James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002) arvostelu

heroes & traitors arvostelu
Heroes & Traitors (2002)

Heroes & Traitors on kolmen tekijän multimediateos. Pakettiin kuuluu James Bravewolfin novellikokoelma, neoklasaribändi The Days of the Trumpet Callin albumi ja joukko David Deinert’n kuvateoksia. Teoksen kirjallisella osalla on mittaa vain nelisenkymmentä sivua.

Ostin kirjasen aikanaan The Days of the Trumpet Callin levyn vuoksi; kyseisen bändin katolishenkinen tsemppimusa oli lukioikäiselle Heinille erittäin tärkeää ja inspiroivaa. Pidän edelleen bändin musiikista, vaikka sitä tuleekin nykyään kuuneltua kovin harvoin. Siinä kiehtoo erityisesti sen jylhyys ja abstraktisuus: mikään ei kiteydy muotoihin, kaikki on vapaata, kevyttä ja sanatonta.

Luin Bravewolfin novellit läpi pian opuksen ostettuani eli reilu kymmenen vuotta sitten. Lukukokemus ei jäänyt mitenkään ihmeellisenä mieleen, enkä oikein saanut tolkkua, mitä kirjailija yrittää novelleillaan sanoa. Toinen lukukierros ei juuri tehnyt asiaa helpommin ymmärrettäväksi.

Teos käsittää yksitoista lyhyttä novellia, jotka keskittyvät kolmeen maailmaan. On 1800-luvun lopun Amerikka, toisen maailmansodan lopun partaalla huojuva Saksa ja 2000-luvun alun Bulgaria. Näiden lisäksi mukana on muutama novelli, joiden tapahtuma-aika ja konteksti jäävät epäselviksi. Yhdistävä teema kaikissa novelleissa ovat ihanteet, velvollisuudet ja uskollisuus. Kussakin novellissa lukija kohtaa ihmisiä, jotka joko elävät omien ja isiensä ihanteiden mukaisesti – tai hylkäävät ne heikkouttaan, pelkuruuttaan tai itsekkyyttään.

Teoksen sankareita, heroes, ovat saksalainen sotilas, joka ei anna periksi toivottomassakaan tilanteessa, pieni poika, joka päättää kostaa isänsä kuoleman, Julie-tyttö, joka uhraa oman henkensä pelastaakseen pienen pojan, nuori saksalainen äiti, bulgarialainen tyttö, joka tekee siveyslupauksen sekä nimettömäksi jäävät minäkertoja, joka päättää vastustaa maailmassa leviävää rappiota viimeiseen asti. Pettureita, traitors, puolestaan ovat apassisoturi, joka pettää heimonsa, epäinhimillisiä ihmiskokeita tekevä lääkäri ja naistutkimuksen professori, joka saarnaa oppilailleen avioliiton orjuuttavasta luonteesta. Lisäksi kirjassa tavataan Broken Foot -niminen apassi, jonka asemasta sankareiden ja pettureiden akselilla en aivan päässyt perille. Hän kyllä toimii vilpittömästi omiensa hyväksi, mutta hänen toimintatapansa ovat niin julmia, että häntä on vaikea pitää sankarina.

Monia novelleja leimaa kiehtova kohtalokkuuden tuntu. Aivan kuin henkilöhahmoilla – erityisesti tekstien sankareilla – ei olisi vapaata tahtoa lainkaan, kuin heidän tekonsa määrittyisivät eräänlaisena verenperintönä ja väistämättömänä kohtalona. Petturit puolestaan hylkäävät kohtalonsa ja velvoitteensa. He eivät osaa arvostaa sitä tehtävää, joka heidän osakseen on annettu.

Oma suosikkini novelleista on ”San Torga”. Se kertoo apassisoturista, joka liittyy eurooppalaisiin ja kääntyy omaa heimoaan ja kansaansa vastaan. Omatunto alkaa kuitenkin soimata San Torgaa, jolloin hän aloittaa pitkän ja hiljaisen katumusharjoituksen. San Torga ei voi katumuksellaan auttaa kansaansa tai saada tehtyä tekemättömäksi. Kieltämällä itseltään koko maailman hän voi kuitenkin saavuttaa eräänlaisen oikeuden elää petoksensa jälkeen. – San Torga tuo mieleen Gary Gilmoren ja hänestä kertovan, Norman Mailerin kirjoittaman Pyövelin laulu -romaanin. Koko elämänsä ajan Gilmore oli hylkiö ja moraaliton pikkurikollinen. Kun hän kuitenkin päätti vaatia kuolemaa rangaistukseksi rikoksistaan, hän muuttui: hän saavutti sellaista arvokkuutta, jota hän ei olisi ilman tekemiään henkirikoksia luultavasti koskaan saavuttanut. Sama pätee San Torgaan, joka langettaa vapaaehtoisesti itselleen rangaistuksen petturuudestaan.

