Isä Brown ja hänen laumansa -sarjan (Father Brown, Iso-Britannia 2013–) esittäminen on edennyt Ylellä jo ties kuinka pitkälle – itse sain ensimmäisen tuotantokauden katsottua loppuun vasta nyt. Laiska minä, hyi! Tämä on sitäkin hassumpaa sen vuoksi, että Isä Brown on uskomattoman helppoa katsottavaa. Tiedättehän: paatuneinkin art housen ystävä jumahtaa pitkän työpäivän jälkeen yleensä mieluummin katsomaan Simpsoneita kuin Godardia. Isä Brown menee tässä jaottelussa selvästi Simpsoneiden – eli helpon ajanvietetelevision – puolelle.

Lupailin vajaa vuosi sitten, että mikäli Yle ryhtyy sarjaa esittämään, katson ainakin muutaman ensimmäisen jakson – ja tämä olikin se tärkein motiivi sarjan katselulle. Sarjan konsepti on nimittäin jotain aivan muuta kuin aiemmin ounastelin. Tällä vuosituhannella on tehty tuoreita ja synkähköjä uudelleentulkintoja klassikkodekkareista, etenkin Sherlock Holmesin hahmosta (Holmes NYC, Uusi Sherlock ja nämä Robert Downey Jr. -elokuvat), ja toivoin, että myös salapoliisipappi isä Brown olisi tuotu uudelle vuosituhannelle edes jotensakin tähän tyyliin. No, ei: sarjan tyyli tuo mieleen 1980–90-luvuilla tehdyt Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvat, hauskat ja leppoisat detektiivisarjat. Ja olisihan se pitänyt arvata – Isä Brownia nimittäin esitetään BBC1-kanavalla, päiväsaikaan. Tästä voi vetää paljonpuhuvia johtopäätöksiä sarjan kohderyhmän suhteen.

En malta olla kertaamatta isä Brownin historiaa. Hahmo syntyi englantilaisen kirjailijan G. K. Chestertonin kynästä 1910-luvun alussa. Elettiin aikaa Arthur Conan Doylen ja Agatha Christien huippukausien välissä. Isä Brownin voi nähdä jonkinlaisena vastalauseena Sherlock Holmesin hahmolle: siinä missä Holmes aloittaa tutkinnan tiukasta olosuhteiden ja detaljien tarkastelusta, nojaa isä Brown suurpiirteisempään havainnointiin ja päättelyyn. Holmes lähestyy tutkinnan kohdetta ulkoa käsin, isä Brown taas porautuu rikoksentekijän sisimpään.

On hyvin tunnettu tosiseikka, että Chesterton oli itse katolilainen – samoin kuin isä Brown. Usein kuitenkin unohtuu se, että hän kääntyi katolisen kirkon puoleen vasta vuonna 1922, siis yli 10 vuotta ensimmäisen isä Brown -kokoelman ilmestymisen jälkeen. Isä Brown ei siis ole Chestertonille (pelkkä) väline oman uskonvakaumuksen erinomaisuuden todisteluun. Kun muistetaan, että isä Brown on nimenomaan katolinen pappi anglikaalinessa maassa, kuvio hahmottuu yhä paremmin. Isä Brownia on pidetty eräänlaisena katolilaisen maailmankatsomuksen puolustuskilpenä anglikaanista kirkkoa ja leviävää sekularistista tiedeuskoa vastaan: kun Sherlock Holmes tyytyy tihrustelemaan sormenjälkiä ja nuuhkimaan tupakannatsoja rikospaikalla, isä Brown ratkaisee rikoksen kuin rikoksen pelkällä ajatustyöllä.

Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi Sherlock Holmes on ollut niin helppo siirtää uudelle vuosituhannelle – ja miksi isä Brown joutuu puolestaan tyytymään 1950-lukuun. Isä Brown ei yksinkertaisesti sovi maailmaan, jossa rikokset ratkeavat pääosin DNA-näytteiden, valvontakameranauhojen ja suurien tietokantojen avulla. Luonnontieteisiin perustuvien tutkintamenetelmien kehitys on tehnyt psykologiasta tarpeettoman välineen rikosten selvittämisessä. Siksi isä Brownia tuskin koskaan päästetään pois 1900-luvulta.

BBC:n uusi sarja ottaa Chestertonin alkuteoksiin nähden varsin suuria vapauksia. Eräs näistä vapauksista liittyy tapahtuma-aikaan: sarja sijoittuu 1950-luvulle, ja siinä viitataan usein lähihistorian tapahtumiin. Chesterton puolestaan kuoli jo 1930-luvulla, eikä hän taatusti kirjoittanut isä Brown -tarinoitaan (omasta ajallisesta tarkastelupisteestään katsoen) tulevaisuuteen sijoittuviksi.

