Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi harkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. – Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

*****