”The Promise of God”- novellissa on ihastuttavaa runollisuutta. Novellin minäkertoja on saksalainen sotilas, mutta hänen maailmankuvansa vaikuttaa oudosti irralliselta ajan saksalaisesta eetoksesta: minäkertoja puhuu Jumalasta ja hänen antamastaan voimasta ja oikeutuksesta – siitä huolimatta, että saksalaisille korostettiin noihin aikoihin pikemminkin uskollisuutta kansalle ja verenperinnölle. Muistattehan: kansallissosialismi ei ollut erityisen kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. Tämä ei toki estä yksittäistä sotilasta olemasta uskonnollinen – ongelma onkin siinä, että tästä sotilaasta leivotaan novellissa koko Saksan kansan symbolia.

Miten vain, novelli loppuu tavattoman kauniisti:

For love is an exchange of great energy that heals.
For love is the Promise of God made real.

These are my last thoughts as I die.
And these are my first thoughts as I am reborn.

Inhokkini teoksen teksteistä on Bulgaria’s Daughter -novelli, jossa paheksutaan nykyaikaisen maailman vapaata seksuaalisuutta ja ylistetään tökerösti pidättyvyyden ihanteita. Novellissa on erityisen arveluttavaa se, kuinka se lyö yhteet pidättyvyyden ja ”puhtaan” slaavilaisuuden. Ne naiset, jotka eivät pidä piirakkaansa visusti piilossa, ”pettävät slaavilaisen luonteensa” ja ”menettävät kosketuksen sieluunsa”. Sen sijaan siveyttään vaalivat tytöt nousevat palkinnoksi puhtaudestaan eräänlaiseen uskonnolliseen hurmokseen ja taistelevat sen vallassa maailmalaajuista, rappiota levittävää salaliittoa vastaan. – Huomionarvoista on, että novellissa puhutaan nimenomaan naisten ja tyttöjen pidättyvyydestä. Nuorukaisten poikuudella ei ilmeisesti ole yhtä suurta merkitystä bulgarialaisten kansallisen eheyden ja puhtauden kannalta. Että näin.

Kokoelman kohden novellien maailma menee entistäkin sekavammaksi. Erityisesti Young German Mother muistuttaa kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan ehtaa natsipropagandaa. Kuitenkin kokoelman viimeinen varsinainen novelli, The Masters of Decay, kerää koko potin. Novellin nimihahmo, ”rappion valtias”, on iäkäs naistutkimuksen professori, joka tahtoo tapattaa miesvainajansa avuttoman koiran.

In fifteen minutes she will lead a seminar to teach young women that marriage is slavery, and that intellect is the only true God.

Juuh, elikkäs.

Tämäntyyppisiin stereotypioihin törmää nykypäivänä tolkun ihmisten keskustelupalstoilla – mutta että novellikokoelmassa vuodelta 2002? Bravewolf on tosiaan ollut aikaansa edellä. – Rappeutunutta mädättäjänaistutkijaa vastaan nousee kapinoimaan nuori mies, joka kokee mielessään muuttuvansa aika ajoin sudeksi. Ei tarvitse olla nero huomatakseen, että susiaiheen ja kirjoittajan Bravewolf-pseudonyymin välillä saattaa olla jokin yhteys.

Heroes & Traitorsin ideologinen tausta on hyvin erikoinen. Teos viestii, että oman itsen unohtaminen ja konkreettinen uhrautuminen jonkin suuremman hyväksi on suotavaa ja ihannoitavaa. Uhrauksesta palkitaan: saksalainen sotilas syntyy uudelleen, isänsä kuolemaa kostava poika saa rauhan sielulleen, siveyttään vaaliva bulgarialaistyttö nostetaan idealisoituun ja ikoniseen asemaan oman kansansa pelastajana ja puhtauden vaalijana. Sinänsä ajatus uhrautumisesta ja siitä seuraavasta palkinnosta ei häiritse. Taustalla on kuitenkin myös muita konservatiivisia ihanteita: ahdasmielisiä näkemyksiä ”puhtaudesta” ja naisen asemasta sekä lapsellista änkyränationalismia.

