Assassin’s Creed: Syndicate johdattaa pelaajan temppeliritarien valtaamaan Lontooseen. Crawford Starrickin luotsaama verkosto pyrkii jälleen kerran valtaamaan maailman. Tällä kertaa se tehdään teollistuvan yhteiskunnan työkaluilla: Lontoon lapsityövoimalla pyörivät tehtaat, julkinen liikenne, rahalaitokset ja tiedemaailma ovat kaikki temppeliritarien näpeissä. Onneksi Lontoossa toimii temppeliritarien lisäksi myös aktiivinen assassiinisolu, jonka ydinjoukon muodostavat salamurhaajakaksoset Evie ja Jacob Frye. Yhdessä he päättävät estää Starrickia kahlitsemasta vapaata maailmaa temppeliritarien takomiin kahleisiin.

Assassiinit vastaan temppeliritarit – kuvio on tuttu aiemmista Assassin’s Creed -peleistä. Uutta on kuitenkin se, että pelaaja asetetaan päätarinan mittaan kahden eri pelihahmon eli Evien ja Jacobin saappaisiin. Sen lisäksi uutta on myös se, että pelattavaksi hahmoksi on valikoitunut naisassassiini – ainakaan sarjan pääpelien pelattavien hahmojen joukossa ei tietääkseni ole aiemmin naisia nähty. Evien ja Jacobin ero ei ole pelkästään ulkoinen, vaan heidän ominaisuutensa ovat tasolla erilaiset: Evien hahmo on oikea valinta hiiviskelyyn ja väijymiseen tottuneelle pelaajalle, Jacob taas on omiaan niille, jotka haluavat hiippailun sijaan käyttää raakaa voimaa. Minä pelasin pääosin Eviellä.

Tarinan mittaan pelaaja pääsee tekemään yhteistyötä monien historiallisten hahmojen kanssa: muun muassa Charlesit Dickens ja Darwin, Karl Marx, kuningatar Victoria ja Benjamin Disraeli vaimoineen pörräävät Lontoon kaduilla ja sekaantuvat Jacobin ja Evien bisneksiin.

Päätarinan ja isojen templarikihojen listimisen lomassa pelaaja voi puhdistaa Lontoota rikollisjengeistä, pelastaa raskaisiin tehdastöihin määrättyjä pikkulapsia ja valloittaa kortteleita The Rooks -jengille. Melko tuttua kamaa. Jälleen kerran päätarina ja pitkin kaupunkia siroteltu ”pakkopulla” kannattaa limittää keskenään järkevällä tavalla. Jos koko päätarinan ahmaisee liian nopeasti, jää perusjyystö käytännössä tekemättä.

AC: Syndicate uudistaa sarjaa peliteknisesti. Pelaaja valjastaa käyttöönsä kulkuneuvoja: junia ja hevoskärryjä. Lisäksi hän saa varustekavalkadiinsa käsineen, jossa on perinteisen kätketyn assassiiniterän lisäksi koukullinen köysi. Köyden voi ampua ja kiinnittää liikkumisen helpottamiseksi lähes minne vain. Näin syntyy eräänlainen köysirata, jota pitkin liikkuminen rakennuksen katolta toiselle käy ennennäkemättömän nopeasti. En ihmeemmin innostunut Syndicaten hevoskyydeistä tai höyryjunista, mutta köysiratahansikkaasta pidin ja paljon. Toivottavasti tämä kuuluu assassiinien varustukseen myös tulevissa peleissä. Aseista käytössä ovat perinteiset revolverit ja savupommit sekä muutama tiukka uutuus: sähköpommi (voltaic bomb), myrkkynuolet ja heittoveitsi.

AC: Syndicate on visuaalisesti pirun hieno. Tämä onkin ollut kaikkien pelaamieni Assassin’s Creed -pelien vahvuus: avoimen pelimaailman ulkoasuun satsataan kunnolla. Myös Jacobin, Evien ja ei-pelattavien hahmojen esteettinen puoli on kohdillaan. Ongelmia kuitenkin tulee, kun hahmoja pitäisi liikutella. Pelattavat hahmot reagoivat pelaajan antamiin käskyihin aivan liian hitaasti ja kömpelösti. Hahmojen heikko ohjattavuus on ollut Assassin’s Creedin puutteita niin kauan kuin muistan, joten asia ei valitettavasti tule yllätyksenä. Pyyhkeitä annan myös siitä, että peli yksinkertaisesti jäätyy aina silloin tällöin hevosvaunutakaa-ajojen aikana. Ilmeisesti hevosvaunun tuntinopeus ja osallistujamäärältään liian massiivinen takaa-ajo ovat yksinkertaisesti liikaa PlayStation 4:lle. Näin ei saisi olla.

Dreadful Crimes: Mukavaa vaihtelua aivopähkinöistä

Dreadful Crimes -lisäosassa pelaaja kohtaa nuoren Arthur Conan Doylen, joka opastaa pelaajaa tutkimaan ympäri Lontoota tapahtuneita rikoksia, lähinnä murhia. Näissä pikkupähkinöissä ei ole ihmeemmin mitään uutta tai yllättävää. Tykkäsin: salapoliisitehtävät tuovat hauskaa vaihtelua intensiivisiin, taistelupainotteisiin tehtäviin. Toisaalta uskon että moni pelaaja kokee Dreadful Crimes -tehtävät pitkäveteisiksi.

Time Anomaly: Kurkitus 1900-luvulle

Keskelle Thamesia on revennyt aukko, josta pelaaja pääsee loikkaamaan suoraan ensimmäisen maailmansodan aikaan ja Jacobin lapsenlapsen Lydia Fryen nahkoihin. Lydia kuuluu isoisänsä tavoin assassiineihin ja auttaa Winston Churchilliä saamaan nalkkiin Lontooseen soluttautuneita saksalaisvakoojia. Time Anomaly tuo mukavaa vaihtelua teollistuvan Lontoon maisemiin, mutta sen kummempaa jännitystä se ei tarjoa. Lievä pettymys.

The Last Maharaja: Ei näin

Jos Time Anomaly oli pitkäveteinen, on The Last Maharaja suorastaan vaarallisen tylsä ja mitäänsanomaton. Lisäosassa autetaan Britteihin asettuneen Duleep Singhin asemaa ja tuetaan hänen oikeuttaan omaan maahansa… kulttuuriinsa… sukunsa perintöön – tai jotakin sinne päin. Lisäosa ei tuo pääpeliin nähden mitään uutta – pelkkää samaa mene sinne, tee tätä -tehtävien peruskauraa. Melkoinen rimanalitus.

Jack the Ripper: Helvetin hyvä

Kaikki, jotka ovat seuranneet Taikalyhtyä hiemankin pidempään, varmasti arvasivat, että Jack the Ripper -lisäosan aihepiiri kiinnostaa minua. Onneksi tämä ei tuottanut pettymystä: Jack the Ripper on juuri niin synkkä, epätoivoinen ja raadollinen kuin odotinkin. Lisäosassa matkataan vuoteen 1888, jolloin AC: Syndicaten päätarinan tapahtumista on kulunut 20 vuotta. Evie palaa Lontooseen pitkän poissaolon jälkeen ja saa selville, että Jacob on kadonnut jäljettömiin ja että silpomisen mieltynyt sarjamurhaaja pitää kaupunkia otteessaan. Lisäosa on tarinallisesti kiinnostava ja tarjoaa pelaajalle veikeitä peliteknisiä mahdollisuuksia. Niistä tärkein ovat aseet, joiden teho perustuu pelon herättämiseen (fear weapons). Vahva suositus tälle lisäosalle.

Assassin’s Creed: Syndicate on kokonaisuutena ”ihan kiva”. Se ei tarjoa mullistavia, uusia innovaatioita tai järisyttävän mahtavaa pelikokemusta. Sen sijaan pelistä saa perushauskaa ajanvietettä parin viikon tai kuukauden tarpeiksi. Ne, jotka tykkää, tykkää. Harmillista kyllä, en ole varma onko ”ihan kiva” enää tarpeeksi. Pelisarjan pitäisi jo uudistua – ja ennen kaikkea tehdä jotakin pelattavien hahmojen hitaalle ja tahmaiselle pelattavuudelle.