Sarjan alkuteksteissä mainitaankin, että jaksot pohjautuvat isä Brownin hahmoon (”based on the character created by G. K. Chesterton”), eivät siis mihinkään tiettyihin novelleihin tai kokoelmiin. Jaksoista vain muutama mukailee selkeästi jotakin Chestertonin novellia – muissa jaksoissa käsikirjoittajat ovat turauttaneet tarinakulut tyhjästä. Tämä on varmasti hyvä ratkaisu: Chestertonin detektiivinovelleissa kiinnostavaa ja tuoretta on lähinnä isä Brownin sympaattinen hahmo, eivät tarinat.

Isä Brown on varsin tervetullut olento tälle vuosikymmenelle, jolla kristityistä vallitsevat stereotypiat ovat aika ankeita. Hän ei ole tiukkapipoinen sormenheristäjä, eikä hän tuputa uskomuksiaan kellekään tai elättele toiveita siitä, että muut kääntyisivät osaksi hänen laumaansa. Useissa jaksoissa hän lähestyy jotakuta hahmoa tarjoten omaa olkapäätänsä ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei hänen tarkoituksenaan ole käännyttää ketään. Hän kohtelee kaikkia kohtaamiaan ihmisiä tasavertaisesti ja lempeästi. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brown kohtaa niin homoseksuaaleja, avionrikkojia kuin eksoottisten uskontokuntien edustajia – eikä hän tuomitse heistä ketään.

Sarjan mittaan vastaan tulee oikeastaan vain yksi hahmo, jonka maailmankatsomusta ja persoonaa isä Brown paheksuu – jätetään spoilerien välttämiseksi mainitsematta, ketä tarkoitan. Kyseessä on murhaaja, joka näkee itsensä jonkinlaisena yli-ihmisenä ja joka pitää oikeutettuna raivata tieltään alempiarvoisia olentoja. Ennen kaikkea hän kieltäytyy katumasta tekemiään rikoksia. Juuri katumus korostuu lähes kaikissa sarjan jaksoista. Kyse on elementistä, joka liittyy läheisesti katoliseen ritualistiikkaan: synninpäästö voidaan antaa ainoastaan henkilölle, joka tunnustaa syntinsä ja katuu tekojaan. Jokainen murhaaja, joka katuu, voi isä Brownin mukaan pelastua.

Vaikka sarjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, ovat kerronnan heijastamat arvot leimallisen nykyaikaisia. Sarjassa käsitellään menneisyyden kontekstissa asioita, jotka ovat ajankohtaisia juuri nyt – ja käsittelytapakin vaikuttaa varsin modernilta. Puolalaissyntyisen Susien (Kasia Koleczek) hahmon myötä sarjassa päästään kuvaamaan – hieman kautta rantain – ongelmia, joita maahanmuuttajat kohtaavat Britanniassa tänä päivänäkin. Myös homoseksuaalisuutta, prostituutiota ja avioliiton ulkopuolisia suhteita käsitellään tavalla, joka on ominainen nimenomaan 2000-luvulle.

En malta olla mainitsematta, kuinka sarjan suomenkielinen levitysnimi minua alkuun häiritsi. Jaa että ihan lauma. Aivan kuin seurakunnan jäsenet olisivat omaa tahtoa vailla törmäileviä lampaita, joita aulis ja viisas kirkonmies sitten kaitsee kohti pelastusta.  Ennen kuin ehdin lähettää aiheesta kitkerää palautetta Ylen toimitukselle, tajusin, että sarjassa todellakin viitataan useampaankin otteeseen ”isä Brownin laumaan”, jolloin viitataan kylän katoliseen seurakuntaan. No, ehh. Jos tämä oikeasti kuuluu katoliseen retoriikkaan, niin mikäs minä olen asiasta nillittämään. Tavallaan ymmärrän, että lauma-termillä on myös positiivisia konnotaatioita, joita sen käytöllä halutaan kai painottaa, mutta minun on vähän vaikea niellä tätä ilmaisua.

Isä Brown on suunnattu niille katsojille, joilla on aikaa istuskella alkuiltapäivästä television ääressä – mitään kovin ronskia tai uskaliasta ei näille yleisöille voi näyttää. Tuotantobudjetti on silminnähden ollut pieni, ja katsojien oletetaan antavan anteeksi yhtä sun toista epäloogisuutta ja muuta hassutusta. Silmiinpistävin erikoisuus sarjassa on se, että Cotswoldin kylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on selvästi hyvin pieni ja sisäänpäin kääntynyt yhteisö – ja silti sen laitamilta löytyy melkein jokaista jaksoa varten sopiva aateliskartano, huvila tai muu kiinnostava paikka, johon tapahtumat voidaan sijoittaa ja johon ei myöhemmissä jaksoissa enää palata. Henkirikoksia tässä piskuisessa maalaisidyllissä tapahtuu suhteessa asukasmäärään aivan valtavan paljon. – Tällaiset kauneusvirheet kuitenkin kuuluvat näiden daytime-detektiivien lajityyppiin, ja siksi ne vaikuttavatkin kokonaisuudessa melkeinpä sympaattisilta elementeiltä.

