Tänä syksynä Taikalyhdyssä tullaan käsittelemään lähinnä synkänpuoleisia teemoja: viime viikko kului black metalin merkeissä, ja nyt saatte kuulla elämäni ensimmäisestä traumasta.

Rakastin lapsena Inger Sandbergin lastenkirjoja. Olin perinyt kahdelta isoveljeltäni vinon pinon Lapanen– ja Peukku-kuvakirjoja, ja pläräilin niitä ees taas ennen kuin opin lukemaan. Tykkäsin erityisesti kirjojen kuvituksista: ne olivat kivasti  ”rustiikkisia” ja röpelöisiä; niissä näkyi ihmiskäden jälki.

Lapanen-kirjoissa minuun luultavasti vetosi myös niiden näennäisesti synkkä, mutta tosiasiassa hyvinkin joviaali ja lämmin maailma – Lapanen ja hänen perheensä olivat nimittäin kummituksia (tosin hyvin sympaattisia ja kilttejä sellaisia). Lapanen oli minulle sitä, mitä Pikku Vampyyri oli monille ikätovereilleni.

Ehdoton suosikkini Sandbergin kirjoista oli Peukku katsoo yötä. Kirja kertoo pienestä Peukusta, joka herää varhain aamulla ennen auringonnousua. Peukku lähtee tutustumaan kotinsa ympäristöön, joka näyttää kuun paisteessa tyystin erilaiselta kuin päiväsaikaan. Pimeydessä häämöttävät hahmot saavat Peukun mielikuvituksen liikkeelle, ja hän on näkevinään metsässä peikkoja, noitia ja aaveita, jotka kuitenkin lopulta paljastuvat aivan tavallisiksi ympäristön esineiksi. Kirjan opetus on kai se, ettei pelolle saa antaa valtaa: kun Peukku menee rohkeasti tutkimaan pelottavia asioita, ne paljastuvat harmittomaksi.

If you turn and face the strange then the monsters will change into guardians of strength and light, sanoisi Anna-Varney.

Pidin kirjasta niin paljon, että vaadin sitä luettavaksi joka ikinen ilta – viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Kun kirja sitten katosi mystisesti, maailmani särkyi. Nidettä etsittiin kissojen ja koirien kanssa joka paikasta: kesämökeiltä, kirjahyllyjen periltä, päältä ja alta, sängyistä, komeroista, sisältä ja ulkoa – kaikkialta. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Olin tällöin luultavasti noin 4-vuotias.

Siitä se sitten lähti: elämäni oli pilalla. Muutama vuosi myöhemmin aloin jo tuntea palavaa mielenkiintoa Noidan käsikirjaa ja Suurta noitakirjaa kohtaan. Kului enää muutama vuosi, kunnes värjäsin hiukseni mustiksi ja aloin kuunnella ensin perusheviä, sitten goottirockia, black metalia ja lopulta – auta armias – noisea.

*wavy eerie sound*

Aikuisiällä sain tietää, ettei kirja tosiasiassa hukkunut. Vanhempani olivat yksinkertaisesti kyllästyneet jokailtaiseen Peukku-ohjelmanumeroon. He kyllä lukivat minulle mielellään, mutta hermostuivat, kun joutuivat lukemaan saman kirjan joka ikinen ilta. – Peukku katsoo yötä oli siis hävitetty harkitusti ja täydessä ymmärryksessä.

Ympäri taloa suoritetut suuretsinnät olivat pelkkää kusetusta. Samaa osastoa kuin lapsille kerrotut selitykset lemmikeistä, jotka pääsevät hyvään kotiin maaseudulle ja viettävät siellä ihanan loppuelämän. Niinpä niin.

Kun totuus selvisi minulle, noise ja äärimetalli alkoivat maistua entistäkin paremmin.

Ehkä juuri siksi, että menetin kirjan tällä tavalla lapsena, se jäi mieleeni tavattoman vahvana, jopa ”mystisenä” kokemuksena. Kuvituksessa esitetyt, pimeydessä häämöttävät hahmot muistuivat mieleeni tavattoman vaikuttavina. Suosikkini oli metsässä piileskelevä noidan hahmo, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa katajaksi.

Nyt Peukku katsoo yötä -episodista on lähes 25 vuotta. Kävin sen kunniaksi kuluneena kesänä lainaamassa kyseisen kuvakirjan kirjaston lastenosastolta.

En ihmettele, miksi kirjan kuvitus on vedonnut minuun. Akvarelleilla toteutetut kuvat ovat tosiaankin sopivasti rouheita ja väreiltään maanläheisiä – pidän niistä edelleen. Kuvituksessa on miellyttävää nostalgialeimaa, jonka olen luultavasti aistinut jo silloin, kun selasin kirjaa lapsena – Peukku-kirjat on kirjoitettu 1980-luvun alussa, ja itse tutustuin niihin noin 10 vuotta myöhemmin. En tuolloin tietenkään tarkalleen tiennyt, mitä nostalgia on. Ilmeisesti minulla on kuitenkin ollut jonkinlainen sisäsyntyinen taju ja tarve nostalgiaan jo hyvin nuorena, vaikkei itse käsite olekaan ollut minulle tuttu.

En kuitenkaan enää ymmärrä, mikä Peukku katsoo yötä -kirjassa on vedonnut minuun niin tavattoman paljon, että olen vaatinut sitä luettavaksi joka ikinen ilta. Muistin, että sekä kuvitus että tarina olisivat olleet paljon synkempiä. Ilmeisesti minulla on ollut lapsena paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin nykyään.

Kannattiko sitten mennä ja särkeä kyseiseen kirjaan liittyvä lumous ja muisto? Kyllä. Tuntuu, että kirjan ”hukkumiseen” liittyvä kokemus on nyt suturoitu pois mielestä ja etten oikeastaan menettänyt mitään sen ihmeempää. The curse is over.

Aion silti jatkossakin kuunnella omituista musiikkia, enkä jaksa kasvattaa mustaa hiusväriä pois. 

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (Tummen tittar på natten, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.
Mistä peräisin: kirjastosta.