Yksin Marsissa (The Martian, 2015) on elokuva pulmatehtävistä ja näpertelystä. Ridley Scott olisi yhtä hyvin voinut tehdä elokuvan, jossa Matt Damon nikkaroi kahden tunnin ajan linnunpönttöjä.

Elokuva kertoo astronautti Mark Watneysta, joka on osa Marsiin matkustanutta tutkimusryhmää. Watneyn ja muiden astronauttien tutkiessa planeetan pintaa myrsky yllättää heidät, ja astronautit joutuvat aloittamaan kotimatkan kohti Maata suunniteltua aiemmin. Pahaksi onnekseen Watney joutuu myrskyn keskellä onnettomuuteen, jolloin muu retkikunta olettaa hänen kuolleen. Watney ei kuitenkaan ole kuollut, vaan herää Marsin hiekkaan hautautuneena ja huomaa jääneensä yksin planeetalle.

Alkaa armoton selviytymistaistelu. Markin mahdollisuudet näyttävät heikoilta: muonaa ja polttoainetta on rajallisesti, eikä hänellä ole laitteistoa, jolla kommunikoida NASAn tukikohtien kanssa. Seuraavaa Mars-lentoa suunnitellaan vasta vuosien päähän. Hapen suhteen ongelmia ei onneksi ole.

Vaikka kaikki todennäköisyyden lait ovat häntä vastaan ja vaikka nälkäkuolema näyttää vääjäämättömältä, Watney alkaa ratkoa pulmia yksi kerrallaan.

Odotin elokuvalta ennen kaikkea yksinäisyyden ja ehdottoman eristäytyneisyyden käsittelyä. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli hölmöä: kyseessä on Ridley Scottin ohjaus, eivätkä melankolinen pohdiskelu ja fiilistely ole Scottin elokuville ominaisia. Pikemminkin Scott on toiminnan mies – ja Yksin Marsissa on toiminnallinen elokuva.

Alkutärähdyksestä toivuttuaan Watney pysyy liikkeessä jatkuvasti: hän häärää ja näpertelee, istuttaa, rikkoo, korjaa, laskee, suunnittelee ja ratkaisee. Oikeastaan Watneyn koko koettelemus on pelkkää suurta pulmatehtävää. Kuinka kasvattaa perunoita olosuhteissa, joissa ei ole vettä eikä multaa? Kuinka saada olemattomalla laitteistolla yhteys NASAan, jonka lähin kiinteä tukikohta sijaitsee miljoonien kilometrien päässä? Kuinka saada avaruusmönkijän akku riittämään tuhansien kilometrien matkaan? Ja niin edelleen.

Yksi ongelma on kuitenkin ratkaistu; tylsyys tai tekemisen puute eivät vaivaa Watneyta koskaan. Myöskään yksinäisyys ei näytä nakertavan hänen mieltään. Poispääsy Marsista on hänelle kuin keittiöremontti tai veneen korjaus tavalliselle miehelle: sarja näppäriä ongelmanratkaisu- ja käsityötehtäviä. Aika kuluu kuin siivillä.

On tämä jotenkin laimeaa. Hypoteesit tieteellisestä ongelmanratkaisusta eivät ole mielestäni kovin kiinnostavia. Ne ovat juuri sitä, mitä Watneykin tekee: näpertelyä. Yksin Marsissa keskittyy siihen, mikä on käsin kosketeltavaa ja helposti havaittavissa. Sen sijaan ne teemat, jotka kukoistavat jokaisen ihmiselämän taustarakenteissa ja joita itse pidän kiinnostavampina, jäävät kokonaan käsittelemättä. Mitä jatkuva yksinäisyys ja eristäytyneisyys saavat ihmisessä aikaan? Miksi edes yrittää päästä takaisin Maahan? Mikä voima ajaa ihmistä selviytymään, vaikka selviytyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista? Yksin Marsissa ei välitä näistä.

Onneksi sentään NASAn mediasuhteista saadaan edes hieman korkealentoisempaa substanssia elokuvaan.

Elokuvassa on muutama vinkeä musiikkipoiminta. Marsin retkikunnan johtaja Melissa Lewis on kova diskofani ja Watneyn epäonneksi ainoa, joka on ottanut retkelle mukaan musiikkia. Watneylla on siis kaksi vaihtoehtoa: kuunnella Lewisin kokoamaa diskosikermää tai hiljaisuutta. Hän valitsee usein ensimmäisen. Elokuvan ääniraidalle on valittu siis perinteisen elokuvamusiikin lisäksi muun muassa Donna Summeria, Abbaa ja Gloria Gaynoria, mutta myös David Bowieta. Trailerissa soi Jimi Hendrix.

Oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tartuin Yksin Marsissa -elokuvaan, on se, että se oli saatavilla helposti 3D-versiona. Kun 3D-telkkari on kerran hankittu, on kai sitä 3D-tarkoitukseen joskus myös käytettävä. Valitettavasti 3D:tä ei tietääkseni ole tarjolla yhdessäkään elokuvakirjastossa tai suoratoistopalvelussa (korjatkaa, jos olen erehtynyt), en mielläni osta elokuvia tallenteina (etenkään 3D-tallenteiden hinnoilla) eikä kirjaston 3D-valikoima päätä huimaa.

Tulipahan katsottua.

*****