Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck (2015) arvostelu – Itsemurhaajan elämä

Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

COBAIN poster
Kurt Cobain: Montage of Heck (2015)

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

COBAIN-makuu
Cobain Heart-Shaped Box -videon kuvauksissa.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

COBAIN-suoli
Epäilen vahvasti, että lukuisat suoliston toimintaa demonstroivat videot ovat peräisin jostain muualta kuin Cobainien kotivideoista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

COBAIN-sanat
Cobainin muistiinpanot ovat masentavaa luettavaa – paitsi siksi, että ne heijastelevat valtavaa maailmantuskaa, myös siksi, että mikään ei erota niitä itsetuhoisen riviteinin raapustuksista.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

COBAIN-animaatio
Arkistovideoiden puutteessa Cobainin nuoruutta kuvataan taitavasti toteutetuilla animaatioilla.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

COBAIN-tottoroo
Cobainien vauva-arkea.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop