Assassin’s Creed: Syndicate (2015) arvostelu

assassins creed syndicate
Assassin’s Creed: Syndicate

Assassin’s Creed: Syndicate johdattaa pelaajan temppeliritarien valtaamaan Lontooseen. Crawford Starrickin luotsaama verkosto pyrkii jälleen kerran valtaamaan maailman. Tällä kertaa se tehdään teollistuvan yhteiskunnan työkaluilla: Lontoon lapsityövoimalla pyörivät tehtaat, julkinen liikenne, rahalaitokset ja tiedemaailma ovat kaikki temppeliritarien näpeissä. Onneksi Lontoossa toimii temppeliritarien lisäksi myös aktiivinen assassiinisolu, jonka ydinjoukon muodostavat salamurhaajakaksoset Evie ja Jacob Frye. Yhdessä he päättävät estää Starrickia kahlitsemasta vapaata maailmaa temppeliritarien takomiin kahleisiin.

Jacob ja Evie Lontoon katoilla

Assassiinit vastaan temppeliritarit – kuvio on tuttu aiemmista Assassin’s Creed -peleistä. Uutta on kuitenkin se, että pelaaja asetetaan päätarinan mittaan kahden eri pelihahmon eli Evien ja Jacobin saappaisiin. Sen lisäksi uutta on myös se, että pelattavaksi hahmoksi on valikoitunut naisassassiini – ainakaan sarjan pääpelien pelattavien hahmojen joukossa ei tietääkseni ole aiemmin naisia nähty. Evien ja Jacobin ero ei ole pelkästään ulkoinen, vaan heidän ominaisuutensa ovat tasolla erilaiset: Evien hahmo on oikea valinta hiiviskelyyn ja väijymiseen tottuneelle pelaajalle, Jacob taas on omiaan niille, jotka haluavat hiippailun sijaan käyttää raakaa voimaa. Minä pelasin pääosin Eviellä.

Tarinan mittaan pelaaja pääsee tekemään yhteistyötä monien historiallisten hahmojen kanssa: muun muassa Charlesit Dickens ja Darwin, Karl Marx, kuningatar Victoria ja Benjamin Disraeli vaimoineen pörräävät Lontoon kaduilla ja sekaantuvat Jacobin ja Evien bisneksiin.

Assassin's Creed Syndicate
Pelissä tutustutaan Kuningatar Victoriaan.

Päätarinan ja isojen templarikihojen listimisen lomassa pelaaja voi puhdistaa Lontoota rikollisjengeistä, pelastaa raskaisiin tehdastöihin määrättyjä pikkulapsia ja valloittaa kortteleita The Rooks -jengille. Melko tuttua kamaa. Jälleen kerran päätarina ja pitkin kaupunkia siroteltu ”pakkopulla” kannattaa limittää keskenään järkevällä tavalla. Jos koko päätarinan ahmaisee liian nopeasti, jää perusjyystö käytännössä tekemättä.

AC: Syndicate uudistaa sarjaa peliteknisesti. Pelaaja valjastaa käyttöönsä kulkuneuvoja: junia ja hevoskärryjä. Lisäksi hän saa varustekavalkadiinsa käsineen, jossa on perinteisen kätketyn assassiiniterän lisäksi koukullinen köysi. Köyden voi ampua ja kiinnittää liikkumisen helpottamiseksi lähes minne vain. Näin syntyy eräänlainen köysirata, jota pitkin liikkuminen rakennuksen katolta toiselle käy ennennäkemättömän nopeasti. En ihmeemmin innostunut Syndicaten hevoskyydeistä tai höyryjunista, mutta köysiratahansikkaasta pidin ja paljon. Toivottavasti tämä kuuluu assassiinien varustukseen myös tulevissa peleissä. Aseista käytössä ovat perinteiset revolverit ja savupommit sekä muutama tiukka uutuus: sähköpommi (voltaic bomb), myrkkynuolet ja heittoveitsi.

Assassin's Creed Syndicate
Ei valittamista maisemissa.

AC: Syndicate on visuaalisesti pirun hieno. Tämä onkin ollut kaikkien pelaamieni Assassin’s Creed -pelien vahvuus: avoimen pelimaailman ulkoasuun satsataan kunnolla. Myös Jacobin, Evien ja ei-pelattavien hahmojen esteettinen puoli on kohdillaan. Ongelmia kuitenkin tulee, kun hahmoja pitäisi liikutella. Pelattavat hahmot reagoivat pelaajan antamiin käskyihin aivan liian hitaasti ja kömpelösti. Hahmojen heikko ohjattavuus on ollut Assassin’s Creedin puutteita niin kauan kuin muistan, joten asia ei valitettavasti tule yllätyksenä. Pyyhkeitä annan myös siitä, että peli yksinkertaisesti jäätyy aina silloin tällöin hevosvaunutakaa-ajojen aikana. Ilmeisesti hevosvaunun tuntinopeus ja osallistujamäärältään liian massiivinen takaa-ajo ovat yksinkertaisesti liikaa PlayStation 4:lle. Näin ei saisi olla.

Dreadful Crimes: Mukavaa vaihtelua aivopähkinöistä

Dreadful Crimes -lisäosassa pelaaja kohtaa nuoren Arthur Conan Doylen, joka opastaa pelaajaa tutkimaan ympäri Lontoota tapahtuneita rikoksia, lähinnä murhia. Näissä pikkupähkinöissä ei ole ihmeemmin mitään uutta tai yllättävää. Tykkäsin: salapoliisitehtävät tuovat hauskaa vaihtelua intensiivisiin, taistelupainotteisiin tehtäviin. Toisaalta uskon että moni pelaaja kokee Dreadful Crimes -tehtävät pitkäveteisiksi.

Time Anomaly: Kurkitus 1900-luvulle

Assassin's Creed Syndicate
Lydia ja Winston Churchill

Keskelle Thamesia on revennyt aukko, josta pelaaja pääsee loikkaamaan suoraan ensimmäisen maailmansodan aikaan ja Jacobin lapsenlapsen Lydia Fryen nahkoihin. Lydia kuuluu isoisänsä tavoin assassiineihin ja auttaa Winston Churchilliä saamaan nalkkiin Lontooseen soluttautuneita saksalaisvakoojia. Time Anomaly tuo mukavaa vaihtelua teollistuvan Lontoon maisemiin, mutta sen kummempaa jännitystä se ei tarjoa. Lievä pettymys.

The Last Maharaja: Ei näin

Jos Time Anomaly oli pitkäveteinen, on The Last Maharaja suorastaan vaarallisen tylsä ja mitäänsanomaton. Lisäosassa autetaan Britteihin asettuneen Duleep Singhin asemaa ja tuetaan hänen oikeuttaan omaan maahansa… kulttuuriinsa… sukunsa perintöön – tai jotakin sinne päin. Lisäosa ei tuo pääpeliin nähden mitään uutta – pelkkää samaa mene sinne, tee tätä -tehtävien peruskauraa. Melkoinen rimanalitus.

Jack the Ripper: Helvetin hyvä

Assassin's Creed Syndicate
Viiltäjä-Jack kylvää kauhua Lontooseen.

Kaikki, jotka ovat seuranneet Taikalyhtyä hiemankin pidempään, varmasti arvasivat, että Jack the Ripper -lisäosan aihepiiri kiinnostaa minua. Onneksi tämä ei tuottanut pettymystä: Jack the Ripper on juuri niin synkkä, epätoivoinen ja raadollinen kuin odotinkin. Lisäosassa matkataan vuoteen 1888, jolloin AC: Syndicaten päätarinan tapahtumista on kulunut 20 vuotta. Evie palaa Lontooseen pitkän poissaolon jälkeen ja saa selville, että Jacob on kadonnut jäljettömiin ja että silpomisen mieltynyt sarjamurhaaja pitää kaupunkia otteessaan. Lisäosa on tarinallisesti kiinnostava ja tarjoaa pelaajalle veikeitä peliteknisiä mahdollisuuksia. Niistä tärkein ovat aseet, joiden teho perustuu pelon herättämiseen (fear weapons). Vahva suositus tälle lisäosalle.