Heroes & Traitors ärsyttää minua sen verran voimakkaasti, etten yksinkertaisesti halua enää pitää nidettä hyllyssäni. The Days of the Trumpet Call maistuu yhä, mutta nämä biisit on ripattu levyltä tietokoneelle jo yli kymmenen vuotta sitten. Itse asiassa Heroes & Traitors on The Days of the Trumpet Callin kehnoin täyspitkä; pidän sekä I saw no Temple in the Citystä että Purificationista paljon enemmän.

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjan kannessa on eläin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Norman Mailer: ”Marilyn: A Biography” (1973) arvostelu

Norman Mailer: Marilyn: A Biography (1973/2012)
Marilyn: A Biography (1973/2012)

Jokainen asiateos on tietyssä ajassa ja tilanteessa syntynyt uniikki luomus. Kirjan luonne kirjoittajansa subjektiivisen näkemyksen ja kokemuksen välittäjänä korostuu erityisesti silloin, kun samasta aiheesta on kirjoitettu useita eri teoksia. Aivan erityisesti subjektiivinen näkökulma korostuu usein elämäkerroissa. Miksi saman, jo kauan sitten manan majoille siirtyneen henkilön elämästä pitäisi kirjoittaa useita elämäkertoja? Edellisissä elämäkerroissa faktat on kenties esitetty vaillinaisesti, jotakin on jätetty huomiotta, jotain toista seikkaa taas ylikorostettu. Kenties kysyntää olisi populaarimmalle, yleistajuiselle teokselle, tai toisaalta paksulle ja perusteelliselle elämäkerralle.

Marilyn Monroe -elämäkertoja on kirjoitettu kymmeniä. Osa niistä on hyviä, suorastaan erinomaisia – kiinnostuneille suosittelen Anthony Summersin Jumalatar-kirjaa (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985, suom. 1986) –, osa vähemmän laadukkaita. Kun Norman Mailerin Marilyn: A Biography julkaistiin vuonna 1973, oli tähden kuolemasta kulunut kymmenkunta vuotta ja hänen elämänsä perusasiat ehditty luetella moneen kertaan.

Mailerin kirjoittama elämäkerta syntyi tilaustyönä. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa esipuhe Marilyn-valokuvakirjaan, mutta kun tekstiä alkoi syntyä enemmän kuin tarpeeksi, kokonaisuus venähti ensin esseeksi ja lopulta romaaniksi. Sittemmin Mailerin tekstistä on otettu myös vaatimattomamman näköisiä painoksia, ilman alkuperäistä valokuvakirjan kontekstia: omassa halvassa, pehmeäkantisessa painoksessani valokuvia on vain hassu kourallinen. Kenties teen Mailerin tekstille jonkinlaista vääryyttä, kun arvostelen sen toimivuutta tekstinä sinällään, vaikka alun perin se on kirjoitettu luettavaksi komeiden Marilyn-kuvien lomasta.

Toinen syy Mailerin elämäkerran olemassaoloon – ja ennen kaikkea lukemiseen – löytyy kirjan genrestä. Se ei ole elämäkerta, vaan romaanielämäkerta tai elämäkertaromaani (novel biography, kumpikaan käännös ei minusta tunnu aivan vakiintuneen suomen kieleen). Tämä kertoo lukijalle sen, että Mailer on ottanut kirjoittajana itselleen hyvin suuria vapauksia, mitä tulee Marilynin elämän tapahtumien kuvaukseen ja elävöittämiseen. Hän kuvailee vankasti indikatiivissa tilanteita, joiden kulkua hän tai kukaan muukaan elossa oleva ihminen ei ole voinut todistaa. Hän ei kirjoita asiaproosaa, vaan fiktiota. Mailer tuntuu valmistelevan lajityypin määritykselle itselleen helppokulkuista, laveaa tietä. ”[A] formal biography can probably not be written in less than two years since it can take that long to collect the facts – princes have to be wooed, and close friends of the subject disabused of paranoia” – kyse on siis ollut ainakin osittain ajanpuutteesta, olihan teksti alun alkaen tilaustyö.

