Life is Strange 2 (2019) on dialogipainotteinen ja tarinavetoinen seikkailupeli, jossa seurataan kahden veljeksen epäonnista matkaa Trumpin hallitsemassa Amerikassa. Sean ja Daniel ovat varttuneet yksin meksikolaisen imigrantti-isänsä hoteissa uneliaan Seattlen lähiössä. Perheen arki pirstoutuu, kun Sean joutuu sanaharkkaan naapurin juntin kanssa. Poliisi sekaantuu tilanteeseen – ja yhtäkkiä sekä poliisi että Seanin ja Danielin isä makaavat kuolleina poikien kodin etupihalla. Kumpikaan pojista ei aivan ymmärrä, mitä on tapahtunut. He kuitenkin tietävät, että jos he jäävät kiinni, poliisin kuolemasta syytetään heitä. Siksi ainoa vaihtoehto on paeta. Suunnaksi otetaan kadotettu kotimaa, Meksiko.

Muutama vuosi sitten Life is Strange -pelisarjan ensimmäinen osa sai minut täysin valtoihinsa. Pelasin pelin läpi ahmien, alle 48 tunnissa, ja muistelen vieläkin lämmöllä sen kipeän kauniita tunnelmia. Koska pelisarjan ensimmäinen osa oli niin hyvä, tiesin varmaksi kaksi asiaa: 1) Jos pelille koskaan tehtäisiin jatkoa, tulisin pelaamaan jatko-osan, a) eikä tuo jatko-osa varmasti yltäisi edeltäjänsä tasolle. Ja niinhän tässä kävi.

Ensimmäisen Life is Strange -pelin jujuna oli päähenkilö ja minäkertoja Maxin selittämätön kyky ”kelata” aikaa taaksepäin. Myös Life is Strange 2:ssa tapahtumat kietoutuvat omituisen, luonnonlakeja uhmaavan kyvyn ympärille. Tällä kertaa kyky ei kuitenkaan ole pelin päähenkilöllä eli Seanilla, vaan hänen pikkuveljellään, 9-vuotiaalla Danielilla. Lyhyesti sanottuna Daniel on telekineettinen, eli hän kykenee siirtämään esineitä pelkän ajatuksensa voimalla. Ja aivan kuten Life is Strange -pelin Max, Sean joutuu kasvamaan yllättäen aikuiseksi ja selviytymään ehjin nahoin suorastaan mahdottomasta tilanteesta. Toisin kuin Max, hänen on oman nahkansa lisäksi pidettävä huoli myös Danielista – käytännössä siis toimittava puskurina veljensä ja kovan maailman välissä.

Pitkin pelin tarinaa esiin nousevat ensimmäisen ja toisen polven meksikolaisten maahanmuuttajien kohtaamat ennakkoluulot. Vaikka Trumpia ei mainita pelissä kertaakaan nimeltä, on selvää, että pelissä viitataan hänen valtakauteensa ja niihin ajatuksiin ja asenteisiin, jotka leimaavat hänen kannattajakuntaansa. Sean ja Daniel ovat syntyneet Yhdysvalloissa, ja silti heitä kohdellaan muukalaisina ja tunkeilijoina. Vaikka heidän isänsä elättää perheensä yritystoiminnallaan siinä missä kuka tahansa muukin amerikkalainen, häneen suhtaudutaan kuin rikolliseen – vain siksi, että hän on meksikolainen.

Pojat saavat turpaansa lukemattomia kertoja, mutta onneksi he kohtaavat matkallaan myös yllättävää myötätuntoa. Ilman ventovieraiden ihmisten tukea heidän matkansa olisi loppunut lyhyeen. Toisinaan apuaan tarjoavat toiset osattomat, jotka antavat vähästään – toisinaan taas ne, joilla on paljon, mistä antaa. Myötätunto ei katso tuloluokkia.

Kun veljekset lähestyvät Meksikon rajaa, he joutuvat kohtaamaan myös oman menneisyytensä. Pelaajaa kiusoitellaan alusta lähtien kysymyksellä siitä, missä poikien äiti on. Erityisesti Sean on kantaa äidilleen kaunaa. Ei ole yllätys, että äidin kohtalo käydään pelissä läpi. Äidin tarinaa enteillään ja pohjustetaan pelin alusta lähtien – ja kun katse viimein suunnataan siihen, ei se tarjoa oivalluksia tai katharsista. Äidin rooli olikin minulle suurin pettymys tässä pelissä.

Molemmissa Life is Strange -peleissä pelaaja joutuu jatkuvasti tekemään pieniä valintoja. Valinnat koskevat ennen kaikkea dialogia: vastaatko kysymykseen kyllä vai ei, valehteletko vai puhutko totta, sanotko asiat suoraan vai pehmeämmin. Ensimmäistä peliä kritisoitiin siitä, että valinnat eivät oikeastaan vaikuttaneet mihinkään – ainoa valinnan mahdollisuudesta saatu ilo oli se, että pääsit jokaisen episodin päätteeksi vertailemaan, millaisia valintoja muu pelaajayhteisö on tehnyt. Vain pelin viimeinen valinta vaikuttaa oikeasti tarinan loppuratkaisuun.

Kritiikki on nähtävästi kantautunut pelistudiolle asti, sillä Life is Strange 2:ssa pelaajan tekemät vaikuttavat tarinan kulkuun sentään jossain määrin. Kyse ei suinkaan ole The Witcher 3:n kaltaisesta, laajasta tarinapuusta, vaan pienistä vivahteista, jotka heijastuvat takaisin pelaajaan Danielin käytöksestä. Myös pelaajan tekemä valinta ensimmäisen Life is Strangen lopussa vaikuttaa hieman Life is Strange 2:n kulkuun. Ykkös- ja kakkospeli siis sijoittuvat samaan tarinauniversumiin.

Life is Strange 2:ssa on samaa vahanaamioefektiä, joka vaivasi Life is Strangen ensimmäistä osaa. Seanin ja Danielin kasvojen eleet toimivat mukavasti, mutta vähemmän ruutuaikaa saavat hahmot – erityisesti hippipoika Finn ja isoäiti Claire – eivät vaikuta erityisen, no… eläviltä. Lisäksi hahmoilla on noin yleisesti ongelmia hiustensa kanssa – monessa tapauksessa ne näyttävät enemmän mielikuvitukselliseen muotoon huovutetuilta saunahatuilta kuin hiuksilta.

Life is Strange 2 ei yllä edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin telekinesia ei yksinkertaisesti ole yhtä mielenkiintoinen kyky kuin lyhyen kantaman aikamatkustus. Toisekseen Life is Strange 2 ei ole esteettisesti tai tunnelmaltaan erityisen kiinnostava. Sen tarina ruumiillistaa Trumpin hallitseman Amerikan ongelmia – se on päivänpolttava ja konkreettinen. Sen sijaan ensimmäisen Life is Strangen tarinassa kuitenkin sukellettiin suorastaan arkkityyppisiin, ikiaikaisiin teemoihin. Lisäksi Life is Strange 2 sortuu pateettisuuteen. Alun muhevan toiminnallisen jakson ja sen dramattisten jälkimaininkien jälkeen Seanin voivottelu (yhyy, miksei elämä voinut jatkua ennallaan, byää, kylläpä on rankkaa, vollon vollon, en tiedä mitä tehdä) alkaa pikku hiljaa ärsyttää.

Arvelen, että Life is Strangen tarina ei lopu tähän. Jos ja kun kolmospeli julkaistaan, olen kiinnostunut.