Virginia PS4 (2016) – Arvostelu

virginia-2016 peli
Virginia (2016)

Virginia (2016) on erinomainen pienen mittakaavan videopeli, joka vaikuttaa päällepäin masentavan tylsältä. Pelaajalta vaaditaan valtavasti luottoa Viriginiasta lausuttuihin ylistyspuheisiin, sillä pelin traileri tai summittaiset juonikuvaukset eivät voi tehdä sille oikeutta. Pelin viehätysvoima on luonteeltaan niin ambivalenttia, ettei se yksinkertaisesti suostu nousemaan esiin markkinointimateriaalista. Se on sääli – pelkään, että tämän vuoksi moni skippaa Virginian. Vähältä piti, etten itsekin tehnyt niin.

Virginian pelaaja saa ohjattavakseen FBI-agentti Anne Tarverin hahmon. Pelin alussa Anne pätevöityy agentin tehtävään ja saa tutkittavakseen kaksi keissiä. Teini-ikäinen poika on kadonnut jäljettömiin virginialaisessa Kingdomin pikkukaupungissa. Annen tehtävä on selvittää yhdessä työparinsa Maria Halperinin kanssa, mitä pojalle on tapahtunut. Samalla Annen on kuitenkin pidettävä silmällä Mariaa, jonka toimien selvittelemiseksi FBI:n ylemmät tahot ovat käynnistäneet sisäisen tutkimuksen.

virginia-2016-rituaali
Viattoman kuoren alta paljastuu verinen ja synkkä ydin.

Mitä pidemmälle pelin juoni etenee, sitä pirstaleisemmaksi ja häiriintyneemmäksi sen maailma muuttuu. FBI paljastuu organisaatioksi, jossa vallitsee julma sääntö: syö tai tule syödyksi. Eteenpäin pääsee vain häikäilemättömällä kyynärpäätaktiikalla. Ja mikä pahinta, FBI:n johdossa olevat voimat vaikuttavat olevan perimmäiseltä luonteeltaan vähintäänkin epäilyttäviä. Saattaa jopa olla, että FBI:n toimihenkilöt ovat yhdessä muiden valtaapitävien kanssa sekaantuneet virginialaisen teinipojan katoamiseen. Annen on valittava, liittyykö hän vallassa oleviin voimiin vai asettuuko hän niitä vastaan.

Virginian ilmaisua leimaa ennen kaikkea sen dialogittomuus. Kyllä, luitte oikein: pelissä ei ole sanaakaan dialogia. Pelaajalle viestitään erilaisissa dokumenteissa, kylteissä ja julisteissa näkyvillä teksteillä, joten täysin kielettömästä pelistä ei ole kyse. Dialogin puute aiheuttaa käytännössä sen, että pelaaja joutuu jatkuvasti tulkitsemaan pieniä eleitä ja vihjeitä saadakseen selville, mitä Virginian maailmassa on meneillään.

virginia-2016-baari
Virginian hahmot huojuvat Badalamenti-pastissien tahtiin.

Virginiaa on verrattu arvosteluissa ahkerasti Twin Peaksiin, ja pelin tekijät ovat avoimesti myöntäneet sarjan olleen suuri innoittaja pelin kehityksessä. Yhteydet Virginian ja Twin Peaksin välillä ovat suorastaan puuduttavan ilmeisiä: on kadonnut teini, outoja unikohtauksia, sisätiloissa tötöileviä, isoja nisäkkäitä, FBI-agentteja ja humiseva pimeys, joka liihottaa jossain kaiken yläpuolella. Myös sarjan musiikki muistuttaa häiritsevässä määrin Angelo Badalamentin Twin Peaks -soundtrackia. Suurimmassa osassa pelaajista Virginian ja Twin Peaksin yhtäläisyydet näyttävät herättävän ennen kaikkea ihastusta. Itse näen asian hieman toisin: minusta tässä lipsutaan suoraselkäisestä kunnianosoituksesta ja inspiroitumisesta jo liikaa matkimisen puolelle.