Assassin’s Creed: Syndicate on kokonaisuutena ”ihan kiva”. Se ei tarjoa mullistavia, uusia innovaatioita tai järisyttävän mahtavaa pelikokemusta. Sen sijaan pelistä saa perushauskaa ajanvietettä parin viikon tai kuukauden tarpeiksi. Ne, jotka tykkää, tykkää. Harmillista kyllä, en ole varma onko ”ihan kiva” enää tarpeeksi. Pelisarjan pitäisi jo uudistua – ja ennen kaikkea tehdä jotakin pelattavien hahmojen hitaalle ja tahmaiselle pelattavuudelle.

Life is Strange PS4 (2016) arvostelu

life-is-strange-peliarvostelu arvostelu 2016
Life is Strange (2016)

Life is Strange -videopeli (2016) alkaa teinidraamasta ja päättyy apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, jossa on ripaus psykologista kauhua. Peli kuvaa amerikkalaisteinien elämää oregonilaisessa Arcadia Bayn pikkukaupungissa. Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Maxine ”Max” Caulfield, joka on muuttanut viisi vuotta aikaisemmin Arcadia Baysta vanhempiensa kanssa Seattleen ja palannut nyt opiskelemaan vanhan kotikaupunkinsa taidepainotteiseen Blackwell Academy -high schooliin.

Lukukauden aluksi Max joutuu uhkaavaan tilanteeseen, minkä myötä hän havaitsee voivansa kelata aikaa taaksepäin – ja tämä onkin Life is Strangen keskeinen juju. Kyky matkustaa ajassa vie Maxin tilanteisiin, joissa hän voi pelastaa ihmishenkiä ja vaikuttaa muulla tavoin ratkaisevasti kohtalon kulkuun (ainakin näennäisesti; palataan tähän myöhemmin). Ominaisuus tuo mieleen 2000-luvun alun Prince of Persia -seikkailupelit, joissa pelaajalle suotiin hyvin samantapainen kyky kelata aikaa taaksepäin. Aikamatkustus ei siis ole mikään täysin uusi lanseeraus pelimaailmassa. Sen sijaan se, että aikamatkustusta käytetään näin draamavetoisessa pelissä, on ainakin minulle uutta.

Life is Strange peli peliarvostelu Max
Maxin seikkailu alkaa tyttöjen vessasta.

Pidän todella mielettömän paljon Life is Strangen tunnelmasta. Pelin tyylin suhteen lähin mielekäs vertailukohta lienee Richard Linklaterin elokuva Boyhood: fiilistellään ja katsellaan auringonlaskua samalla, kun ääniraita täyttyy hilpeästä akustisesta kitarasta. Life is Strange onnistuu Boyhoodin tavoin kiteyttämään erinomaisesti teini-ikään liittyvän harhaisen toiveikkuuden ja kipeän, lapsenomaisen uskon siihen, että mikä tahansa on mahdollista.

En ole koskaan aiemmin törmännyt yhtä vahvaan ja onnistuneeseen kuvaukseen tilanteesta, jossa nuori ihminen palaa lapsuutensa maisemiin ja tutkii nyt vanhaa kotipaikkaansa uusin silmin. Arcadia Bay on Maxille tuttu, mutta silti uusi. Vain harva asia on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Asvaltti halkeilee, rakennukset nuhraantuvat. Nuoret jakaantuvat niihin, jotka ”pääsevät pois”, ja niihin, jotka jäävät. Etsiessään askelmerkkejä vanhassa kotikaupungissaan Max törmää entiseen bestikseensä Chloeen, jonka kanssa hän ei ole juuri pitänyt yhteyttä muuttonsa jälkeen.

Life is Strange peli peliarvostelu Chloe
Maxin ex-bestis Chloe on muuttunut sitten viime näkemän.

Jos Life is Strangen kompilaatiosoundtrack olisi viskattu kuunneltavakseni ennen peliin tutustumista, olisin luonnehtinut sitä kokoelmaksi vetelää, persoonatonta ja pitkäveteistä indietä – ja jos rehellisiä ollaan, juuri sitähän se on. Pääasiassa akustisen kitaran ja pehmeän laulun varaan rakennetut biisit sopivat kuitenkin peliin niin hyvin, että lopulta opin tykkäämään soundtrackin kappaleista ihan sellaisenaan. (Soundtrackiin kyllästyttyäni siirryin kuuntelemaan monen vuoden tauon jälkeen Iron & Winen vanhoja levyjä, joissa vallitsee sama aurinkoinen, pehmeä ja elämänuskoinen perusfiilis kuin Life is Strangen ääniraidalle valituissa kitarabiiseissä.)

