon paikan.

Yleisesti ottaen teosta lukiessa oli ilo huomata, kuinka monen (entisen) black metal -individualistin katse on vuosien mittaan vihdoin irronnut omasta navasta.

Black metal ja kansallissosialismi

Individualismin ja Saatanan ohella myös black metalin suhde kansallissosialismiin herättää haastatelluissa ristiriitaisia näkemyksiä. Archgoatin Ritual Butcherer käärii koko aihepiirin napakkaan pakettiin:

Minulle black metal on musiikkia, jossa lauletaan Paholaisesta, Saatanasta, pahuudesta. Yhtäkkiä siihen on sotkettu politiikkaa. Käytettiin termiä black metal, mutta siitä puuttui kuitenkin se ”black”. Yhä tänä päivänä kutsun nsbm:ää ”non satanic black metaliksi”. Satanismi uskontona on yhden miehen ja hänen jumalansa välinen pyhä asia. Politiikka on massa-asia. Miten nämä voi pistää yhteen?

Mitäpä tähän lisäämään?

No jos nyt jotain kuitenkin.

Satanic Warmaster -yhtyeen Werwolf kommentoi aihetta näin:

Mitä järkeä sanoa, että ”minä olen oman maailmani jumala ja teen itsestäni mitä haluan”, kun voit huutaa ”sieg heil” – ja silloin oikeasti kaikki katsovat juuri sinua? Olet niin korkealla pöntöllä puhumassa, ettei mitään rajaa.

— — Ihmisille on opetettu, ettei se [Saatana] ole totta. Mutta kun Saatana näyttäytyy maailmassa jollain konkreettisella tavalla, niin totta kai se tuntuu oikeasti pahalta. — — Rasismillahan tämän asian kanssa ei ole mitään tekemistä.

Black metalin ja kansallissosialismin välinen yhteys on hankala ja monisäikeinen aihe. Jos tuota yhteyttä todella kuitenkin haluaa ymmärtää, on Werwolfin sanat syytä lukea tarkkaan. Näin siitä huolimatta, että yllä olevan sitaatin perusteella voi saada sen käsityksen, että Satanic Warmasterin natsimöykässä on kyse pelkästä huomion herättämisestä. Ehkä näin onkin Satanic Warmasterin kohdalla — en tunne bändin tuotantoa tai filosofiaa tarpeeksi hyvin, jotta osaisin ottaa kantaa tähän.

Saatanan kasvojen taakse kätkeytyy monia merkityksiä; itse näen niiden yksinkertaisimmillaan merkitsevän asioita, jotka ovat vaikeita, vastenmielisiä, haastavia, vieraita tai pelottavia. Koska Saatana ei sekulaarin maailman mielestä ole pitkään aikaan ollut pelottava, on se menettänyt merkityksensä massojen silmissä. Kansallissosialismi on niitä harvoja asioita, joita me sekulaarit 2010-luvun eläjät pelkäämme ja inhoamme. Juuri näihin asioihin meidän tulisi kääntää katseemme, jotta oppisimme itsestämme. Siksi kansallissosialismi onkin läsnä monien yhtyeiden kuvastossa symbolina, ei ideologiana. (NSBM-bändit ovat sitten luku erikseen; ei mennä nyt siihen.)

Saatanan monet kasvot

Otetaan vielä toinen pointti Werwolfilta:

Aika vähän nämä [satanismiin liittyvät] asiat ovat nykyään ilmassa, ja hyvin vähän niistä joutuu kenenkään kanssa keskustelemaan. Nyt puhun aiheesta ensimmäisen kerran varmaan viiteen kuuteen vuoteen.

Siksi onkin hyvä, että Ikäheimonen ottaa sitkeästi satanismin ja Saatanan puheeksi niin monissa haastatteluissa. Nykyaikaisen black metalin ehkäpä suurin ongelma on juuri se, että Saatanasta ei puhuta juuri lainkaan. Siitä lauletaan paljon, mutta se ei riitä. On selvää, että Saatana edustaa eri henkilöille hyvin erilaisia, jopa täysin päinvastaisia asioita ja arvoja. Tätä erimielisyyttä ja polyfoniaa ei pitäisi vaientaa, vaan päin vastoin pitää jatkuvasti huolta siitä, että symbolin eri merkityksistä ollaan tietoisia. Muutoin black metalin temaattisesta keskuksesta muodostuu eräänlainen semanttinen musta aukko, jonka merkitys on täysin mielivaltainen – ja siten tyhjä. Kuinka sellaisella musiikkigenrellä, joka pyörii vuosi toisensa jälkeen täysin tyhjän symbolin ympärillä, voisi olla mitään sanottavaa?