Virginia tuo mieleeni myös toisen, hieman tuoreemman televisiosarjan. True Detectiven molemmat kaudet (yy kaa) vihjailevat samasta julmasta salaliitosta,  joka häilyy Virginian maailman rakenteissa. Kaikkiin perinteisiin organisaatioihin tunkeutuneet miehet – niin, siis nimenomaan miehet – sopivat keskinäisestä tuesta ja huolehtivat siitä, että omia ei loukata. Mikä Annen (tai Laura Palmerin, tai Antigone Bezzeridesin, tai…) rooli tässä kaikessa on tai voisi olla, se jää pitkälti pelaajan tulkinnan varaan.

vrignia-2016-risti
Virginian kuvakerronta on harkittua ja vähäeleistä.

Virginiasta voi löytää monia teemoja. Omassa pelikokemuksessani ylitse muiden nousi yksi teema: uhraus. Annelle tarjotaan tilauisuus nousta hierarkiassa nimenomaan uhrausten kautta – hänen on uhrattava oman menestyksensä eteen työtovereitaan ja tavallaan myös itsensä ja omat periaatteensa. Pelin molemmat toistuvat eläinhahmot – biisoni ja punainen lintu – liittyvät omassa tulkinnassani juuri tähän teemaan.

Virginia on lyhyt peli: sen pelaa läpi parissa tunnissa. Sen tarina avautuu kuitenkin huonosti ensimmäisellä pelikerralla. Itse olen pelannut Virginian läpi kahdesti, ja luulenpa, että palaan sen pariin vielä uudestaan.

The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine PS4 (2016) arvostelu

the-witcher-the-wild-hunt-blood-and-wine-2016
The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine (2016)

The Witcher 3: The Wild Huntin toinen ja viimeinen lisäosa Blood and Wine vie pelaajan Toussaintiin eli Nilfgaardin eteläiseen herttuakuntaan. Geraltin vanha tuttava, herttuatar Annarietta kutsuu Geraltin paikalle selvittämään murhasarjaa: kolme ritaria on löydetty hirvittävällä tavalla silvottuina. Johtolangat viittaavat murhaajan olevan  hirviö, jota vastaan herttuattaren ritarit ovat voimattomia. Päätarinan lisäksi Blood and Wine tarjoaa mukavasti myös muuta tekemistä. Lisäosassa on juuri sopivasti, sivutehtäviä, monster nestejä ja muuta pikkupuuhaa; The Witcher 3:ssa sivusälää oli mielestäni hieman liikaa päätarinaan nähden.

Pidin Blood and Winessa kaikkein eniten sen pelimaailmasta. Siinä missä Vizima, Novigrad ja Velen muistuttavat Euroopan pohjoisia ja itäisiä osia, on Toussaintin esikuva selvästi ollut Ranska. Paikalliset jopa puhuvat englantia ranskalaisella aksentilla. Ilmasto on lämmin ja taivas kauniin sininen, eikä herttuakunnan mailla sada ilmeisesti koskaan. Silti sen kummut ovat täynnä menestyviä viinitarhoja. Viini ja ruoka ovatkin Toussaintissa suuressa arvossa; siinä missä Velenin ja Novigradin majatalonpitäjät myyvät Geraltille lähinnä grillattua lihaa ja olutta, notkuvat Toussaintin kauppiaiden hyllyt laatujuustoista ja hienosta viinistä. Heh.

Blood and Wine fairy tale
Toussaintista löytyy portti outoon satumaailmaan.

Blood and Winea varten on tuotettu noin tunnin verran uutta musiikkia, jonka sovitukset ja tyyli mukailevat alkuperäisen pelin soundtrackia. Myös musiikki heijastelee kuitenkin Toussaintin ja Velenin eroa: Toussaintissa soitellaan tunnelmaltaan keveämpää ja leikkisämpää musiikkia. Oma suosikkini Blood and Winen soundtrackilta on osuvasti nimetty The Musty Scent of Fresh Pâté:

Toussaintissa Geralt kohtaa runsaasti hirviöitä, joita mantereen pohjoisemmissa osissa ei esiinny. Vahvimmin mieleeni painuivat jättikokoiset tuhatjalkaiset ja lihansyöjäkasvia muistuttavat archesporet. Myös uusia aseita ja muita varusteita on runsaasti tarjolla. Erityisesti ilahduin siitä, että Witcher School -varusteisiin saadaan uusi upgrade-taso. Toussaintista löytyy kaavoja myös täysin uuden Manticore-varustesarjan rakentamiseen. Lisäksi lisäosa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden värjätä Witcher School -varusteita mieleisillään väreillä. Värit ovat harmi kyllä pelkkää pintaa; olisi ollut hauskaa, jos haarniskan värjääminen tietyllä värillä olisi lisännyt esimerkiksi nopeutta tai vaikkapa tietyn signin voimaa.

Beauclair
Herttuatar Anarietta on Blood and Winen päätarinan keskeisimpiä hahmoja.

Pelin mittaan Geralt saa tehokkaiden haarniskojen ja aseiden myötä myös muutamia noiturimutaatioihin liittyviä välineitä. Hyvä näin, mutta nämä välineet saadaan käyttöön niin myöhäisessä vaiheessa, ettei peruspelaaja ehdi niistä ehdi juuri iloita. Ehkä nämä laitteet olisi kannattanut antaa pelaajan käyttöön jo pääpelissä tai Hearts of Stone -lisäosassa?

Lisäksi Geralt saa gwent-korttikokoelmaansa täysin uuden Skellige-pakan. Pelissä tuodaan painokkaasti esille, millaisia ristiriitoja Skellige-pakka herättää paikallisessa gwent-yhteisössä; kun ikivanhaa korttipeliä pyritään uudistamaan uudella pakalla, vastarintaa luonnollisesti herää. – Itse pakka on kiinnostava tapaus. Tähänastisten Skellige-kokeilujen perusteella sanoisin, että pelaan paljon mieluummin Skellige-pakalla kuin Scoia’taelilla tai hirviöllä. En silti toistaiseksi ole valmis vaihtamaan Nilfgaard-pakkaa mihinkään.

The Witcher 3: Wild Hunt_20161105111550
Blood and Winen pääbossi on astetta isompi hirviö. Huomatkaa myös Geraltin heviuskottava ulkoasu; ristin tämän haarniska-kampauskombon Rob Halford -lookiksi.

Minulla on hyvin vähän pahaa sanottavaa Blood and Winesta. Pari asiaa lisäosassa kuitenkin hiersi. Ensinnäkin pelin pääbossi on minun makuuni liian vaikea hakattava. En ole miesmuistiin tapellut yhtä hankalaa bossia vastaan. Bossin kanssa tappelua ei tee yhtään miellyttävämmäksi se, että kohtauksen latautuminen kestää kauemmin kuin itse taistelu. Onneksi Google vastaa, kun siltä kysytään: Youtubesta löytyy useita ohjevideoita, joiden avulla pääbossin hakkaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Toinen harmistuksen aihe liittyy The Toussaint Prison Experiment -questiin, jota en bugin takia pysty läpäisemään. Questiin liittyvä tehtävä on kyllä suoritettu, mutta se ei vain kuittaannu suoritetuksi. Google kertoo, että moni muukin on törmännyt samaan bugiin. Harmittaa.

Ja kun ne bugit tulivat puheeksi: Cianfanelli-pankin ohraisesti toimiva asiakaspalveluluukku ja hitaasti latautuva interiööri aiheuttivat ajoittain nauruntyrskähdyksiä. Toussaintin infrastruktuuri aiheutti myös Roachille vaikeuksia: hevonen ilmestyi poikkeuksellisen usein paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt liikkumaan minnekään. Mutta kaikkihan tietävät, että Roach bugittaa, joten ei lyödä lyötyä enempää.

Harmittaa, että Blood and Winen myötä on pakko lausua hyvästit The Witcher 3:lle.

Dear Esther PS4 (2012/2016) arvostelu – Peli joka ei ole peli

dear-esther-2016
Dear Esther (2012)

Dear Esther (2012) ei oikeastaan ole peli, vaan audiovisuaalinen tarinasimulaatio. Pelin alussa pelaaja heitetään Hebrideihin kuuluvalle saarelle, jota hänen on tarkoitus tutkia. Sitä mukaa kun pelaaja kartoittaa saaren alueita, hän saa kuulla anonyymiksi jäävän miehen lukevan ääneen Esther-vaimolleen kirjoittamiaan kirjeitä. Näistä kirjeistä hahmottuu hämärä ja tulkinnanvarainen kuva siitä, mitä saarella on aikaisemmin tapahtunut.

