Jokainen asiateos on tietyssä ajassa ja tilanteessa syntynyt uniikki luomus. Kirjan luonne kirjoittajansa subjektiivisen näkemyksen ja kokemuksen välittäjänä korostuu erityisesti silloin, kun samasta aiheesta on kirjoitettu useita eri teoksia. Aivan erityisesti subjektiivinen näkökulma korostuu usein elämäkerroissa. Miksi saman, jo kauan sitten manan majoille siirtyneen henkilön elämästä pitäisi kirjoittaa useita elämäkertoja? Edellisissä elämäkerroissa faktat on kenties esitetty vaillinaisesti, jotakin on jätetty huomiotta, jotain toista seikkaa taas ylikorostettu. Kenties kysyntää olisi populaarimmalle, yleistajuiselle teokselle, tai toisaalta paksulle ja perusteelliselle elämäkerralle.

Marilyn Monroe -elämäkertoja on kirjoitettu kymmeniä. Osa niistä on hyviä, suorastaan erinomaisia – kiinnostuneille suosittelen Anthony Summersin Jumalatar-kirjaa (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985, suom. 1986) –, osa vähemmän laadukkaita. Kun Norman Mailerin Marilyn: A Biography julkaistiin vuonna 1973, oli tähden kuolemasta kulunut kymmenkunta vuotta ja hänen elämänsä perusasiat ehditty luetella moneen kertaan.

Mailerin kirjoittama elämäkerta syntyi tilaustyönä. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa esipuhe Marilyn-valokuvakirjaan, mutta kun tekstiä alkoi syntyä enemmän kuin tarpeeksi, kokonaisuus venähti ensin esseeksi ja lopulta romaaniksi. Sittemmin Mailerin tekstistä on otettu myös vaatimattomamman näköisiä painoksia, ilman alkuperäistä valokuvakirjan kontekstia: omassa halvassa, pehmeäkantisessa painoksessani valokuvia on vain hassu kourallinen. Kenties teen Mailerin tekstille jonkinlaista vääryyttä, kun arvostelen sen toimivuutta tekstinä sinällään, vaikka alun perin se on kirjoitettu luettavaksi komeiden Marilyn-kuvien lomasta.

Toinen syy Mailerin elämäkerran olemassaoloon – ja ennen kaikkea lukemiseen – löytyy kirjan genrestä. Se ei ole elämäkerta, vaan romaanielämäkerta tai elämäkertaromaani (novel biography, kumpikaan käännös ei minusta tunnu aivan vakiintuneen suomen kieleen). Tämä kertoo lukijalle sen, että Mailer on ottanut kirjoittajana itselleen hyvin suuria vapauksia, mitä tulee Marilynin elämän tapahtumien kuvaukseen ja elävöittämiseen. Hän kuvailee vankasti indikatiivissa tilanteita, joiden kulkua hän tai kukaan muukaan elossa oleva ihminen ei ole voinut todistaa. Hän ei kirjoita asiaproosaa, vaan fiktiota. Mailer tuntuu valmistelevan lajityypin määritykselle itselleen helppokulkuista, laveaa tietä. ”[A] formal biography can probably not be written in less than two years since it can take that long to collect the facts – princes have to be wooed, and close friends of the subject disabused of paranoia” – kyse on siis ollut ainakin osittain ajanpuutteesta, olihan teksti alun alkaen tilaustyö.

Marilynin kaltaisten kirjojen olemassaolon tarkoitus onkin faktojen luettelun sijaan elävöitys (re-enactment). Kun kyse on tunnetun, 1900-luvulla (eli valokuvan ja elokuvan aikaan) eläneen henkilön biografiasta, toimii kirjallinen ilmaisu todennäköisesti elokuvaa parempana elävöittäjänä. Fred Lawrence Guilesin Norma Jean -elämäkertaa Mailer arvottaa näin: ”[I]t is a biography of much estimable value for verifying the events of her live. Yet her personality remains mysterious. The facts live, but Marilyn remains elusive.” Mailer ilmeisesti yrittääkin onnistua juuri siinä, missä Guiles epäonnistuu – tuoda Marilynin henkilöhahmo mahdollisimman elävänä ja todentuntuisena lukijan silmien eteen. Aika haastava tehtävä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei koskaan tavannut kuvauksensa kohdetta. Vielä haastavampaa se on sellaiselle kirjoittajalle, joka ei ilmeisesti edes haastatellut Marilynin tunteneita henkilöitä, vaan ainoastaan lueskeli muutaman elämäkerran ja päätti pistää homman pakettiin.

Eräs toinen suunnilleen samoilla eväillä leikkiin lähtenyt kirjoittaja kuitenkin onnistui tehtävässä käsittämättömän hyvin. Hän ei väittänyt kirjoittavansa elämäkertaa – ei edes fiktionaalista sellaista –, vaan historiallista romaania. Kirjailija on Joyce Carol Oates, ja hänen Blondi-romaaninsa (Blonde, 2000, suom. 2001) on kenties paras Marilynia käsittelevä kirja, jonka olen lukenut.

Siinä missä Oates pyrkii käsittelemään nimenomaan Marilynin sisäistä elämää, yrittää Mailer siis elävöittää. Hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä Marilynin päässä liikkuu vai liikkuuko mitään (Mailer näyttää kyllä pistävän panoksensa likoon jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta), vaan haluaa tehdä Marilynin näkyväksi lukijan katseelle. Ja jotta Mailer voisi onnistua tavoitteessaan, on hänen käytettävä omaa katsettaan, suodatettava Marilyn oman katseensa läpi.

