Brooks Brown & Rob Merritt: No Easy Answers – The Truth behind Death at Columbine (2002, uudistettu painos 2006)
Lukuhaasterasti:  4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.

Tämäkin kirja olisi mennyt useampaan rastiin, mutta alle 25-vuotiaan kirjoittajan ruksi tuntui luontevimmalta – etenkin, kun näillä näkymin kyseiselle raksille ei ole tunkua. Brooks Brown oli No Easy Answersin ilmestyessä 21-vuotias. (Tunnen itseni hirvittävän vanhaksi.)

Columbinesta lukeminen on samanaikaisesti tavattoman kiinnostavaa, pelottavaa ja surullista. En osaa sanoa, miksi tämä kyseinen tapaus kiinnostaa minua niin paljon. Kai kyse on jonkinlaisesta pienten yksityiskohtien paljonpuhuvasta ja epätodennäköisestä yhdistelmästä. Columbine on paljon enemmän kuin osiensa summa – sitä ei voi ammentaa tyhjiin eikä selittää.

Columbinesta on kirjoitettu paljon. Brownin kirja oikeuttaa olemassaolonsa kaikkien Columbine-tekstien seassa ennen kaikkea omakohtaisuudella – tuskinpa kukaan muu Columbinesta kirjoittanut on tuntenut Eric Harrisia ja Dylan Kleboldia henkilökohtaisesti. Columbinen uhrien lähiomaisten kirjoittamia kirjoja on julkaistu paljon (en käy niitä tässä luettelemaan) – sen sijaan Harrisin ja Kleboldin läheiset ovat olleet hiljaa. Kleboldin äiti Susan Klebold on kuulemma kirjoittamassa kirjaa – aion ehdottomasti lukea sen, jos ja kun se joskus ilmestyy.

No Easy Answers on arvokas lisä Columbine-aiheiseen kirjallisuuteen. Mitään kattavaa, yhtä totuutta se ei tapauksesta anna tai edes yritä antaa, ja hyvä niin, eipä Columbinen vuonna 1999 tapahtuneesta kouluampumisesta mitään yhtä totuutta koskaan voikaan löytyä. Kirjassa ei myöskään edes pyritä tekemään objektiivisesti selkoa tapahtumien kulusta. Näkökulma on leimallisesti juuri Brownin, eikä hän juuri kerro sellaisista asioista, joita hän ei ole henkilökohtaisesti ollut todistamassa tai joihin hänellä ei muutoin ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

Brownin teesi tapahtumien syistä on selkeä. Hän pitää Kleboldia ja Harrisia syyllisinä ja vastuullisina teoistaan, mutta näkee toisaalta Columbinen ja laajemmin koko yhteiskunnan vastuullisena siitä, millaisiksi Klebold ja Harris kasvoivat. Tämä on ihan pätevä tapa tarkastella asiaa, joskin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty. Ampujien mahdollisiin mielenterveysongelmiin Brown ei juuri puutu eikä mainitse sanallakaan sitä paljonpuhuttua mahdollisuutta, että Harris olisi ollut psykopaatti. Brownin lähestymistapa on toisenlainen: koska Harris ja Klebold kasvoivat väkivaltaisessa ja epätasapainoisessa ympäristössä, heistä tuli väkivaltaisia ja epätasapainoisia nuoria miehiä.

Kirjan alussa Brown käsittelee populaarikulttuurin mahdollista vaikutusta Harrisiin ja Kleboldiin. Tässä vaiheessa Brownin argumentointi on lepsuimmillaan. Aggressiosta ja väkivaltaa heijasteleva populaarikulttuuri on hänen mielestään seuraus eikä syy: musiikki ja elokuvat käsittelevät raadollisia aiheita, koska ne syntyvät raadollisesti kulttuurista – siksi musiikkia tai elokuvia ei kannata syyttää mistään. Samalla Brown kuitenkin ohittaa täysin sen seikan, että myös musiikki ja elokuvat ovat kulttuuria. Kulttuurissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Populaarikulttuuri ei ainoastaan heijastele, vaan myös synnyttää uutta. En itsekään toki väitä, että Rammstein, KMFDM tai Nine Inch Nails olisivat jollain tavoin syyllisiä Columbinen tapahtumiin – Marilyn Mansonista puhumattakaan (Klebold tai Harris eivät tiettävästi kumpikaan oikeasti edes diggaileet Mansonia, mikä tekee Mansoniin kohdistetut syytökset entistäkin absurdimmiksi). Omat epäilykseni perustuvat pikemminkin Brownin argumentaatioon, eivät argumentaation loppupäätelmään.