Black metal on äärimmäisen yksilökeskeinen, individualistista ajattelua (ainakin näennäisesti) ihannoiva alakulttuuri, jossa ei vältytä ylilyönneiltä. On luonnollista, että genre vetää puoleensa myös sellaisia yksilöitä, joilla on vääristynyt käsitys omasta vaikutusvallastaan ja merkityksestään. Silloin tällöin yksilökeskeisyys kärjistyy suoranaiseksi itsekeskeisyydeksi ja omahyväisyydeksi.

Kissa nostaa häntäänsä

Pirunkehdossa puhevalta on annettu bändien nokkamiehille – ja vain heille. Kuten aiemmin totesin, lähestymistapa tuo mieleen enemmän zinet kuin perinteiset tietokirjat: haastateltujen kertomukset otetaan vastaan sellaisenaan, eikä niitä kyseenalaisteta tai kritisoida. En sano että tässä lähestymistavassa olisi jotain vikaa. Sen sijaan painotan, että Pirunkehdon lukijan on syytä säilyttää lukemaansa kohtaan tietty kriittinen asenne. Ei ole kirjoittajan vika, jos joku haastatelluista käyttää hänelle suodun arvokkaan palstatilan pelkkään oman häntänsä nostamiseen. Tätäkin on kirjassa tarjolla.

Sivuhuomioita

Teoksen kieliasu yllätti positiivisesti: Ikäheimonen on taitava ja huolellinen sanankäyttäjä. Paikoin teksti lipsahtaa omaan makuuni turhan kuvalliseksi, ja kielikuvat alkavat syödä toistensa tehoja; toisaalta tällainen tyyli sopii aihepiiriin. Kirjan alkupuolelta en bongannut yhtäkään kirjoitusvirhettä, mutta kun puolimatkan krouvi oli ohitettu, alkoi lyöntivirheitä tulla. Niiden määrä pysyi kuitenkin maltillisena. Ainoa varsinainen kielioppivirhe, jonka kirjasta bongasin, on kaksoispassiivi. Myös relatiivipronominien viittaussuhteet ovat ajoittain hakusessa. – Ja tässä ne kielelliseen ilmaisuun liittyvät ongelmat ovatkin; niitä mahtuu tähän 500-sivuiseen kirjaan naurettavan vähän. Helvetin hyvää työtä.

Pirunkehto on panotuotteena painotuotteena jämäkkä ja kaunis. Vesa-Antti Puumalaisen piirtämä kansikuva ja Taneli Jarvan tekemä Pirunkehto-logo ilmentävät napakasti teoksen henkeä. Sisäsivut jättävät visuaalisessa mielessä enemmän toivomisen varaa. Levynkannet ja promokuvat eivät pääse oikeuksiinsa, sillä ne on painettu mustavalkoisina bulkkipaperille. Syy mustavalkoisuudelle lienee hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä: budjetti.

Teoksen lyhyiden ”välilukujen” taitto tuo mieleen vanhojen hyvien aikojen zinet. Taitossa on muutoinkin tiettyä zinemäisyyttä – mikä ei periaatteessa ole ollenkaan huono asia. Viimeisen päälle huolitellut kannet antavat kuitenkin odottaa muuta: kun kirja näyttää päällepäin siltä, että se voisi olla Liken tai vaikkapa Viidennen Askeleen julkaisema, odottaisi samaa viimeisen päälle huoliteltua ilmettä myös sisäsivuilta.

Älä lue tätä kirjaa – tai lue vaan

Taikalyhtyä pidempään lukeneet tietävät hyvin, mitä mieltä olen siitä, että valtavirtamedioissa käsitellään black metalia. Kun Pirunkehdon kaltainen teos julkaistaan, on selvää, ettei sitä markkinoida pelkälle marginaaliyleisölle; jotta touhusta jää käteen jotain muutakin kuin laskuja, painomustetahroja ja tekijäkappaleita, on opusta levitettävä myös skenen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa plussat ovat kuitenkin suuremmat kuin miinukset; jos teoksen levittäminen valtavirtaan on se hinta, joka tällaisen teoksen ilmestymisestä joudutaan maksamaan, olkoon sitten niin.

Koska Pirunkehtoa tulevat ikävä kyllä lukemaan ja arvioimaan myös sellaiset toimittajat ja arvostelijat, jotka eivät tiedä aihepiiristä mitään, annan heille pienen vinkin: Älkää käyttäkö sanaa pingviini, kun viittaatte black metalin puitteissa vaikuttaviin henkilöihin. Pyyhkikää sanavarastostanne myös sanat bläkkis ja bläky. Nämä ilmaisut ovat hieman samanlaisia kuin n-sana: vaikka ilmauksella ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, sitä ei kannata päästää suustaan, ellei halua vaikuttaa idiootilta.