Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****

8 kommenttia artikkeliin ”Chernobyl (2019) arvostelu

  1. Juha Saari

    Mietin kuule hetken aikaa että kommentoinko ollenkaan etten pilaa sun fiiliksiä. Että tartteeko sitä tuoda itteensä esiin aina… No tässä tämä nyt on. Eli taas rarttee. Mutta jos marisee, pitää perustella ja sitä nyt yritän.

    Jokin lavastuksenomaisuus kaikessa häiritsi. Näyttelijöitä myöten. Tuntuivat olevat henkareita, johon hahmot ripustettaan. ”Tähdillä” miehitys on osasyyllinen tähän. Myös aihe oli liian tuttu ja pureskeltu ollakseen enää itseni kiinnostava. Totalitarismin valheellisuus varsinkin. Tuli sellainen tunne kuin olisin katsonu Friin tavallista laadukkaampaa pseudodokumenttia. Ehkä jos dramaturgia olisi vuorotellut alusta loppuun jossain uhrautuvassa kaivosmiehessä ja Legasovissa, olisin innostunut. Ja kaikkien näyttelijöitten olisi pitänyt olla mahdollisimman tuntemattomia. Ja puhua venäjää. Tuo viiminen vaatimus on nipottamista, mutta organismini nyt vain tässä tapauksessa reagoi näin. Se on osaksi sitä Friifiilistä. Kolme tähteä ja kaikki tuotantoryhmän rutiinille.

    Taidan olla maailmassa ainut joka ei tähän yhtään syttynyt.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Toki toki, sitä vartenhan netti ja blogit on että voidaan puhua ja olla myös eri mieltä. Ei tämä meitsin fiiliksiä nakerra. :)

      Mietin kieltämättä itsekin kieliaspektia. Valitettavasti kielen vaihtaminen venäjäksi olisi muuttanut koko sarjan luonteen eikä välttämättä hyvään suuntaan. Venäjänkielinen toteutus olisi käytännössä syönyt sarjalta englanninkielisen yleisön, mikä olisi tarkoittanut huomattavasti suppeampaa tuotantobudjettia ja levitystä. Ja se taas olisi todennäköisesti tarkoittanut sitä, että esimerkiksi minä en olisi koskaan tätä sarjaa tullut nähneeksi. Se olisi tarkoittanut myös sitä, että HBO Nordic ei olisi sitä levittänyt.

      Mieluummin siis korkeiden tuotantoarvojen englanninkielinen sarja, jota jaksetaan markkinoida myös minulle, kuin nuhjuisempi venäjänkielinen sarja, jota en voi katsoa, koska en tiedä sen olemassaolosta eikä sitä leivtetä Suomessa.

      Mutta nyt mä käänsin tämän tuotannon suuntaan, kuten aika usein teen. Eihän se ole sinänsä sarjan arvostelun kannalta olennaista, millaisilla raameilla sarjaa on tehty. Vai onko? Minulle henkilökohtaisesti itse asiassa on – tykkään sarjoista ja elokuvista enemmän, kun muistan sen, millaisilla realiteeteilla niitä tehdään ja millaisia tuotantoja ylipäätään nykyään voidaan tehdä tai levittää missäkin päin maailmaa. Mutta ymmärrän että kaikki evät välitä tästä.

      Kaikki teemat on maailmassa käyty aika lailla jo lävitse, totalitarismin valheellisuus myös. Kuten uusia alkuaineita, myöskään uusia teemoja ei juuri koskaan synny – niitä vain varioidaan ja luodaan uusia versioita uusia sukupolvia varten. En ole ihan varma, kestääkö tämä ajatus tarkastelua, mutta sanon kuitenkin: Minusta teeman kuluneisuus kelpaa argymentiksi vain silloin, kun perustellaan subjektiivista mielipidettä, ”mä en tykänny tästä, koska X”. Eli sinänsä argumentti on verrattavissa vaikka siihen, että ”Mä en tykänny tästä koska tässä on Tom Cruise ja mä en nyt vaan tykkää Tom Cruisesta”. Tai ”mä en tykkää tästä ruuasta kun tässä on valkosipulia ja mä en vaan tykkää valkosipulista.” Ei se ole huono argumentti. Makuasiat ovat erinomainen peruste valita vaikkapa se, mitä suuhunsa laittaa – tai mitä televisiosta katsoo.

      Tykkää

      1. Juha Saari

        Tuo tuotantopointti on ok. Ja tossa sarjassa se vielä ehkä natisten menee tuo kieli, mutta jos Narcosissa kartellin porukka ois koko ajan puhunu amerikkaa, ei ois menny läpi. Ja Gomorra sama juttu (p.s. ei enää kahden eka kauden jälkeen niin hieno). Jossain tuotannon rajat tulevat vastaan.

        Tuo teeman kuluneisuus on hyvä mietinnän aihe. Toi mitä sanot on ihan totta. Se on mun ongelmani. Tunteeni nousee siitä, että oletan, siis oletan, sarjaa arvostettavan osaksi juuri totalitaristisen päätöksenteon kuvaamisen vuoksi. Se ei tunnu jäävän vain genrekliseeksi eli toiminnan motivoinniksi, vaan tuntuu olevan osa jutun juurta.