Vaikka Life is Strangen tunnelma on päällisin puolin aurinkoinen ja ihana, kuplii pinnan alla jotain rumaa ja haisevaa. Mieleen tulee tiettyjä teoksia television puolelta: Twin Peaks ja True Detective (ping pong) tarjoavat pieniä vilauksia jostakin suuresta ja kauheasta, jota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi koskaan paljastaa. Myös Life is Strangessa elämän ruma puoli on läsnä pieninä viittauksina alusta asti: kaunis Rachel Amber on kadonnut kuin Laura Palmer konsanaan, ja kaupungin asukkaat aavistelevat pahaa.

Life is Strange peli peliarvostelu Twin Peaks
”Fire walk with me” – Life is Strange viittaa aika ajoin suoraan Twin Peaksiin.

Life is Strange kuitenkin eroaa muista samantyyppistä kauhua ja tuskaa vihjailevista teoksista siinä, että sukeltaa lopulta pimeyteen ja näyttää pelaajalle koko kuvion. Tämä tapahtuu oikeastaan vasta pelin viimeisessä osassa, jossa maailma väännetään perusteellisesti mutkalle ja joka ainakin minun mielestäni tuntui paljon pidemmältä kuin pelin muut osat. Koska päätösosa on muihin osiin verrattuna erittäin raskas ja tapahtumarikas, tuntuu peli kokonaisuutena epätasapainoiselta.

Lisäksi se, että pelissä tosiaankin ”paljastetaan kaikki”, tekee kokonaisuudesta jokseenkin tylsän. Twin Peaks ja True Detective ovat nokkelia teoksia juuri siksi, että ne jättävät niin paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Oikeastaan Life is Strange on kuin Twin Peaks ja Fire Walk With Me -elokuva samassa paketissa: ensin katsojan mielenkiintoa herätellään taitavin vihjauksin ja sen jälkeen näytetään kaikki, siis ihan kaikki ja vielä vähän lisää. Ei olisi kannattanut.

Life is Strange peli peliarvostelu
Pelin loppua kohden tarinan todellisuus särkyy.

Mutta sitten se tarinan punominen… Life is Strangessa olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan kuin mihin se käytännössä yltää. Ongelmaa on helppo havainnollistaa vertaamalla peliä The Witcher 3:een, jonka loppuratkaisu määrittyy sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja pelin mittaan tekee. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisia lopetusratkaisuja on lähes 40. Life is Strange ei toimi samalla tavalla. Sen loppukohtauksessa on valittava kahdesta vaihtoehdosta. Tämä valinta yksin määrittää sen, mitä pelin keskushahmoille ja koko Arcadia Baylle tapahtuu. Aiemmin pelin aikana tehdyillä lukuisilla valinnoilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

The Witcher 3:a käsittelevässä tekstissäni ilmaisin, ettei tarinavaihtoehtojen ”haarautumisella” ole merkitystä muille kuin niille, jotka jaksavat tahkota saman pelin läpi useamman kerran. Perun nyt puheeni – kyllä sillä on merkitystä muillekin. Lisäksi tarinan haarautuva tarina kannustaa pelaamaan peliä useampaan kertaan; pelaisin Life is Strangen varmasti läpi useampaan otteeseen, ellen tietäisi, ettei se tarina siitä miksikään muutu. Lopulta Maxin vapaus valita uudelleen ja ohjata kohtaloa ulottuu vain vähäpätöisiin asioihin; suuria linjoja Max ei voi muuttaa.

Life is Strange peli peliarvostelu
Life is Strangen maailma on raadollinen, mutta kaunis.

Vielä muutama kriittinen sana. Life is Strangen hahmojen kasvoissa on ikävää vahanaamioefektiä. Erityisesti päähenkilö Maxin naama pysyy peruslukemilla melkein koko pelin ajan. Hahmojen tunteet ja fiilikset eivät jää epäselviksi, mutta pidemmän päälle vakioilmeet alkavat tökkiä. Toinen häiritsevä piirre liittyy dialogiin: käsikirjoittajat eivät näytä hallitsevan kovinkaan syvällisesti nykyteinien suosimaa sanastoa ja puhetapaa. En itsekään tiedä juuri mitään tämän päivän nuorison puhemaneereista, mutta sen verran voin sanoa, että Life is Strangessa puheenparsi on usein teennäistä ja vanhentunutta.