En malta olla mainitsematta pienestä lapsuksesta tuotantokauden kahdeksannessa jaksossa (”Kuolleen kasvot”). Jakson alkupuolella isä mainitsee tyttärelleen: ”Sinun iässäsi luin Rousseauta ja Derridaa.” Pidän tätä hieman hassuna. Koska isä on tytärtään parisenkymmentä vuotta vanhempi, tarkoittaa lausahdus sitä, että isä on lukenut Derridaansa joskus 1930-luvun alussa. (Jacques Derrida itse oli tällöin vasta lapsi.) Kyse on vain pienestä huolimattomuusvirheestä, joka kuitenkin kertoo jotakin siitä, millä pieteetillä ja aikataululla sarjaa on tehty.

Jaksosta toiseen esiintyvä vakiohahmojen joukko on hyvin pieni. Isä Brownin (Mark Williams) lisäksi tutkinnoissa häärää seurakunnan sihteerikkö, suulas rouva McCarthy (Sorcha Cusack) sekä puolalainen kodinhoitaja Susie. Lisäksi mukana nähdään usein lady Felicia Montague (Nancy Carroll – Bucketheadin äidin kokonimikaima, näemmä!) sekä tämän autonkuljettaja Sid Carter (Alex Price). Henkilögalleriaan on saatu mukavasti hahmoja eri yhteiskuntaluokista.

Rajat eri yhteiskuntaluokkien välillä korostuvat ennen kaikkea rouva McCarthyn edesottamusten myötä. Kunnon kristittynä hänen pitäisi tietenkin suhtautua kaikkiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja taustasta sekä sosioekonomisesta asemasta välittämättä, mutta käytännössä tällainen avoimuus jää utopiaksi. Hän naljailee usein etenkin Susielle, joskus myös lady Felicialle. Naljailussa on kuitenkin hössähtäneen leikkimielinen, joskus jopa sydämellinen sävy, joka taittaa ivalta sen terävimmän kärjen. Sorcha Cusack suoriutuu roolista erinomaisesti.

Jokaisella kaunokirjallisella etsivällä on tietenkin oltava myös antagonisti. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brownin kilpakumppanina voidaan pitää komisario Valentinia (Hugo Speer), joka ei kaipaa harrastelijaetsivä Brownia häiritsemään työtään. Valentin lähtee kuitenkin käytännössä aina seuraamaan vääriä jälkiä, eikä hän saisi ilman isä Brownia selvitettyä yhtäkään rikosta. Isä Brownin ja Valentinin suhde on saatu mukavasti jännitteiseksi: isä Brown on Valentinille varsinainen kiusankappale ja murheenkryyni, mutta silti Valentin suo isä Brownille usein – etenkin tuotantokauden loppua kohden – tilaisuuksia osallistua juttujen tutkintaan.

Toista tuotantokautta katsoin parin jakson verran. Komisario Valentin poistuu sarjasta, ja hänen tilalleen istuu komisario Sullivan (Tom Chambers), joka vaikuttaa huomattavasti laimeammalta tapaukselta, eikä hänen ja isä Brownin välille näytä syntyvän samanlaista dramaattista kitkaa kuin komisario Valentinin kanssa.

Ylipäätään pidän Isä Brownin kotikutoisesta ja vähän nukkavierustakin daytime-fiiliksestä. Sarjan hahmot ovat pienine naarmuineen ja keskinäisine skismoineen sympaattisia ja hellyttäviä. Lumoavan idyllinen kuvausympäristö tuntuu todellakin jumahtaneen 1950-luvulle: on kapeita, kivettyjä katuja, jyrkkiä portaita, valurautaisia kaiteita ja paitinoituneita ovia ja ikkunankarmeja. Cotswoldin kuvankauniita katuja ja maisemia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miksei tällaisia paikkoja enää rakenneta. Kokonaisuus on kaunis, kompakti ja yksinkertainen, ja nostalgiannälkäiset – joihin itsekin lukeudun – ihastuvat sarjaan heti. Yksi tuotantokausi tätä sorttia riitti kuitenkin minulle.

Isä Brownin myötä: hyvää vappua kaikille!

*****