        Tulipa mieleeni tuosta sun kommentista hupaisa ajatus. Jos sarjassa olisi näytellyt Tom Cruise, se olisi ollut jo niin hurjaa, että olisin jopa voinut innostua. Mutta tuossa tapauksessa Cruisen läsnäolo ei olisi ollut enää vain makuasia vaan väistämättä osa teoksen luonnetta. Tulipa mieleeni yksi elokuva jossa Cruise häiritsee minua tässä suhteessa: Operaatio Valkyrie. Ja toinen esimerkki: Mel Gibsonin ei pitäisi näytellä Braveheartin pääosaa kaikkien brittinäyttelijöiden keskellä. Ne velmut ilmeet olivat Tappavasta aseesta. Eli anakronistisia ainakin sen suhteen, miten miellämme 1200-luvun Skotlannin. Mutta Gibsonin Apocalyptosta pidän paljon. Mitenhän olisi, jos olisi näytellyt siinä…

        Tämä on kiinnostava taiteen kokemisen ontologiaa koskeva kysymys. Sen voisi vaikka nimetä Cruise-efektiksi :0)

        Tykkää

      2. Heini L.

        Tää kieliasia on oikeasti tosi vaikea. Olen itse katsonut nuorempana valtavasti aasialaista, ranskalaista, venäläistä jne. elokuvaa, jonka kieltä en ymmärtänyt. Ja se oli ihan ok. Sittemmin olen huomannut itsessäni muutoksen: minun on yhä vaikeampi katsoa elokuvia joissa puhutaan kieltä, jonka sanastosta ja rytmistä en tajua mitään. Venäjä ja aasialaiset kielet ovat tällaisia – saksasta, ranskasta ja romaanisista kielistä ymmärrän rakenteita ja sanan sieltä, toisen täältä, joten asia ei sinänsä häiritse. Aiemmin naureskelin amerikkalaisille, jotka eivät pystyneet katsomaan teksitettyjä elokuvia lainkaan – mutta nyt huomaan ymmärtäväni heitä, olevani jopa jossain määrin samanlainen.

        Toivoisinko, että olisin voinut katsoa Chernobylin venäjänkielisenä? Tavallaan joo, mutta toisaalta taas en. Narcosiin ja Gomorraan en ota kantaa, niitä en ole nähnyt.

        Joo, olet oikeassa – nyt kun asiaa vähän tarkemmin prosessoi niin tiettyjen näyttelijöiden kohdalla kyse ei ole enää makuasiasta, vaan laajemmasta kysymyksestä tähtikuvaan liittyen. Juuri Cruisen ja Gibsonin kaltaiset näyttelijät kantavat mukanaan niin suurta tähtikuvansa taakkaa, että se vaikuttaa teoksen luonteeseen väistämättä. Mutta osittain kyse on myös tykkäämisestä, mielipideasiasta.

        Tykkää

      3. Juha Saari

        Minulle puhe on niin vahvasti osa esillepanoa että esimerkiksi dubbaus tuhoaa mulle suuren osan sävyistä ja illuusiosta (kuvittele Tarkovskit dubattuna, Rublev laskettelmassa amerikanenglantia, heh).

        Katsoimme kaverin kanssa blueraylevyltä ekaa Mad Maxia (se muuten on ehkä maailman paras huono elokuva, pseudobrutaali ja ja vähän kökkö dystopia, tahattoman koominen ja loppuratkaisultaan epäonnistunut kostoelokuva, mutta aina vaan kiva katsoa, paras Max kuitenkin). Katsoimme sitä pitkään vahingossa amerikkalaisilla dubattua ääniraidalla ja ihmettelimne, mistä tämä kitsi- ja camp-tunnelma johtuu. No, se väheni ratkaisevasti, kun huomasimme siirtyä aussiraitaan. Amerikkalaisilla kyse on mielestäni toiseuden sietokyvyn puutteesta. Enkkujututkin pitää tehdä omiksi… siis ei vain Max jonka aussikieli ehkä on niille vaikeaa. Mutta en usko sen olevan psykologisesti perustavin syy.

        Tykkää

      4. Heini L.

        Jaiks, kuulostaa pahalta tuo Mad Max -kokemus! Hyvin sanottu tuo ”toiseuden sietokyvyn puute”. Toisaalta Yhdysvallat on kansojen sulatusuuni, josta löytyy valtavasti erilaisia kulttuureja ja etnisyyksiä – toisaalta elokuvia ei kuitenkaan voi katsoa esimerksiksi aussiaksentilla, vaan pitää olla jenkkidubbaus. Hullunkurista. Tätä jenkkien monikulttuurisuuden ja toiseuden sietämisen teemaa voisi pohtia pidemmältikin, tuntuu että sikäläistä kulttuuria paremmin tunteva henkilö voisi löytää tästä hyviä täkyjä.

        Tykkää

      5. Heini L.

        Kiitos vinkistä! Kieli ei sinänsä ole ongelma – enemmän ongelma on toi Areena 😊 Ylen PS4-softassa on niin paljon latausongelmia, että Ruusun nimi meinasi jäädä kesken. Netflix pyörii samoilla yhteyksillä kuin unelma.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s