Innostuin Life is Strangesta suhteellisen voimakkaasti, ja pelasin koko pelin läpi ahmien yhden viikonlopun aikana. Toteutus jää uupumaan siitä, mitä peli olisi parhaimmillaan voinut olla. Varmaa kuitenkin on, että pelin kehittäneen Dontnod Entertainmentin tekosia kannattaa jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Life is Strange PS4 @ Discshop
Life is Strange – Limited Edition Xbox One @ Discshop

Virginia PS4 (2016) – Arvostelu

virginia-2016 peli
Virginia (2016)

Virginia (2016) on erinomainen pienen mittakaavan videopeli, joka vaikuttaa päällepäin masentavan tylsältä. Pelaajalta vaaditaan valtavasti luottoa Viriginiasta lausuttuihin ylistyspuheisiin, sillä pelin traileri tai summittaiset juonikuvaukset eivät voi tehdä sille oikeutta. Pelin viehätysvoima on luonteeltaan niin ambivalenttia, ettei se yksinkertaisesti suostu nousemaan esiin markkinointimateriaalista. Se on sääli – pelkään, että tämän vuoksi moni skippaa Virginian. Vähältä piti, etten itsekin tehnyt niin.

Virginian pelaaja saa ohjattavakseen FBI-agentti Anne Tarverin hahmon. Pelin alussa Anne pätevöityy agentin tehtävään ja saa tutkittavakseen kaksi keissiä. Teini-ikäinen poika on kadonnut jäljettömiin virginialaisessa Kingdomin pikkukaupungissa. Annen tehtävä on selvittää yhdessä työparinsa Maria Halperinin kanssa, mitä pojalle on tapahtunut. Samalla Annen on kuitenkin pidettävä silmällä Mariaa, jonka toimien selvittelemiseksi FBI:n ylemmät tahot ovat käynnistäneet sisäisen tutkimuksen.

virginia-2016-rituaali
Viattoman kuoren alta paljastuu verinen ja synkkä ydin.

Mitä pidemmälle pelin juoni etenee, sitä pirstaleisemmaksi ja häiriintyneemmäksi sen maailma muuttuu. FBI paljastuu organisaatioksi, jossa vallitsee julma sääntö: syö tai tule syödyksi. Eteenpäin pääsee vain häikäilemättömällä kyynärpäätaktiikalla. Ja mikä pahinta, FBI:n johdossa olevat voimat vaikuttavat olevan perimmäiseltä luonteeltaan vähintäänkin epäilyttäviä. Saattaa jopa olla, että FBI:n toimihenkilöt ovat yhdessä muiden valtaapitävien kanssa sekaantuneet virginialaisen teinipojan katoamiseen. Annen on valittava, liittyykö hän vallassa oleviin voimiin vai asettuuko hän niitä vastaan.

Virginian ilmaisua leimaa ennen kaikkea sen dialogittomuus. Kyllä, luitte oikein: pelissä ei ole sanaakaan dialogia. Pelaajalle viestitään erilaisissa dokumenteissa, kylteissä ja julisteissa näkyvillä teksteillä, joten täysin kielettömästä pelistä ei ole kyse. Dialogin puute aiheuttaa käytännössä sen, että pelaaja joutuu jatkuvasti tulkitsemaan pieniä eleitä ja vihjeitä saadakseen selville, mitä Virginian maailmassa on meneillään.

virginia-2016-baari
Virginian hahmot huojuvat Badalamenti-pastissien tahtiin.

Virginiaa on verrattu arvosteluissa ahkerasti Twin Peaksiin, ja pelin tekijät ovat avoimesti myöntäneet sarjan olleen suuri innoittaja pelin kehityksessä. Yhteydet Virginian ja Twin Peaksin välillä ovat suorastaan puuduttavan ilmeisiä: on kadonnut teini, outoja unikohtauksia, sisätiloissa tötöileviä, isoja nisäkkäitä, FBI-agentteja ja humiseva pimeys, joka liihottaa jossain kaiken yläpuolella. Myös sarjan musiikki muistuttaa häiritsevässä määrin Angelo Badalamentin Twin Peaks -soundtrackia. Suurimmassa osassa pelaajista Virginian ja Twin Peaksin yhtäläisyydet näyttävät herättävän ennen kaikkea ihastusta. Itse näen asian hieman toisin: minusta tässä lipsutaan suoraselkäisestä kunnianosoituksesta ja inspiroitumisesta jo liikaa matkimisen puolelle.