Dear Esther on The Chinese Room -pelistudion tuotos. Pelasin noin vuosi sitten saman studion tekemän Everybody’s Gone to the Rapture -pelin, josta pidin todella paljon sen seesteisen ja melankolisen perustunnelman ja loisteliaan visuaalisen ilmeen vuoksi. Koska Dear Estheristä puhutaan yleisesti Everybody’s Gone to the Rapturen ”henkisenä esiosana”, latasin pelin heti, kun bongasin sen PS Storesta. Vaikka peli julkaisiin PC:lle jo vuosia sitten, saatiin PS4-versio jakeluun vasta viime syksynä.

Dear Esther 2012 2016
Dear Estherin maisemassa tuikkii radiomaston merkkivalo.

Dear Estherissä ja Everybody’s Gone to the Rapturessa onkin paljon samaa: melankolinen perustunnelma, kaunis, jousivoittoinen score ja yksinäinen pelaajan hahmo, joka ei pysty tekemään käytännössä mitään muuta kuin kävelemään ympäriinsä. Taustatarina välitetään pelaajalle molemmissa peleissä suunnilleen samalla tavoin eli (lähes) pelkän ääniraidan avulla. Näiden pelien maailmat ovat tyhjiä ja kolkkoja, mutta samalla järjettömän kauniita.

Dear Esther on kuitenkin seuraajaansa haasteellisempi ja tulkinnanvaraisempi. Mitä Estherille on oikein tapahtunut? Mikä hänen miestään vaivaa? Keitä ovat saarta aiemmin asuttaneet Donnelly ja Jacobson? Kuka on yksinäinen vaeltaja, jonka pelaajan hahmo näkee silloin tällöin kaukana edessään ja jota hän ei koskaan saavuta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Ääneen luetut kirjeet eivät tarjoa pelaajalle mitään koherenttia, selvää tarinaa, vaan palapelin, jonka palaset voi järjestellä eteensä monella tavalla. Mitä pidemmälle pelissä edetään, sitä selvemmäksi käy se, että saari ei ole täysin todellinen paikka – joko pelaajan hahmo hallusinoi, tai sitten kyse on pelkästä unimaailmasta.

Dear Esther 2012 2016
Vaikka saari on ilmeisesti ollut autio jo pitkään, kynttilät palavat edelleen.

Saaren maisemat tekevät hyvin oikeutta esikuvalleen eli Luoteis-Skotlannissa sijaitsevalle Hebridien saaristolle. Näkymät ovat äärimmäisen karuja: koska Hebridien maaperä on kivistä ja köyhää, ei saarilla kasva juuri mitään. Lakkaamatta puhaltava suolainen ja kostea tuuli pyyhkii saaren pinnalta kaiken irtaimen mereen. Vaikka maisemat ovat uskomattoman kauniita, ovat ne myös hyvin yksitoikkoisia. Pelin loppua kohden harmaa kivi ja sateinen taivas alkavat jo pitkästyttää.

Maisemiin ei kuitenkaan pääse pahasti kyllästymään, sillä Dear Esther on hyvin lyhyt peli: sen tallustaa läpi yhdellä istumalla. Jos taustatarinasta haluaa muodostaa oikeasti järkevän tulkinnan, kannattaa peli varmaankin pelata läpi vähintään kahdesti. Itse luultavasti missasin osan pelin kirjeistä, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta hyvin hankalaa. Peli olisikin kenties kannattanut rakentaa siten, että pelaaja pääsisi etenemään seuraavaan pelimaailman osioon vasta kun kaikki edelliseen segmenttiin kuuluvat kirjeet on kuunneltu.

Saaren alle kätkeytyvä luolasto on unenomainen paikka.

Dear Esther oli minulle lievä pettymys. Tämä johtunee kuitenkin lähinnä kohtuuttoman korkeiksi kasvaneista odotuksistani: erehdyin toivomaan Dear Estheriltä yhtä eeppistä ja tajunnanräjäyttävää tarinaa, jollainen nähtiin Everybody’s Gone to the Rapturessa. Pidän Dear Estherin ideasta enemmän kuin siitä, kuinka se on käytännössä toteutettu.