Marilynin kaltaisten kirjojen olemassaolon tarkoitus onkin faktojen luettelun sijaan elävöitys (re-enactment). Kun kyse on tunnetun, 1900-luvulla (eli valokuvan ja elokuvan aikaan) eläneen henkilön biografiasta, toimii kirjallinen ilmaisu todennäköisesti elokuvaa parempana elävöittäjänä. Fred Lawrence Guilesin Norma Jean -elämäkertaa Mailer arvottaa näin: ”[I]t is a biography of much estimable value for verifying the events of her live. Yet her personality remains mysterious. The facts live, but Marilyn remains elusive.” Mailer ilmeisesti yrittääkin onnistua juuri siinä, missä Guiles epäonnistuu – tuoda Marilynin henkilöhahmo mahdollisimman elävänä ja todentuntuisena lukijan silmien eteen. Aika haastava tehtävä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei koskaan tavannut kuvauksensa kohdetta. Vielä haastavampaa se on sellaiselle kirjoittajalle, joka ei ilmeisesti edes haastatellut Marilynin tunteneita henkilöitä, vaan ainoastaan lueskeli muutaman elämäkerran ja päätti pistää homman pakettiin.

Eräs toinen suunnilleen samoilla eväillä leikkiin lähtenyt kirjoittaja kuitenkin onnistui tehtävässä käsittämättömän hyvin. Hän ei väittänyt kirjoittavansa elämäkertaa – ei edes fiktionaalista sellaista –, vaan historiallista romaania. Kirjailija on Joyce Carol Oates, ja hänen Blondi-romaaninsa (Blonde, 2000, suom. 2001) on kenties paras Marilynia käsittelevä kirja, jonka olen lukenut.

Siinä missä Oates pyrkii käsittelemään nimenomaan Marilynin sisäistä elämää, yrittää Mailer siis elävöittää. Hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä Marilynin päässä liikkuu vai liikkuuko mitään (Mailer näyttää kyllä pistävän panoksensa likoon jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta), vaan haluaa tehdä Marilynin näkyväksi lukijan katseelle. Ja jotta Mailer voisi onnistua tavoitteessaan, on hänen käytettävä omaa katsettaan, suodatettava Marilyn oman katseensa läpi.

Tekstissä on loppujen lopuksi paljon enemmän Maileria ja hänen silmiään kuin Marilynia. Tarkoitus ei ole ymmärtää Marilynia, ei liioin kuvata hänen elämänsä kulkua, vaan ihailla häntä. Sattuvaa on, että lukemani painoksen ensisivulla komeilee otsikko ”Praise for Marilyn”. Luulin aluksi tätä kirjan alaotsikoksi, mutta tajusin pian, että koska sana Marilyn on kursivoitu, ei kyse ole alaotsikosta. Sivulla oli otteita Mailerin kirjan kehuvista arvioista. ”Praise for Marilyn”, kehuja Norman Mailerin Marilynille. Kirjankin alaotsikoksikin tämä olisi oivallisesti sopinut, tietenkin ilman Marilyn-nimen kursivointia.

Huonoimmillaan Marilyn on keski-ikäisen miehen kirjoittamaa, tylsää ja banaalia seksifantasiaa orvosta vaaleaveriköstä. Joissakin kohtauksissa Mailerin hikinen katse puskee tekstin pinnalle niin vahvasti, että vähän jo ällöttää. Lisäksi tekstin uskottavuutta ja sujuvuutta syö Mailerin jatkuvasti pyörivä metaforamylly, joka tuottaa välillä osuvia lohkaisuja, mutta myös kiusaannuttavan huonoja kielikuvia.

Parhaimmillaan Mailer onnistuu kuvittelemaan hirtehisen hauskoja kohtauksia. Kirjan kenties paras kohta kuvaa studiopäällikön ja Marilynin välistä, hypoteettista keskustelua, joka käydään, kun kaikkien amerikkalaisten huoltoasemien ja pikaruokapaikkojen takahuoneiden seinällä poseeraava alaston kalenterityttö tunnistetaan 20th Centuryn nousevaksi tähdeksi kesken Draama hotellissa -elokuvan (Don’t Bother to Knock, Yhdysvallat 1952) kuvausten. Voin kuvitella, kuinka Marilyn vastaa hentoisella, hieman paheksuvalla äänellään päällikön tunkeileviin kysymyksiin.

