Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****