Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****

Goyan aaveet (2006) arvostelu – Kelpo aineet, kehno kakku

goyan_aaveet
Goyan aaveet (2006)

Vasta kun pääsin katsomasta Miloš Formanin oivaa elokuvaa Mozartista, eksyi käsiini ohjaajan toinen taiteilija-aiheinen elokuva, Goyan aaveet (Espanja/USA 2006). Koska Amadeus on loppujen lopuksi aika kaukana taiteilijaelämäkerrasta, osasin suhtautua epäillen ajatukseen Goyan aaveista elämäkertaelokuvana. Se kannatti. Elokuvan ydin ei nimittäin ole niinkään espanjalainen kuvataiteilija Francisco Goya (1746–1828), vaan Espanjan yhteiskunnalliset vaiheet 1700-luvulla. Ensin maa kituu inkvisition kynsissä, sitten Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Goya ja muut elokuvan (ei-historialliset) henkilöhahmot toimivat lähinnä tämän historiallisen kauden elävöittämisen apuvälineninä, ja siksi Goyan nimen käyttäminen elokuvan nimessä ja muussa markkinoinnissa tuntuu hieman harhaanjohtavalta.

Sinänsä tämä on sääli, sillä Goyan persoona ja työt olisivat yksin riittäneet aiheeksi elokuvalle, ja miehestä olisi varmasti saanut aikaiseksi todella kiinnostavan taiteilijaelämäkerran. Tekijät ovat kuitenkin valinneet toisenlaisen lähestymistavan, ja se on katsojan hyväksyttävä. Ja Goyan elämästä on toki tehty muitakin elokuvia, joista yhteenkään en tosin toistaiseksi ole tutustunut.

GOYAN-AAVEET-goya
Goya työnsä ääressä

Goya (Stellan Skarsgård) on joutunut kirkon epäsuosioon, sillä hänen töitään pidetään epäsopivina ja paholaismaisina. Tästä huolimatta veli Lorenzo Casamares (Javier Bardem) on palkannut Goyan maalaamaan muotokuvansa. Lorenzon mielestä Goyan maalaukset eivät sinällään ole syntisiä tai pahoja, vaan ainoastaan paljastavat maailman pahuuden, eikä peiliä sovi syyttää, jos naama on vino. Taustalla häärii Goyan mallina poseeraava kaunis Inés (Natalie Portman), joka epäonnekseen joutuu Lorenzon jälleen virvoittaman inkvisition kynsiin.

GOYAN-AAVEET-lorenzo
Lorenzo puolustaa Goyan taidetta muiden kirkonmiesten edessä.

Peruskuvio on kasassa: Lorenzo edustaa väkivaltaista ja pelottavaa valtakoneistoa, Inés viatonta ja heikkoa uhria ja Goya auttajaa, joka yrittää neuvotella näiden kahden tahon välillä ja hillitä valtakoneiston pahansuopuutta. Katsoja samastuu ensisijaisesti Goyan tiedolliseen ja emotionaaliseen näkökulmaan, ja juuri siksi Goya jää elokuvassa sivustakatsojaksi: hän ei ole elokuvan sankari eikä keskus, vaan Inésin ja Lorenzon kohtaloiden todistaja – eräänlainen näkymätön, yhdistävä linkki katsojan ja elokuvan maailman välillä.

GOYAN-AAVEET-ines
Inés saa kutsun inkvisition kuultavaksi.

Vaikka Stellan Skarsgård hoitaa Goyan roolin vankalla ammattitaidolla, olisi näyttelijävalintaa kannattanut kenties miettiä hetki pidempään. Goya on leimallisesti espanjalainen hahmo ja Goyan aaveet espanjalais-amerikkalainen tuotanto. Stellan Skarsgård taas on tanskalaisen näköinen ruotsalainen. Oikeastaan pitkätukkaisesta Skarsgårdista tulee mieleen Bilbo Bagginsia Peter Jacksonin Tolkien-tuotannoissa näytellyt Ian Holm.

Javier Bardemissa on ainesta elokuvan kiintotähdeksi. Ikävä kyllä Lorenzon (joka on ainakin etäistä sukua Matthew Lewisin The Monk -romaanin päähenkilölle) kuvaus jää pintapuoliseksi, eikä katsoja aivan ota selvää, mitkä kulloinkin ovat hänen tavoitteensa ja motiivinsa. Lorenzon mietteiden ja aatteiden syvällisemmässä kuvauksessa olisi eittämättä ollut, mistä ammentaa, mutta nyt hänenkin hahmonsa kuvaus jää pinnalliseksi. Goya ja Inés ovat Lorenzon rinnalla pelkkiä haahuilevia statisteja.

Periaatteessa kuvio on kiinnostava. On Goyaa, on Formania ja lisäksi hyvät näyttelijät. Silti: ei tämä oikein toimi, ja koska elokuvan perusainekset ovat niinkin lupaavat, on pettymys sitä suurempi. Käsikirjoitus on sekava, ja jotakin olisi ollut hyvä jättää pois. Ehkä se jokin on juurikin Goyan hahmo, joka ei tuo elokuvaan juuri muuta mielenkiintoista kuin komean nimen ja pari elokuvan juoneen köykäisesti liittyvää painokuvaa.

*****

CDON VOD