Virginia tuo mieleeni myös toisen, hieman tuoreemman televisiosarjan. True Detectiven molemmat kaudet (yy kaa) vihjailevat samasta julmasta salaliitosta,  joka häilyy Virginian maailman rakenteissa. Kaikkiin perinteisiin organisaatioihin tunkeutuneet miehet – niin, siis nimenomaan miehet – sopivat keskinäisestä tuesta ja huolehtivat siitä, että omia ei loukata. Mikä Annen (tai Laura Palmerin, tai Antigone Bezzeridesin, tai…) rooli tässä kaikessa on tai voisi olla, se jää pitkälti pelaajan tulkinnan varaan.

vrignia-2016-risti
Virginian kuvakerronta on harkittua ja vähäeleistä.

Virginiasta voi löytää monia teemoja. Omassa pelikokemuksessani ylitse muiden nousi yksi teema: uhraus. Annelle tarjotaan tilauisuus nousta hierarkiassa nimenomaan uhrausten kautta – hänen on uhrattava oman menestyksensä eteen työtovereitaan ja tavallaan myös itsensä ja omat periaatteensa. Pelin molemmat toistuvat eläinhahmot – biisoni ja punainen lintu – liittyvät omassa tulkinnassani juuri tähän teemaan.

Virginia on lyhyt peli: sen pelaa läpi parissa tunnissa. Sen tarina avautuu kuitenkin huonosti ensimmäisellä pelikerralla. Itse olen pelannut Virginian läpi kahdesti, ja luulenpa, että palaan sen pariin vielä uudestaan.

The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine PS4 (2016) arvostelu

the-witcher-the-wild-hunt-blood-and-wine-2016
The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine (2016)

The Witcher 3: The Wild Huntin toinen ja viimeinen lisäosa Blood and Wine vie pelaajan Toussaintiin eli Nilfgaardin eteläiseen herttuakuntaan. Geraltin vanha tuttava, herttuatar Annarietta kutsuu Geraltin paikalle selvittämään murhasarjaa: kolme ritaria on löydetty hirvittävällä tavalla silvottuina. Johtolangat viittaavat murhaajan olevan  hirviö, jota vastaan herttuattaren ritarit ovat voimattomia. Päätarinan lisäksi Blood and Wine tarjoaa mukavasti myös muuta tekemistä. Lisäosassa on juuri sopivasti, sivutehtäviä, monster nestejä ja muuta pikkupuuhaa; The Witcher 3:ssa sivusälää oli mielestäni hieman liikaa päätarinaan nähden.

Pidin Blood and Winessa kaikkein eniten sen pelimaailmasta. Siinä missä Vizima, Novigrad ja Velen muistuttavat Euroopan pohjoisia ja itäisiä osia, on Toussaintin esikuva selvästi ollut Ranska. Paikalliset jopa puhuvat englantia ranskalaisella aksentilla. Ilmasto on lämmin ja taivas kauniin sininen, eikä herttuakunnan mailla sada ilmeisesti koskaan. Silti sen kummut ovat täynnä menestyviä viinitarhoja. Viini ja ruoka ovatkin Toussaintissa suuressa arvossa; siinä missä Velenin ja Novigradin majatalonpitäjät myyvät Geraltille lähinnä grillattua lihaa ja olutta, notkuvat Toussaintin kauppiaiden hyllyt laatujuustoista ja hienosta viinistä. Heh.

Blood and Wine fairy tale
Toussaintista löytyy portti outoon satumaailmaan.