Tekstissä on loppujen lopuksi paljon enemmän Maileria ja hänen silmiään kuin Marilynia. Tarkoitus ei ole ymmärtää Marilynia, ei liioin kuvata hänen elämänsä kulkua, vaan ihailla häntä. Sattuvaa on, että lukemani painoksen ensisivulla komeilee otsikko ”Praise for Marilyn”. Luulin aluksi tätä kirjan alaotsikoksi, mutta tajusin pian, että koska sana Marilyn on kursivoitu, ei kyse ole alaotsikosta. Sivulla oli otteita Mailerin kirjan kehuvista arvioista. ”Praise for Marilyn”, kehuja Norman Mailerin Marilynille. Kirjankin alaotsikoksikin tämä olisi oivallisesti sopinut, tietenkin ilman Marilyn-nimen kursivointia.

Huonoimmillaan Marilyn on keski-ikäisen miehen kirjoittamaa, tylsää ja banaalia seksifantasiaa orvosta vaaleaveriköstä. Joissakin kohtauksissa Mailerin hikinen katse puskee tekstin pinnalle niin vahvasti, että vähän jo ällöttää. Lisäksi tekstin uskottavuutta ja sujuvuutta syö Mailerin jatkuvasti pyörivä metaforamylly, joka tuottaa välillä osuvia lohkaisuja, mutta myös kiusaannuttavan huonoja kielikuvia.

Parhaimmillaan Mailer onnistuu kuvittelemaan hirtehisen hauskoja kohtauksia. Kirjan kenties paras kohta kuvaa studiopäällikön ja Marilynin välistä, hypoteettista keskustelua, joka käydään, kun kaikkien amerikkalaisten huoltoasemien ja pikaruokapaikkojen takahuoneiden seinällä poseeraava alaston kalenterityttö tunnistetaan 20th Centuryn nousevaksi tähdeksi kesken Draama hotellissa -elokuvan (Don’t Bother to Knock, Yhdysvallat 1952) kuvausten. Voin kuvitella, kuinka Marilyn vastaa hentoisella, hieman paheksuvalla äänellään päällikön tunkeileviin kysymyksiin.

’Did you spread your legs?’ asks the studio executive.
’No.’
’Is your asshole showing?’
’Certainly not.’
’Are there any animals with you?’
’I’m alone. It’s just a nude.’

Mailerin elokuvan miellyttävin jakso on se, jossa kerrotaan elokuvien Kesäleski (The Seven-Year Itch, Yhdysvallat 1955) ja Piukat paikat (Some Like It Hot, Yhdysvallat 1959) kuvauksista. On laajalti hyväksytty, että näissä elokuvissa nähdään Marilynin parhaat roolisuoritukset, ja yleistä mielipidettä vastaan on tässäkin tapauksessa turha väittää. On kuitenkin vaikea arvioida, tuleeko miellyttävyyden vaikutelma Mailerin tekstin laadusta ja oivaltavuudesta, vai siitä tosiasiasta, että on mukavampaa lukea siitä osasta Marilynin elämää, jolloin hän oli kypsynyt näyttelijänä täyteen kukkaansa: muodokas ja vaaleatukkainen jenkki-Tuhkimomme on vihdoin löytänyt pakkansa ja lisäksi kuivakan prinssin rinnalleen. Toisaalta draamaa ei näiden elokuvien kuvausjaksoista puuttunut. Marilynin jatkuva myöhästely ja heikko työmoraali tekivät muun kuvausryhmän elämästä melkoista helvettiä. Erikoista kyllä, sitä mukaan kun Marilyn kehittyi näyttelijänilmaisussaan yhä paremmaksi, rapistui hänen yhteistyökykynsä.

Summa summarum: Mailerin kirja ei jää asumaan kirjahyllyyni, en koe tarpeen lukea uudestaan läpi tällaista ylikuumennutta fanipoikahehkutusta. Olen pettynyt, sillä pidän Mailerin tiiliskivimäisestä Pyövelin laulusta (The Executioner’s Song, 1979, suom. 1985) tavattoman paljon. Tarkoitus onkin kirjoittaa ihan piakkoin samannimisestä televisioelokuvasta (Yhdysvallat/Ruotsi 1982), joka pohjautuu tähän ei-fiktiivisen romaanin genreä edustavaan kirjaan.

Tämän jutun myötä Marilyn-aihe jää Taikalyhdyssä ainakin joksikin aikaa sivurooliin; minulla ei tällä hetkellä ole työn alla yhtäkään Marilynia sivuavaa tekstiä, eikä yksikään Marilyn-elokuva odottele katsomista DVD-hyllyssä tai digiboksissa. Toisaalta Mailerin kirjasta saisin hyvän kimmokkeen lukea vihdoin Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964), jota Mailer käyttää lähteenä. Zolotowin teos oli ensimmäinen Marilynista kirjoitettu elämäkerta ja samalla ainoa, joka ilmestyi Marilynin elinaikana.

Ja muuten: on vaikea keksiä parempia kesäelokuvia kuin Piukat paikat ja Kesäleski. Etenkin jälkimmäinen olisi sopinut viime viikon helteisiin tunnelmiin paremmin kuin hyvin. Saattaapa elokuvasta saada myös vinkkejä siihen, kuinka helteisistä päivistä voi tehdä hieman siedettävämpiä.

*****

Adlibris