Valkoinen raivo (2015) arvostelu – ”Mä tulen aina olemaan potentiaalinen surmaaja”

VALKOINEN RAIVO poster
Valkoinen raivo (2015)

Arto Halosen dokumenttielokuva Valkoinen raivo (Suomi 2015) tupsahti viime viikolla Yle Areenaan. Dokumentti kertoo Laurista, jota kiusattiin läpi koko peruskoulun ja lukion. Kiusaaminen jatkui myöhemmin myös yliopistossa, jossa Lauri sai osansa myös opettajien kateudesta ja pahansuopuudesta. Vuosikausia jatkunut väkivalta ja yksinäisyys loivat Laurin mieleen väkivaltaisia fantasioita ja ajatusleikkejä laajamittaisesta ihmisten surmaamisesta. Lauri sai kuitenkin ajoissa apua eikä koskaan toteuttanut fantasioitaan.

Lukion jälkeen Lauri hakeutui yliopistoon ja edelleen aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä tarkastelevan akateemisen tutkimuksen pariin. Hän on luonut teorian kahdesta erilaisesta aggression muodosta: mustasta ja valkoisesta raivosta. Musta raivo sumentaa ihmisen aivot ja saa hänet toimimaan äkkipikaisesti ja impulsiivisesti. Sen sijaan valkoinen raivo on luonteeltaan tyyntä ja rauhallista, ja sen vallassa toimiessaan ihminen kykenee pitkäjänteiseen suunnitteluun. Psykologia ei tunnusta valkoisen raivon käsitettä – ainakaan vielä. Dokumentissa ei ikävä kyllä kerrota, onko Lauri pyrkinyt lanseeraamaan valkoisen raivon käsitettä akateemisessa maailmassa ja jos on, millaisia vasta-argumentteja hänelle on esitetty.

Kiusaamisen aiheuttamaa dissosiaatiota kuvataan muun muassa komeilla kameranostoilla.
Kiusaamisen aiheuttamaa dissosiaatiota kuvataan muun muassa komeilla kameranostoilla.

Ehkä kiinnostavimman kommentin Valkoisesta raivosta lausui eräs ystäväni, jonka kanssa juttelin aiheesta viime syksynä niihin aikoihin, kun dokumentti vielä pyöri teattereissa. Hän mainitsi pohtineensa, kuinka pitkälle Lauri oli suunnitelmissaan mennyt. Oliko kyse vain pelkistä mielikuvista ja ajatuksista, vai alkoiko Lauri tehdä käytännön järjestelyjä toteuttaakseen fantasioitaan? Ystäväni jatkoi: kukapa meistä ei joskus olisi halunnut räjäyttää tai muuten tappaa kaikki ihmiset ympärillään – ei siinä sinänsä ole mitään erikoista. Erikoista on se, kun joku kokeilee keittiössään anarkistin keittokirjojan reseptejä ja tekee Excel-taulukkoon aikataulusuunnitelmaa iskun etenemisestä.

Kukapa meistä ei joskus olisi halunnut tappaa kaikki ihmiset ympärillään. Tämä tipahti ystäväni suusta ohimennen, sivulauseessa – ja samalla tähän sisältyy tärkeä oivallus ihmisen perimmäisestä luonteesta. Missä vaiheessa satunnaisesta kiukunpuuskasta ja siihen liittyvistä ajatuksista tulee epänormaaleja, missä vaiheessa vaarallisia? Missä mielessä Lauri oikeastaan on poikkeusyksilö? Kyse on määrästä, ei laadusta: Laurin väkivaltafantasiat alkoivat ilmeisesti jossakin vaiheessa muodostua hallitsevaksi elementiksi hänen ajatuksissaan. Ajatusten varsinainen sisältö ei kenties ole ollut niinkään poikkeuksellista. Ajattelen asiaa niin, että väkivaltaiset ajatukset ja mielikuvat ovat melko normaaleja – siis normaaleja siinä mielessä, että ne ovat yleisiä. Se, antavatko ne aihetta huoleen ja missä määrin ne kertovat henkisestä pahoinvoinnista, on tyystin toinen asia.

VALKOINEN RAIVO uutiset
Dokumentissa on runsaasti arkistomateriaalia.

Dokumentti päättyy sanoihin: ”Mä tulen aina olemaan potentiaalinen surmaaja”. Näin varmasti on – mutta missä määrin tämä tekee Laurista erikoistapauksen? Mä näen asian niin, että jokainen meistä on potentiaalinen surmaaja. Tässäkään mielessä Lauri ei ole kategorisesti erillään ”meistä muista ihmisistä”. Hän on vain käynyt lähempänä kuilun reunaa kuin suurin osa ihmisistä. Oikeastaan hän saattaa olla aiheen tiimoilta tekemänsä työn ja kehittelemiensä selviytymiskeinojen myötä suorastaan vähemmän potentiaalinen surmaaja kuin ”me muut”.

Kouluampumisiin ja muihin vastaavantyyppisiin väkivallantekoihin etsitään käytännössä poikkeuksetta selityksiä kiusaamisesta. Laurin kohdalla kiusaaminen on ollut hyvin raakaa. Oikeastaan Valkoinen raivo kertoo enemmän koulukiusaamisesta kuin kouluampumisista. (On täysin kohtuutonta, että ilmiöstä edelleen käytetään sanaa kiusaaminen, joka sekoittuu usein vahingossa leikkimieliseen kiusoitteluun. Termi ei tee lainkaan oikeutta asian vakavuudelle. Jos aikuiset tekisivät toisilleen asioita, joita luokkakaverit tekivät Laurille, emme puhuisi kiusaamisesta vaan pahoinpitelyistä. Niin pitäisi puhua Laurinkin tapauksessa.)

Kiusaamisen merkitys kouluampumisissa ei kuitenkaan ole aivan niin yksiselitteinen kuin Valkoisen raivon tai ylipäätään median antaman kuvan perusteella voisi uskoa. Moni kouluampuja on kyllä koulukiusattu, mutta eivät läheskään kaikki. Silloin, kun kouluampuja on joutunut kiusaamisen kohteeksi, ei tuo kiusaaminen ole välttämättä ollut kovinkaan raakaa tai pitkäkestoista. Median luoma mielikuva pojista, jotka joutuvat vuosikausien ajan raa’an kiusaamisen kohteeksi ja kostavat lopulta tulivoimalla kiusaajilleen, ei käsitykseni mukaan pidä erityisen hyvin paikkaansa. En kiistä, etteikö kiusaamisen ja kouluampumisten välillä olisi yhteyttä – sen sijaan väitän, että tuo yhteys on luonteeltaan hämärä ja kiistanalainen.

VALKOINEN RAIVO yliopisto
Kiusaaminen jatkui myös yliopistossa.

Kun dokumenttiin – ja jopa sen traileriin! – vielä lainataan videopätkiä Columbinen kouluampujista, tuntuu se suorastaan alleviivaavan omaa väärinymmärrystään kiusaamisen ja kouluampumisten välisen yhteyden suhteen. Columbine on oppikirjaesimerkki verilöylystä, jonka uutisoinnissa kiusaamisen merkitystä ylikorostettiin. Myöhemmin tutkijat ovat tulleet siihen lopputulokseen, että kiusaamisella ei ollut todennäköisesti suurtakaan vaikutusta Columbinen tapahtumien kulkuun.

Columbineen viittaaminen tässä dokumentissa tuntuu myös muutoin kyseenalaiselta, sillä kyseessä on monessakin mielessä erittäin poikkeuksellinen kouluampuminen: ampujia oli kaksi, ja heistä toinen oli mitä ilmeisimmin ihka aito psykopaatti, mikä on sangen harvinaista kouluampujien keskuudessa. Valkoisessa raivossa ei lausuta Columbinesta yhtäkään suoranaisesti paikkaansapitämätöntä väitettä, mutta leikkaus ja Laurin voice-over ovat omiaan synnyttämään virheellisiä mielikuvia tapahtumien kulusta.

Ymmärrän kuitenkin, miksi Columbine on haluttu vetää dokumenttiin mukaan. Ensinnäkin Columbine on niin tunnettu tapaus, että kun puhutaan kouluampumisista, on käytännössä pakko puhua myös Columbinesta. Toisekseen ampujien tekemät lyhytelokuvat ja ammuntavideot ovat erinomaista materiaalia nimenomaan dokumentteihin. Se, liittyykö Columbine juuri käsiteltyyn aiheeseen mitenkään, on toissijaista.

VALKOINEN RAIVO halot
Nykyään Lauri purkaa aggressioita hakkaamalla halkoja.

Toinen kouluampumisiin usein liitetty elementti ovat SSRI-lääkkeet. On hämmentävää, että Valkoisessa raivossa ei käsitellä asiaa lainkaan – ehkä Laurilla ei yksinkertaisesti ole asiaan mitään omakohtaista kommentoitavaa. Hän selvisi nuoruudestaan hengissä pitkän terapian avulla, mutta se, tuettiinko terapiaa lääkehoidolla, ei ikävä kyllä käy dokumentista ilmi. Väkisin tulee mieleen, onko Lauri oman ammattitaustansa vuoksi yksinkertaisesti haluton puhumaan SSRI-lääkkeiden potentiaalisesta yhteydestä kouluampumisiin. Psykiatri, joka spekuloi julkisesti laajasti käytetyn psyykenlääkeryhmän yhteydellä väkivaltaiseen käytökseen, sahaa omaa oksaansa.

Arto Haloselle tyypilliseen tapaan dokumentissa on runsaasti dramatisointeja, ja niiden taso vaihtelee paljon. Erityisesti Laurin lapsuutta kuvaavat osiot ovat hyvin toteutettuja ja uskottavia. Sen sijaan syvien raivon ja häpeän tunteiden kuvaukset ovat jokseenkin kömpelöitä ja hassuja. Katana kädessään metsässä riehuva nuori mies on tavallaan ihan hauskaa katseltavaa, mutta ehkäpä asia olisi tullut selväksi hieman hienovaraisemmallakin ilmaisulla.

VALKOINEN RAIVO miekka
Ovathan nämä metsäkuvat tavallaan tosi kivan näköisiä, myönnän.

Odotin dokumentilta paljon. Valkoisen raivon aihe on erittäin kiinnostava, mutta tällä erää käsittely jumahti liikaa koulukiusatun pojan yksilötarinaksi. En koe, että dokumentti olisi tavoittanut kouluampumisiin ja muihin vastaaviin väkivallantekoihin liittyvää yleisinhimillistä taakkaa.

Psst, te siellä Ylen IT-osastolla! Voisitteko päivittää Areenan PS4-sovelluksen hakuominaisuuden 2010-luvulle? Etsin dokumenttia sovelluksesta hakusanalla valkoinen – ei hakutuloksia. Etsin sanalla raivo – sama juttu. Alkoi ärsyttää. Kokeilin hakua ohjaajan etunimen mukaan: löysin Arto Nybergin keskusteluohjelmia. Lopulta dokumentti löytyi hakusanalla dokumenttiprojekti. Uskokaa tai älkää, suurin osa katsojista ei keksi etsiä dokumenttia tällä hakusanalla, vaan turhautuu ja jättää dokumentin kokonaan katsomatta. – Tämä samalla vinkkinä PS4-sovelluksen käyttäjille.

Valkoinen raivo on katsottavissa Yle Areenassa 22.6.2016 asti.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck (2015) arvostelu – Itsemurhaajan elämä

Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

COBAIN poster
Kurt Cobain: Montage of Heck (2015)

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

COBAIN-makuu
Cobain Heart-Shaped Box -videon kuvauksissa.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

COBAIN-suoli
Epäilen vahvasti, että lukuisat suoliston toimintaa demonstroivat videot ovat peräisin jostain muualta kuin Cobainien kotivideoista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

COBAIN-sanat
Cobainin muistiinpanot ovat masentavaa luettavaa – paitsi siksi, että ne heijastelevat valtavaa maailmantuskaa, myös siksi, että mikään ei erota niitä itsetuhoisen riviteinin raapustuksista.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

COBAIN-animaatio
Arkistovideoiden puutteessa Cobainin nuoruutta kuvataan taitavasti toteutetuilla animaatioilla.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

COBAIN-tottoroo
Cobainien vauva-arkea.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994) arvostelu

71_katkelmaa
71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994)

No niin, nyt on viimeinenkin aukko Haneke-sivistyksessäni tukittu. 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (71 Fragmente einer Chronologie des Zufalls, Itävalta 1994) päättää Haneken kolmen elokuvan sarjan, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat Seitsemäs manner ja Bennyn video (joka jäi tässä Haneke-kimarassa katsomatta – mainitsen silti: Bennyn video on mielettömän hyvä elokuva. Se on myös mielettömän ahdistava. Kannattaa harkita katsomista ja tsekata ensiksi elokuvan traileri. Jos tuon katseleminen tuntuu liian inhottavalta, kannattaa elokuva ehkä jättää väliin. – Olen itse nähnyt Bennyn videon  vain kerran, enkä välttämättä halua nähdä sitä enää koskaan uudestaan – siitä huolimatta, että se on erinomainen elokuva.) Olen kuullut sarjaa kutsuttavan niin perhetrilogiaksi, tunnetrilogiaksi kuin jäätrilogiaksikin. Koska vakiintunutta nimitystä ei ole syntynyt, lienee mielekästä puhua ihan vain ”Haneken trilogiasta”.

71 katkelmaa on trilogian elokuvista selvästi heikoin. Siinä missä Seitsemäs manner ja Bennyn video toivat molemmat kehään jotakin aivan uutta, jää 71 katkelmaa vain toistamaan trilogian kahta edellistä osaa. Juliette Binoche on maininnut, että Haneken elokuvat ovat järkyttäneet häntä hyvällä tavalla – jotakuinkin tähän malliin olen itsekin Haneken elokuviin reagoinut. Seitsemäs manner ja Bennyn video ovat nimenomaan järkyttäviä elokuvia (hyvällä tavalla), mutta 71 fragmenttia jää tästä vajaaksi.

71-alku
71 fragmenttia alkaa hanekemaiseen tyyliin oikein iloisissa merkeissä.

Kuten Tuntemattoman koodin, myös 71 fragmenttia -elokuvan kerronta on pirstaleista ja pompahtelevaa. Sirpaleisissa kohtauksissa esiintyy ihmisiä, joilla ei ole näennäisesti mitään tekemistä toistensa kanssa: on 19-vuotias, elämäänsä jo turhautunut opiskelija, keski-ikäinen turvallisuusalan työntekijä masentuneine vaimoineen, adoptioprosessin keskellä kahlaava pariskunta, yksinäinen vanhus ja suurkaupungin kaduilla elävä romanialaispoika. Elokuva alkaa faktaiskulla, jonka voi arvata sitovan henkilöhahmojen kohtalot yhteen – ja niinhän siinä sitten käy.

Usein väkivallantekoja käsittelevissä elokuvissa ja kirjoissa keskitytään nimenomaan hyökkääjän näkökulmaan. Tämä on ymmärrettävää: niin surullista kuin se onkin, uhrit ovat harvemmin kiinnostavia (ellei heistä sitten postuumisti sellaisia tehdä, kuten vuonna 1999 Columbinen verilöylyssä kuolleiden Rachel Scottin ja Cassie Bernallin kohdalla tapahtui). Ihmiset haluavat ymmärtää, millaisia motiiveja ja vaikuttimia täysin sattumanvaraisen väkivallan taustalta löytyy. Ongelmana tällaisessa lähestymistavassa on se, että joku saattaa ottaa uutisista mallia. On spekuloitu, tuottaako kouluampumisten saama suuri medianäkyvyys lisää väkivaltaa. Valmiiksi epätasapainoiset yksilöt saattavat saada uutisista kimmokkeita: tappamalla paljon ihmisiä saa helposti kuvansa lehteen ja nimensä Wikipediaan, joten hey ho, let’s go. Todelliset, yksilölliset tapahtumat ovat tuskin koskaan aivan näin yksinkertaisia, mutta ilmeisesti väitteissä on jotakin perää.

71-poika
Siirtolaisen arkipäivää eurooppalaisessa suurkaupungissa.

71 fragmenttia -elokuvan tulokulma on toisenlainen. Tulevat uhrit esitetään ikään kuin tasa-arvoisessa asemassa tulevaan ampujaansa nähden. Kaikki elävät omalla tavallaan ongelmallista, haastavaa, ankeaa elämää. Lisäksi elokuvassa ei oikeastaan etsitä väkivallalle selityksiä: hyökkääjän hahmoa ei syväanalysoida, ja väkivallan laukaisee lopulta täysin arkipäiväinen vastoinkäyminen. Asetelma on suorastaan naurettavan yksinkertainen – aivan kuin Haneke haluaisi yksinkertaisesti kehottaa katsojia olemaan vähän kiltimpiä toisilleen. Väkivalta ei ole oikeutettu vastaus vittuiluun, mutta eipä se vittuilukaan kilttiä ole.

Kaikkein masentavinta elokuvassa on ampujan läpikotainen tavanomaisuus. Jos käsiin tarttuneita ruutijäämiä ei lasketa, hänessä ei ole mitään erikoista. Hänen kaltaisiaan yksinäisiä, turhautuneita nuoria miehiä on maailma pullollaan. Koskaan ei tiedä, kuka on seuraava, jonka kuppi kellahtaa nurin. Tästä kertoo elokuvan nimikin: kyse on pohjimmiltaan epäonnisten sattumien ketjusta. Samantapaisia sattumia voi tapahtua naapurissa heti huomenna.

71-hiljainen-perhe
Elokuvan parhaita kohtauksia: turvamies ja hänen ankea vaimonsa.

Elokuvalle leimallinen elementti ovat uutispätkät, joita varsinaisten kohtausten välissä esitetään. En tiedä, ovatko pätkät autenttisia uutislähetyksiä – ainakaan aivan kaikki eivät selvästi ole, mutta esimerkiksi Somalian sisällissotaa, Sarajevon piiritystä ja Bosnian sotaa sekä Michael Jacksoniin kohdistettuja hyväksikäyttösyytöksiä käsittelevät klipit taitavat olla aitoa kamaa. Uutisvalinnat tuntuvat oudon enteellisiltä nyt 22 vuotta myöhemmin: Somalian tilanne ei ole (ainakaan täysin) rauhoittunut vielä tänäkään päivänä, ja kaikki kyllä muistavat, millaisissa merkeissä Jacksonin nimi nousi uutisiin jälleen 2000-luvulla. Sentään Sarajevon tilanne on sittemmin asettunut.

Uutispätkissä korostuu ennen kaikkea sota ja sen arkipäiväisyys. Kun wieniläisessä pankissa tapahtunut ampumavälikohtaus esitetään kahden sotaa käsittelevän uutisjutun yhteydessä, syntyy rinnastus: sodan valtiotieteellinen määritelmä ei ehkä kata ilmiön koko luonnetta; ehkäpä sota voidaan nähdä jatkumona kahden ääripään – maailmanrauhan ja täydellisen apokalypsin – välillä. Maailma, myös Eurooppa, täyttyy jatkuvasti pienistä, yksittäisistä väkivallanteoista. Ehdotonta rauhaa ei löydy mistään, kukaan ei ole turvassa.

71-vanhemmat
Outo pariskunta tutustuu tulevaan adoptiotyttäreensä (vas.).

Elokuvassa tuntuu olevan jotakin, mistä en yksinkertaisesti saa koppia. Kohtauksissa on runsaasti enemmän tai vähemmän vaivihkaisia viittauksia kristinuskoon – mutten pysty muodostamaan mitään käsitystä siitä, mitä näillä viittauksilla yritetään ilmaista. Lisäksi joidenkin henkilöhahmojen toiminta tuntuu hyvin oudolta. Mikä oikein motivoi adoptiota suunnittelevan pariskunnan ratkaisua muuttaa adoptioprosessin suuntaa? Kenen kanssa vanha mies oikein puhuu puhelimessa? Miksi elokuvassa on niin monta hahmoa, joiden tarinat eivät ilmaise yhtään mitään? Luultavasti langanpäät löytäisivät toisensa paremmin toisella katselukerralla.

71-pingpong
Tätä on ysäri-Haneken leikkaustyyli: kohtaus, jossa ei tapahdu mitään mikä ei tästä kuvasta kävisi ilmi, kestää reilut kaksi ja puoli minuuttia. Kamera ei panoroi tai liiku, mikään ei muutu. Pätkä löytyy myös Youtubesta.

Elokuvan leikkaus on tyypillistä ysäri-Hanekea: tylyä ja töksähtelevää. Leikkauksen tyylivalinnoista vastaa toki (osittain) leikkaaja Marie Homolkova, joka on leikannut kaikki Haneken trilogian elokuvat. Myös Tuntematon koodi (jonka tuotantotiimiin Homolkova ei kuulunut) on leikattu samaan tyyliin. 2000-luvulla Haneken elokuvien leikkaus on lipsunut katsojaystävällisempään suuntaan – aivan kuin hän olisi oppinut ilmaisemaan muilla keinoin sen, mihin vielä 90-luvulla tarvittiin töksähtelevän leikkauksen etäännyttävää vaikutusta.

71 fragmenttia on hyvä elokuva, mutta Haneken ohjaukseksi se on vain keskinkertainen. Miten tällaista nyt sitten pitäisi tähdittää? Jos tämä olisi kenen tahansa muun kuin Haneken ohjaus, tulisi pojoja ainakin yksi enemmän.

*****

Michael Haneke -DVD-boksi @ Discshop

Brooks Brown: No Easy Answers (2002) arvostelu

no easy answers
No Easy Answers (2002)

Brooks Brown & Rob Merritt: No Easy Answers – The Truth behind Death at Columbine (2002, uudistettu painos 2006)
Lukuhaasterasti:  4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.

Tämäkin kirja olisi mennyt useampaan rastiin, mutta alle 25-vuotiaan kirjoittajan ruksi tuntui luontevimmalta – etenkin, kun näillä näkymin kyseiselle raksille ei ole tunkua. Brooks Brown oli No Easy Answersin ilmestyessä 21-vuotias. (Tunnen itseni hirvittävän vanhaksi.)

Columbinesta lukeminen on samanaikaisesti tavattoman kiinnostavaa, pelottavaa ja surullista. En osaa sanoa, miksi tämä kyseinen tapaus kiinnostaa minua niin paljon. Kai kyse on jonkinlaisesta pienten yksityiskohtien paljonpuhuvasta ja epätodennäköisestä yhdistelmästä. Columbine on paljon enemmän kuin osiensa summa – sitä ei voi ammentaa tyhjiin eikä selittää.

Columbinesta on kirjoitettu paljon. Brownin kirja oikeuttaa olemassaolonsa kaikkien Columbine-tekstien seassa ennen kaikkea omakohtaisuudella – tuskinpa kukaan muu Columbinesta kirjoittanut on tuntenut Eric Harrisia ja Dylan Kleboldia henkilökohtaisesti. Columbinen uhrien lähiomaisten kirjoittamia kirjoja on julkaistu paljon (en käy niitä tässä luettelemaan) – sen sijaan Harrisin ja Kleboldin läheiset ovat olleet hiljaa. Kleboldin äiti Susan Klebold on kuulemma kirjoittamassa kirjaa – aion ehdottomasti lukea sen, jos ja kun se joskus ilmestyy.

No Easy Answers on arvokas lisä Columbine-aiheiseen kirjallisuuteen. Mitään kattavaa, yhtä totuutta se ei tapauksesta anna tai edes yritä antaa, ja hyvä niin, eipä Columbinen vuonna 1999 tapahtuneesta kouluampumisesta mitään yhtä totuutta koskaan voikaan löytyä. Kirjassa ei myöskään edes pyritä tekemään objektiivisesti selkoa tapahtumien kulusta. Näkökulma on leimallisesti juuri Brownin, eikä hän juuri kerro sellaisista asioista, joita hän ei ole henkilökohtaisesti ollut todistamassa tai joihin hänellä ei muutoin ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

Brownin teesi tapahtumien syistä on selkeä. Hän pitää Kleboldia ja Harrisia syyllisinä ja vastuullisina teoistaan, mutta näkee toisaalta Columbinen ja laajemmin koko yhteiskunnan vastuullisena siitä, millaisiksi Klebold ja Harris kasvoivat. Tämä on ihan pätevä tapa tarkastella asiaa, joskin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty. Ampujien mahdollisiin mielenterveysongelmiin Brown ei juuri puutu eikä mainitse sanallakaan sitä paljonpuhuttua mahdollisuutta, että Harris olisi ollut psykopaatti. Brownin lähestymistapa on toisenlainen: koska Harris ja Klebold kasvoivat väkivaltaisessa ja epätasapainoisessa ympäristössä, heistä tuli väkivaltaisia ja epätasapainoisia nuoria miehiä.

Kirjan alussa Brown käsittelee populaarikulttuurin mahdollista vaikutusta Harrisiin ja Kleboldiin. Tässä vaiheessa Brownin argumentointi on lepsuimmillaan. Aggressiosta ja väkivaltaa heijasteleva populaarikulttuuri on hänen mielestään seuraus eikä syy: musiikki ja elokuvat käsittelevät raadollisia aiheita, koska ne syntyvät raadollisesti kulttuurista – siksi musiikkia tai elokuvia ei kannata syyttää mistään. Samalla Brown kuitenkin ohittaa täysin sen seikan, että myös musiikki ja elokuvat ovat kulttuuria. Kulttuurissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Populaarikulttuuri ei ainoastaan heijastele, vaan myös synnyttää uutta. En itsekään toki väitä, että Rammstein, KMFDM tai Nine Inch Nails olisivat jollain tavoin syyllisiä Columbinen tapahtumiin – Marilyn Mansonista puhumattakaan (Klebold tai Harris eivät tiettävästi kumpikaan oikeasti edes diggaileet Mansonia, mikä tekee Mansoniin kohdistetut syytökset entistäkin absurdimmiksi). Omat epäilykseni perustuvat pikemminkin Brownin argumentaatioon, eivät argumentaation loppupäätelmään.

Videopelejä käsitellessään Brown on huomattavasti skarpimpi. Hän selittää videopelien vetovoimaa sillä, että niiden maailma on stabiili ja selkeä: Kun tunnet säännöt ja pelaat niiden mukaan, menestyt. Jos epäonnistut sääntöjen noudattamisessa, saat rangiastuksen. Kun painat näppäinyhdistelmän X, tapahtuu asia Y. Pelien maailma on väkivaltaisuudestaan huolimatta kaikessa säännönmukaisuudessaan luotettava ja turvallinen. Samaa ei voi sanoa tosimaailmasta, jossa säännöt muuttuvat alituiseen. Koskaan ei voi varmasti tietää, mitä tietystä teosta tai sanomisesta seuraa.

Aivan erityisesti pidän Brownin kertomuksesta, jossa kuvataan Mortal Kombat II-pelisessiota Dylanin ja pikkuveli Aaronin kanssa:

The fatality was a new concept, introduced in Mortal Kombat. After one player won two rounds out of three, the game instructed the player to ”finish him”. The player would have about two seconds to hit the right button combination; if he hit it in time, then the winner would do a special ”trick” to finish off the other character. — —

My brother was the first to pull it off. After beating Dylan, Aaron quickly nailed the combination. We watched as Sub-Zero reached over, grabbed Kano’s head, and ripped it from his body, complete with the gruesome sound of tearing flesh. Sub-Zero then held the dripping head aloft in triumph – the spine dangling from the now-severed skull – as bonus points piled up under Aaron’s score.

We burst out laughing.

Brown tulee tässä kuvailleeksi ehkäpä koko pelisarjan tunnetuimman fatalityn, eli Sub-Zeron spine-ripin. Fatality on totisesti jännä konsepti, ja voin vain kuvitella, kuinka lähtemättömän vaikutuksen se on näihin poikiin tehnyt. Tummeneva tausta ja möreä Finish him! -käsky nostavat fatalityn perinteisen mäiskintämuussauksen yläpuolelle. Ne valmistavat pelaajia: kohta näette jotain todella rankkaa. Fatality on tavallaan hyvin elokuvallinen elementti – sen vaikuttavuus pohjautuu uskoakseni ennen kaikkea sille pienelle odotuksen hetkelle, ei niinkään itse väkivallalle. – Välillä mietin, mitä Klebold  ja Harris (jolle etenkin Doom II oli suunnilleen tärkeintä maailmassa) olisivat ajatelleet nykypäivän peligrafiikoista. Mortal Kombat X ilmestyy tänään. Kattokaa nyt saatana miten hyvältä tämä näyttää. (Tietääkseni tässä pelissä Sub-Zeron fatality-kavalkadiin ei kuulu perinteisestä spine-ripiä – mutta huh, mitä muuta sen tilalle onkaan keksitty…) Joskus pohdin myös sitä, mitä Klebold ja Harris miettisivät Super Columbine Massacre RPG! -pelistä. Tuskinpa heidän mielessään koskaan kävi, että he päätyisivät itse pelihahmoiksi.

Columbinen rehtori Frank DeAngelis on puhunut auliisti siitä, kuinka kiusaaminen ei ollut Columbinessa ongelma. Että ampumisen jälkeen monet oppilaat ovat avautuneet hänelle siitä, kuinka ihana paikka Columbine oli. Brown avaa tilanteeseen varsin toisenlaisen näkymän: Columbinessa kiusaaminen oli yleistä, eikä opettajakunta puuttunut asiaan mitenkään. Kantelu oli paitsi turhaa, myös vaarallista: opettajat eivät reagoineet kanteluun millään tavalla, mutta kiusaajat saattoivat reagoida. Kun tappeluita syntyi, molempia osapuolia rangaistiin – välittämättä siitä, kuka tappelun on aloittanut. Brown hahmottelee koulumaailman paikaksi, jossa vallitsee vain vahvimman oikeus. Ei mikään ihme, että tällaisessa maailmassa kasvavista nuorista joku päätti sitten pistää haulikolla hommat järjestykseen.

Suoraan sanottuna luotan tässä asiassa Browniin enemmän kuin rehtori DeAngelisiin. DeAngelisilla on ymmärrettävästi tiettyjä syitä luoda Columbinesta kuvaa kouluna, jossa kiusaamista ei hyväksytty. Jos DeAngelis myöntäisi, että kiusaaminen ja opettajien välinpitämättömyys olivat koulussa ongelmia, tulisi hän samalla myöntäneeksi, että Columbine on yhteisönä jossain määrin vastuullinen Harrisin ja Kleboldin teoista. Ja kelläpä yksittäisellä ihmisellä olisi enemmän valtaa tilanteen muuttamiseen kuin koulun rehtorilla? Kuka yksittäinen henkilö kantaisi suurempaa vastuuta Harrisin ja Kleboldin kokemasta kiusaamisesta, kuin DeAngelis itse?

Toisaalta Brown ei sysää syytä pelkästään Columbinen niskoille, vaan väittää, että ongelmat ovat vieläkin syvemmällä. Hän kuvaa kiusaamisen ja kyynärpäätekniikoiden leimanneen kaikkia kouluympäristöjä, joissa hän ehti opiskella. Samoissa kouluissa opiskeli myös Klebold, johon Brown tutustui heti koulutiensä alussa.

Columbinea ympäröivän tarinaston yksi peruselementti ovat koulun sosiaalisen hierarkian huipulla patsastelevat urheilijat. Tämä seikka tarjotaan yleensä yksinkertaisena tosiasiana, jolle ei löydy sen kummempaa selitystä. Brown kuitenkin osaa selventää ilmiön taustoja: monella Columbinen henkilökunnasta oli valmentaja- tai urheilutausta, joten oli luonnollista, että urheilijoiden touhuja katseltiin sormien läpi. Kuvaavaa on, että sekä Frank DeAngelisilla että iskussa kuolleella Dave Sandersilla oli valmentajatausta. Tämä tekee väitteen urheilijoiden ylivertaisesta asemasta sosiaalisen hierarkian huipulla paljon uskottavammaksi.

Columbine on malliesimerkki rikoksesta, jonka tutkinnassa ja tiedottamisessa virkavalta on ryssinyt asiat harvinaisen huolellisesti – vähän samaan tapaan kuin Ulvilan murhassa. Itse asiassa hommat menivät virkavallan osalta metsään sekä ennen iskua, iskun aikana että sen jälkeen. Brown keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea sitä, kuinka virkavalta möhli iskun ennaltaehkäisyssä, mutta kuvaa myös iskun aikana ja sen jälkeen tapahtuneita laiminlyöntejä.

Brownin selonteosta käy selvästi ilmi, että Columbinen isku olisi voitu estää. Noin vuosi ennen iskua Harris ja Brown riitaantuivat, minkä seurauksena Harris alkoi tehdä ilkivaltaa Brownille ja uhkailla tätä. Brownin vanhemmat ilmoittivat poliisille Harrisin käytöksestä ja omituisista nettikirjoituksista. Ilmoitukset eivät kuitenkaan johtaneet minkäänlaisiin viranomaistoimenpiteisiin. Iskun jälkeen viranomaiset jopa väittivät, etteivät Brownit koskaan tehneet asiasta ilmoitusta. Kun ilmoitus sitten myöhemmin löytyi jostakin arkistojen perukoilta, oli poliisien pakko tunnustaa oma mokansa: Harrisin uhkaava käytös oli saatettu heidän tietoonsa hyvissä ajoin ennen iskua. Jos virkavalta olisi käsitellyt Brownien ilmoituksen asianmukaisesti, Columbinea tuskin olisi tapahtunut. – Poliisin toiminnassa heijastuu sama mielivaltaisuus kuin koulumaailmassa. Kun joku kantelee kiusaamisesta opettajalle, ei kukaan tee elettäkään tilanteen korjaamiseksi. Kun Brownit ilmoittivat Harrisin uhkauksista viranomaisille, ei ilmoitus johtanut minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Sen sijaan Brownin vanhempia syytettiin myöhemmin valehtelijoiksi, ja häntä itseään jopa epäiltiin Harrisin ja Kleboldin rikoskumppaniksi.

Brownin kirjan julkaisemsen jälkeen on tapahtunut paljon, minkä vuoksi Brownin kirjaan on lisätty vuonna 2006 jälkisana. Lisää todisteita on vuodettu ja julkaistu – myös jälkisanan kirjoittamisen jälkeen. Toisaalta niitä on myös tuhottu: nyt alkuvuodesta mediaan nousi uutinen, jonka mukaan kuuluisat ”kellarinauhat” (the basement tapes) on tiettävästi hävitetty, samoin iskussa käytetyt aseet ja iso läjä muuta todistusaineistoa. Eli se siitä sitten. Hävitysoperaatio on tapahtunut itse asiassa jo vuonna 2011, mutta asiasta tiedotettiin vasta nyt. Tämä ei ole omiaan ainakaan lisäämään luottamusta Columbinen tutkintaa johtaneisiin viranomaisiin.

Kellarinauhoilla Harris ja Klebold selventävät motiiveja toiminnalleen ja kuvaavat, kuinka ovat iskuun valmistautuneet. Kyseiset nauhat auttaisivat varmasti ymmärtämään syitä iskun takana – ja edelleen ehkäisemään vastaavia tapauksia tulevaisuudessa. Olen monien asianharrastajien tavoin elätellyt toiveita kellarinauhojen julkaisemisesta, ja uutinen niiden tuhoamisesta surettaa minua valtavasti. Tuomioistuimet ovat suhtautuneet ajatukseen nauhojen julkaisusta pääosin myötämielisesti, seriffintoimisto taas ei. Ilmeisesti seriffintoimistossa ajatellaan, että mitä vähemmän tästä heille kiusallisesta rikostapauksesta puhutaan, sitä parempi, ja mitä vähemmän todisteita päästetään julkisuuteen, sitä vähemmän asiasta riittää puhetta.

Ehkä jotain toivoa kellarinauhojen julkaisusta kuitenkin vielä on. Seriffintoimisto on valehdellut julkisesti Columbinen tutkinnan eri vaiheissa niin usein ja niin paljon, etten ihmettelisi, mikäli myös väite nauhojen ja muun todistusaineiston tuhoamisesta olisi keksitty. Lisäksi perusteet nauhojen tuhoamiselle ovat aivan naurettavia. Nykyinen seriffi kertoo määränneensä kellarinauhat tuhottaviksi, jotta ne eivät varmasti koskaan ilmestyisi sosiaaliseen mediaan. Okei: myönnettävä on, että seriffintoimisto on mestari paitsi hukkaamaan, myös vuotamaan erilaista tutkintaan liittyvää materiaalia. Mutta silti logiikka tuntuu oudolta. Jos todistusaineistoa halutaan estää vuotamasta, on kai olemassa parempiakin vaihtoehtoja kuin aineiston tuhoaminen? Eikö tämän logiikan mukaan todistusaineisto kaikista paljon medianäkyvyyttä saaneista rikoksista pitäisi tuhota mahdollisimman ripeästi? Rikosten ratkaisemisesta ja ennaltaehkäisystä tulee kovin vaikeaa, jos todistusaineistoa aletaan tuhota vuotojen pelossa.

Brownin kirja on voimakkaan subjektiivinen palanen Columbinen kokonaiskuvasta. Jos Columbine on aihepiirinä vieras, suosittelen aloittamaan tutustumisen jostakin muusta, vaikkapa sitten Dave Cullenin Columbine-kirjasta (2009). Myös Cullenin kirjaa on kritisoitu (osittain ihan aiheesta), mutta parempaa yleiskatsausta asiaan en ole tähän mennessä löytänyt. Tavallaan Cullenin ja Brownin kirjat täydentävät toisiaan. Cullenin kirjan vahvuus on laaja yleiskuva ja tietynlainen objektiivisuus. Cullenilla ei ole omakohtaista kosketusta tapahtumaan (no, koskapa rikostoimittajilla olisi?), mutta hän on pyrkinyt paikkaamaan sen haastattelemalla mahdollisimman monia ihmisiä, joita asia on koskettanut henkilökohtaisesti. Cullenin kirjan heikkous on kuitenkin syvä asiantuntemattomuus siitä nuorisokulttuurista, joka ympäröi Harrisia ja Kleboldia. Brown taas tuntee sen erittäin hyvin. Lisäksi, kuten olen jo tuonut ilmi, Brownin kirjan keskeisin valtti on omakohtaisuus: Brown todella tunsi Kleboldin ja Harrisin monien vuosien ajalta, ja siksi hänen kertomuksensa on kiinnostava.

Susan Kleboldin kirjaa odotellessa aion itse lukea Lear’s Shadow’n aka Doulgas Ordin The Strangeness of Columbinen (tai aikoisin, ellen olisi päättänyt olla ostamatta tänä vuonna yhtäkään kirjaa). Ordia olisi helppo pitää ylitulkintaan taipuvaisena huru-ukkona, mutta itse pidän hänen tekstejään todella kiinnostavina. Ord ei tyydy asioiden luettelomaiseen raportointiin, vaan tarkastelee Columbinea osana laajaa kulturaalis-historiallista verkostoa. Etenkin hänen tapansa analysoida kuvia ja toistaa niitä tekstien seassa on tavattoman kiinnostava. Ordiin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa Kurtz’s Children -tekstistä. Suosittelen lämpimästi.

Adlibris pokkari