Oli miten oli, odotan jatkossakin valtavalla mielenkiinnolla The Chinese Roomin tulevia julkaisuja. Mietiskelen paraikaa, uskallanko pelata studion kehittämää Amnesia: A Machine for Pigs -peliä. Minulla ei ole kokemusta yhdestäkään Amnesia-pelistä, ja pohdinkin, ovatko ne liian kuumottavia omalle pollalleni – Outlastin aiheuttamat unettomat yöt ovat yhä tuoreessa muistussa. – Tästä tulee mieleeni: Outlast 2:n pitäisi ilmestyä alkuvuodesta 2017. Gameplay näyttää ihan mahtavalta hirveältä. En malta odottaa tämän julkaisua.

The Witcher 3: The Wild Hunt – Hearts of Stone PS4 (2015) arvostelu

the-witcher-3-the-wild-hunt-hearts-of-stone
Hearts of Stone (2015)

The Witcher 3 – The Wild Hunt -pelin hakkaaminen on jatkunut Hearts of Stone -lisäosan parissa.  Yleensä olen kokopitkän videopelin pelattuani sen verran kyllästynyt sen maailmaan, etten edes harkitse lisäosien ostamista, mutta The Witcher 3 oli poikkeus: vaikka pelasin päätarinan lisäksi läpi kaikki sivutehtävät ja kolusin kaikki undiscovered locations -spotit, en ollut saanut tarpeekseni. Siispä lisäosien kimppuun!

Hearts of Stone on The Witcher 3:n kahdesta lisäosasta suppeampi, ja se tarjoaa noin kymmenen tuntia pelattavaa, uusia alueita Oxenfurtin itä- ja pohjoispuolelta, hahmoja, hirviöitä, varusteita ja gwent-kortteja. Päätarinan aluksi pelaajalle esitellään kaksi uutta hahmoa. Kuihtuneen aatelissuvun vesa ja väkivaltaisen Wild Ones -rytyjengin pomo Olgierd von Everec palkkaa Geraltin surmaamaan Oxenfurtin viemäreissä metelöivän hirviön. Viemäriolennon teurastamisen myötä Geralt joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Hädän keskellä hän kohtaa Gauter O’Dimm -nimisen miehen ja pyytää tämän apua. O’Dimm kyllä auttaa, mutta edellyttää vastineeksi Geraltilta palvelusta. – Päätarinan ja erityisesti Gauter O’Dimmin hahmon yhteydet Faust-myyttiin ovat ilmiselvät. Tarina toi mieleeni myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -satuelokuvan, joka väittää katsojille täysin samaa temaattista viestiä kuin Hearts of Stone.

The Witcher 3 Hearts of Stone Shani Geralt
Geralt riiaa Shania häiden jälkihumussa.

Päätarinan yksittäiset rakennuspalikat ovat mehukkaita. Pidin erityisesti jaksosta, jossa eräs vainaja valtaa Geraltin ruumiin ja käy pitämässä hauskaa hääjuhlassa Geraltiksi ”naamioituneena”. Jakso on toteutettu erittäin taitavasti: railakkaana häntäheikkinä tunnettu vainaja omaksuu Geraltin ruumiiseen astuessaan pollean ryhdin ja itsetyytyväisen hymyn. Tällainen habitus on tervetullutta vaihtelua verrattuna Geraltille ominaiseen, iäiseen yrnötykseen. En muista, milloin olen viimeksi nauranut videopelin äärellä yhtä makeasti kuin tätä jaksoa pelatessani.

Pidin erittäin paljon myös Olgierd von Everecin Iris-vaimon kohtaloa valottavasta jaksosta. Iriksen tarinaa voi luonnehtia kahdella sanalla: surullinen ja kaunis. Yleensä pyrkimykset tällaisiin vaikutelmiin tuottavat videopeleissä pelkkää siirappia, mutta ei tällä kertaa. Iiriksen tarina tuo mieleeni erityisesti ne Edgar Allan Poen kauhuromanttiset tekstit, joissa käsitellään kauniin rakastetun kuolemaa: Berenice, Ligeia, Eleonora, The Sleeper, The Oval Portrait… ”The death of a beautiful woman is, unquestionably, the most poetical topic in the world”, kirjoitti Poe The Philosophy of Composition -esseessään. Minun on helppo yhtyä tähän näkemykseen.

Hearts of Stone Iris
Iris-rukan tarina on tuskantäyteinen.

Hirtehinen hääjakso ja melankolinen Iris-jakso on sijoitettu pelissä lähes peräkkäin, mikä tuo pelin kulkuun mukavaa vaihtelua. En kuitenkaan pitänyt Hearts of Stonesta kokonaisuutensa läheskään yhtä The Witcher 3:sta. Lisäosassa oli ikään kuin liikaa tavaraa – uusia hahmoja, uusia tapahtumapaikkoja, uusia taustatarinoita. Sen sijaan ”liimaa”, joka sitoisi nämä elementit yhteen, on liian vähän. Hearts of Stone on kuin jättikokoinen sisäfilepihvi: se maistuu mahtavalta, mutta kaipaa rinnalleen vähän perunaa. Tällä kertaa pottu on unohtunut lautaselta pois.

Lisäksi on sanottava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Oxenfurtista kaupunkina. En osaa selittää, miksi. Meillä ei vain synkkaa. Se on omaan makuuni liian pieni, synkkä ja kivinen. Ilmiö on tuttu tosimaailman kaupungeista: joissakin kaupungeissa sitä tuntee yksinkertaisesti viihtyvänsä heti, toisista taas ei opi koskaan pitämään. Merkittävä osa Hearts of Stonen tapahtumista sijoittuu Oxenfurtiin, mikä ei minun silmissäni ole omiaan ainakaan lisäämään lisäosan viehätysvoimaa.

Hearts of Stone Adela
Wild Ones -jengin Adelan hahmossa yhdistyy vaikutteita monista 2010-luvun nuorisokulttuureista.

Törmäsin Heats of Stonessa ehkäpä hillittömimpään koskaan näkemääni bugiin. Hääjuhlan jälkeen Geraltille tarjoutuu mahdollisuus nauttia fyysisestä läheisyydestä Sheri-ystävättärensä kanssa. Rakastelun jälkeen avautuvassa cutscenessa Geraltilla pitäisi ilmeisesti olla jalassaan samaat valkoiset kalsongit kuin ennenkin, vaan nepä ovat bugin takia kadonneet jäljettömiin. Arvaatteko, mitä Geraltin housuista sitten lopulta paljastuu?

Mikä antikliimaksi! Ensin Geraltin taitoja naistenmiehenä hehkutetaan ja kehutaan monen romaanin ja pelin puitteissa – ja sitten todellisuus onkin tämä. Hahmosta meinaa mennä maku. Tämä tosin selittää, miksi noiturit ovat hedelmättömiä. Ilmeisesti sukuelimet siis putoavat noiturimutaatioiden myötä pois.

Pelin pää”bossi” pohjautuu hauskalle kikalle: siinä missä bossien peittoamiseen vaaditaan tyypillisesti raakaa voimaa ja oikeaa taistelutekniikkaan, on Hearts of Stonen päävihollisena tällä kertaa aika. ”Bossin” peittoamiseen tarvitaankin terävän miekan sijaan nopeita jalkoja ja tarkkaa silmää. Mukavaa vaihtelua muskelibosseihin, tykkäsin.

Velen
Olgierd von Everec

Vielä vinkki, jonka olisin itse halunnut kuulla ennen lisäosan pelaamista: Jos harrastaa gwent-korttien keräämistä, on Olgierd haastettava peliin viimeistään heti sen jälkeen, kun Borsodi-episodi on suoritettu. Itse luotin siihen, että voin Iris-episodin jälkeen palata vielä pelaamaan korttia Olgierdin kanssa. En voinut, joten Toad-kortti jäi valitettavasti saamatta. No, samapa tuo – en muutenkaan koskaan pelaa hirviöpakalla.

Hearts of Stone on mukavaa jatkoa The Witcher 3:lle. En kuitenkaan pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut siitä pitää. Se on kuitenkin hyvä ostos: 9,95 € ei ole tällaisesta paketista paha hinta. – Seuraavaksi käyn toisen The Witcher 3 -lisäosan eli Blood and Winen kimppuun; siitä siis juttua lähiaikoina.