Blood and Winea varten on tuotettu noin tunnin verran uutta musiikkia, jonka sovitukset ja tyyli mukailevat alkuperäisen pelin soundtrackia. Myös musiikki heijastelee kuitenkin Toussaintin ja Velenin eroa: Toussaintissa soitellaan tunnelmaltaan keveämpää ja leikkisämpää musiikkia. Oma suosikkini Blood and Winen soundtrackilta on osuvasti nimetty The Musty Scent of Fresh Pâté:

Toussaintissa Geralt kohtaa runsaasti hirviöitä, joita mantereen pohjoisemmissa osissa ei esiinny. Vahvimmin mieleeni painuivat jättikokoiset tuhatjalkaiset ja lihansyöjäkasvia muistuttavat archesporet. Myös uusia aseita ja muita varusteita on runsaasti tarjolla. Erityisesti ilahduin siitä, että Witcher School -varusteisiin saadaan uusi upgrade-taso. Toussaintista löytyy kaavoja myös täysin uuden Manticore-varustesarjan rakentamiseen. Lisäksi lisäosa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden värjätä Witcher School -varusteita mieleisillään väreillä. Värit ovat harmi kyllä pelkkää pintaa; olisi ollut hauskaa, jos haarniskan värjääminen tietyllä värillä olisi lisännyt esimerkiksi nopeutta tai vaikkapa tietyn signin voimaa.

Beauclair
Herttuatar Anarietta on Blood and Winen päätarinan keskeisimpiä hahmoja.

Pelin mittaan Geralt saa tehokkaiden haarniskojen ja aseiden myötä myös muutamia noiturimutaatioihin liittyviä välineitä. Hyvä näin, mutta nämä välineet saadaan käyttöön niin myöhäisessä vaiheessa, ettei peruspelaaja ehdi niistä ehdi juuri iloita. Ehkä nämä laitteet olisi kannattanut antaa pelaajan käyttöön jo pääpelissä tai Hearts of Stone -lisäosassa?

Lisäksi Geralt saa gwent-korttikokoelmaansa täysin uuden Skellige-pakan. Pelissä tuodaan painokkaasti esille, millaisia ristiriitoja Skellige-pakka herättää paikallisessa gwent-yhteisössä; kun ikivanhaa korttipeliä pyritään uudistamaan uudella pakalla, vastarintaa luonnollisesti herää. – Itse pakka on kiinnostava tapaus. Tähänastisten Skellige-kokeilujen perusteella sanoisin, että pelaan paljon mieluummin Skellige-pakalla kuin Scoia’taelilla tai hirviöllä. En silti toistaiseksi ole valmis vaihtamaan Nilfgaard-pakkaa mihinkään.

The Witcher 3: Wild Hunt_20161105111550
Blood and Winen pääbossi on astetta isompi hirviö. Huomatkaa myös Geraltin heviuskottava ulkoasu; ristin tämän haarniska-kampauskombon Rob Halford -lookiksi.

Minulla on hyvin vähän pahaa sanottavaa Blood and Winesta. Pari asiaa lisäosassa kuitenkin hiersi. Ensinnäkin pelin pääbossi on minun makuuni liian vaikea hakattava. En ole miesmuistiin tapellut yhtä hankalaa bossia vastaan. Bossin kanssa tappelua ei tee yhtään miellyttävämmäksi se, että kohtauksen latautuminen kestää kauemmin kuin itse taistelu. Onneksi Google vastaa, kun siltä kysytään: Youtubesta löytyy useita ohjevideoita, joiden avulla pääbossin hakkaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Toinen harmistuksen aihe liittyy The Toussaint Prison Experiment -questiin, jota en bugin takia pysty läpäisemään. Questiin liittyvä tehtävä on kyllä suoritettu, mutta se ei vain kuittaannu suoritetuksi. Google kertoo, että moni muukin on törmännyt samaan bugiin. Harmittaa.

Ja kun ne bugit tulivat puheeksi: Cianfanelli-pankin ohraisesti toimiva asiakaspalveluluukku ja hitaasti latautuva interiööri aiheuttivat ajoittain nauruntyrskähdyksiä. Toussaintin infrastruktuuri aiheutti myös Roachille vaikeuksia: hevonen ilmestyi poikkeuksellisen usein paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt liikkumaan minnekään. Mutta kaikkihan tietävät, että Roach bugittaa, joten ei lyödä lyötyä enempää.

Harmittaa, että Blood and Winen myötä on pakko lausua hyvästit The Witcher 3:lle.