’Did you spread your legs?’ asks the studio executive.
’No.’
’Is your asshole showing?’
’Certainly not.’
’Are there any animals with you?’
’I’m alone. It’s just a nude.’

Mailerin elokuvan miellyttävin jakso on se, jossa kerrotaan elokuvien Kesäleski (The Seven-Year Itch, Yhdysvallat 1955) ja Piukat paikat (Some Like It Hot, Yhdysvallat 1959) kuvauksista. On laajalti hyväksytty, että näissä elokuvissa nähdään Marilynin parhaat roolisuoritukset, ja yleistä mielipidettä vastaan on tässäkin tapauksessa turha väittää. On kuitenkin vaikea arvioida, tuleeko miellyttävyyden vaikutelma Mailerin tekstin laadusta ja oivaltavuudesta, vai siitä tosiasiasta, että on mukavampaa lukea siitä osasta Marilynin elämää, jolloin hän oli kypsynyt näyttelijänä täyteen kukkaansa: muodokas ja vaaleatukkainen jenkki-Tuhkimomme on vihdoin löytänyt pakkansa ja lisäksi kuivakan prinssin rinnalleen. Toisaalta draamaa ei näiden elokuvien kuvausjaksoista puuttunut. Marilynin jatkuva myöhästely ja heikko työmoraali tekivät muun kuvausryhmän elämästä melkoista helvettiä. Erikoista kyllä, sitä mukaan kun Marilyn kehittyi näyttelijänilmaisussaan yhä paremmaksi, rapistui hänen yhteistyökykynsä.

Summa summarum: Mailerin kirja ei jää asumaan kirjahyllyyni, en koe tarpeen lukea uudestaan läpi tällaista ylikuumennutta fanipoikahehkutusta. Olen pettynyt, sillä pidän Mailerin tiiliskivimäisestä Pyövelin laulusta (The Executioner’s Song, 1979, suom. 1985) tavattoman paljon. Tarkoitus onkin kirjoittaa ihan piakkoin samannimisestä televisioelokuvasta (Yhdysvallat/Ruotsi 1982), joka pohjautuu tähän ei-fiktiivisen romaanin genreä edustavaan kirjaan.

Tämän jutun myötä Marilyn-aihe jää Taikalyhdyssä ainakin joksikin aikaa sivurooliin; minulla ei tällä hetkellä ole työn alla yhtäkään Marilynia sivuavaa tekstiä, eikä yksikään Marilyn-elokuva odottele katsomista DVD-hyllyssä tai digiboksissa. Toisaalta Mailerin kirjasta saisin hyvän kimmokkeen lukea vihdoin Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964), jota Mailer käyttää lähteenä. Zolotowin teos oli ensimmäinen Marilynista kirjoitettu elämäkerta ja samalla ainoa, joka ilmestyi Marilynin elinaikana.

Ja muuten: on vaikea keksiä parempia kesäelokuvia kuin Piukat paikat ja Kesäleski. Etenkin jälkimmäinen olisi sopinut viime viikon helteisiin tunnelmiin paremmin kuin hyvin. Saattaapa elokuvasta saada myös vinkkejä siihen, kuinka helteisistä päivistä voi tehdä hieman siedettävämpiä.

*****

Adlibris

Hyllyntäytettä

Arvatkaa, kuka sai tänään Amazonilta postia…

mailer-marilyn
Lisää luettavaa!

Tämä olikin näillä näkymin viimeinen tilaukseni Amazonille. ”From 3 April, 2014, FREE Super Saver Delivery will no longer be available for deliveries to –– Finland”, kertoo Amazon.co.uk. Suomeksi sanottuna ilmaiset postikulut yli 20 punnan tilauksiin ovat toistaiseksi historiaa, ja uusi postikulupolitiikka vaikuttaa sen verran tyyriiltä, ettei leikkin enää kannata ryhtyä. Onneksi en viivytellyt kauempaa Mailer-tilaukseni kanssa.

Itse kirjasta on luvassa juttua myöhemmin.