Vasta kun pääsin katsomasta Miloš Formanin oivaa elokuvaa Mozartista, eksyi käsiini ohjaajan toinen taiteilija-aiheinen elokuva, Goyan aaveet (Espanja/USA 2006). Koska Amadeus on loppujen lopuksi aika kaukana taiteilijaelämäkerrasta, osasin suhtautua epäillen ajatukseen Goyan aaveista elämäkertaelokuvana. Se kannatti. Elokuvan ydin ei nimittäin ole niinkään espanjalainen kuvataiteilija Francisco Goya (1746–1828), vaan Espanjan yhteiskunnalliset vaiheet 1700-luvulla. Ensin maa kituu inkvisition kynsissä, sitten Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Goya ja muut elokuvan (ei-historialliset) henkilöhahmot toimivat lähinnä tämän historiallisen kauden elävöittämisen apuvälineninä, ja siksi Goyan nimen käyttäminen elokuvan nimessä ja muussa markkinoinnissa tuntuu hieman harhaanjohtavalta.
Sinänsä tämä on sääli, sillä Goyan persoona ja työt olisivat yksin riittäneet aiheeksi elokuvalle, ja miehestä olisi varmasti saanut aikaiseksi todella kiinnostavan taiteilijaelämäkerran. Tekijät ovat kuitenkin valinneet toisenlaisen lähestymistavan, ja se on katsojan hyväksyttävä. Ja Goyan elämästä on toki tehty muitakin elokuvia, joista yhteenkään en tosin toistaiseksi ole tutustunut.
Goya (Stellan Skarsgård) on joutunut kirkon epäsuosioon, sillä hänen töitään pidetään epäsopivina ja paholaismaisina. Tästä huolimatta veli Lorenzo Casamares (Javier Bardem) on palkannut Goyan maalaamaan muotokuvansa. Lorenzon mielestä Goyan maalaukset eivät sinällään ole syntisiä tai pahoja, vaan ainoastaan paljastavat maailman pahuuden, eikä peiliä sovi syyttää, jos naama on vino. Taustalla häärii Goyan mallina poseeraava kaunis Inés (Natalie Portman), joka epäonnekseen joutuu Lorenzon jälleen virvoittaman inkvisition kynsiin.
Peruskuvio on kasassa: Lorenzo edustaa väkivaltaista ja pelottavaa valtakoneistoa, Inés viatonta ja heikkoa uhria ja Goya auttajaa, joka yrittää neuvotella näiden kahden tahon välillä ja hillitä valtakoneiston pahansuopuutta. Katsoja samastuu ensisijaisesti Goyan tiedolliseen ja emotionaaliseen näkökulmaan, ja juuri siksi Goya jää elokuvassa sivustakatsojaksi: hän ei ole elokuvan sankari eikä keskus, vaan Inésin ja Lorenzon kohtaloiden todistaja – eräänlainen näkymätön, yhdistävä linkki katsojan ja elokuvan maailman välillä.
Vaikka Stellan Skarsgård hoitaa Goyan roolin vankalla ammattitaidolla, olisi näyttelijävalintaa kannattanut kenties miettiä hetki pidempään. Goya on leimallisesti espanjalainen hahmo ja Goyan aaveet espanjalais-amerikkalainen tuotanto. Stellan Skarsgård taas on tanskalaisen näköinen ruotsalainen. Oikeastaan pitkätukkaisesta Skarsgårdista tulee mieleen Bilbo Bagginsia Peter Jacksonin Tolkien-tuotannoissa näytellyt Ian Holm.
Javier Bardemissa on ainesta elokuvan kiintotähdeksi. Ikävä kyllä Lorenzon (joka on ainakin etäistä sukua Matthew Lewisin The Monk -romaanin päähenkilölle) kuvaus jää pintapuoliseksi, eikä katsoja aivan ota selvää, mitkä kulloinkin ovat hänen tavoitteensa ja motiivinsa. Lorenzon mietteiden ja aatteiden syvällisemmässä kuvauksessa olisi eittämättä ollut, mistä ammentaa, mutta nyt hänenkin hahmonsa kuvaus jää pinnalliseksi. Goya ja Inés ovat Lorenzon rinnalla pelkkiä haahuilevia statisteja.
Periaatteessa kuvio on kiinnostava. On Goyaa, on Formania ja lisäksi hyvät näyttelijät. Silti: ei tämä oikein toimi, ja koska elokuvan perusainekset ovat niinkin lupaavat, on pettymys sitä suurempi. Käsikirjoitus on sekava, ja jotakin olisi ollut hyvä jättää pois. Ehkä se jokin on juurikin Goyan hahmo, joka ei tuo elokuvaan juuri muuta mielenkiintoista kuin komean nimen ja pari elokuvan juoneen köykäisesti liittyvää painokuvaa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 