Videopelejä käsitellessään Brown on huomattavasti skarpimpi. Hän selittää videopelien vetovoimaa sillä, että niiden maailma on stabiili ja selkeä: Kun tunnet säännöt ja pelaat niiden mukaan, menestyt. Jos epäonnistut sääntöjen noudattamisessa, saat rangiastuksen. Kun painat näppäinyhdistelmän X, tapahtuu asia Y. Pelien maailma on väkivaltaisuudestaan huolimatta kaikessa säännönmukaisuudessaan luotettava ja turvallinen. Samaa ei voi sanoa tosimaailmasta, jossa säännöt muuttuvat alituiseen. Koskaan ei voi varmasti tietää, mitä tietystä teosta tai sanomisesta seuraa.

Aivan erityisesti pidän Brownin kertomuksesta, jossa kuvataan Mortal Kombat II-pelisessiota Dylanin ja pikkuveli Aaronin kanssa:

The fatality was a new concept, introduced in Mortal Kombat. After one player won two rounds out of three, the game instructed the player to ”finish him”. The player would have about two seconds to hit the right button combination; if he hit it in time, then the winner would do a special ”trick” to finish off the other character. — —

My brother was the first to pull it off. After beating Dylan, Aaron quickly nailed the combination. We watched as Sub-Zero reached over, grabbed Kano’s head, and ripped it from his body, complete with the gruesome sound of tearing flesh. Sub-Zero then held the dripping head aloft in triumph – the spine dangling from the now-severed skull – as bonus points piled up under Aaron’s score.

We burst out laughing.

Brown tulee tässä kuvailleeksi ehkäpä koko pelisarjan tunnetuimman fatalityn, eli Sub-Zeron spine-ripin. Fatality on totisesti jännä konsepti, ja voin vain kuvitella, kuinka lähtemättömän vaikutuksen se on näihin poikiin tehnyt. Tummeneva tausta ja möreä Finish him! -käsky nostavat fatalityn perinteisen mäiskintämuussauksen yläpuolelle. Ne valmistavat pelaajia: kohta näette jotain todella rankkaa. Fatality on tavallaan hyvin elokuvallinen elementti – sen vaikuttavuus pohjautuu uskoakseni ennen kaikkea sille pienelle odotuksen hetkelle, ei niinkään itse väkivallalle. – Välillä mietin, mitä Klebold  ja Harris (jolle etenkin Doom II oli suunnilleen tärkeintä maailmassa) olisivat ajatelleet nykypäivän peligrafiikoista. Mortal Kombat X ilmestyy tänään. Kattokaa nyt saatana miten hyvältä tämä näyttää. (Tietääkseni tässä pelissä Sub-Zeron fatality-kavalkadiin ei kuulu perinteisestä spine-ripiä – mutta huh, mitä muuta sen tilalle onkaan keksitty…) Joskus pohdin myös sitä, mitä Klebold ja Harris miettisivät Super Columbine Massacre RPG! -pelistä. Tuskinpa heidän mielessään koskaan kävi, että he päätyisivät itse pelihahmoiksi.

Columbinen rehtori Frank DeAngelis on puhunut auliisti siitä, kuinka kiusaaminen ei ollut Columbinessa ongelma. Että ampumisen jälkeen monet oppilaat ovat avautuneet hänelle siitä, kuinka ihana paikka Columbine oli. Brown avaa tilanteeseen varsin toisenlaisen näkymän: Columbinessa kiusaaminen oli yleistä, eikä opettajakunta puuttunut asiaan mitenkään. Kantelu oli paitsi turhaa, myös vaarallista: opettajat eivät reagoineet kanteluun millään tavalla, mutta kiusaajat saattoivat reagoida. Kun tappeluita syntyi, molempia osapuolia rangaistiin – välittämättä siitä, kuka tappelun on aloittanut. Brown hahmottelee koulumaailman paikaksi, jossa vallitsee vain vahvimman oikeus. Ei mikään ihme, että tällaisessa maailmassa kasvavista nuorista joku päätti sitten pistää haulikolla hommat järjestykseen.

Suoraan sanottuna luotan tässä asiassa Browniin enemmän kuin rehtori DeAngelisiin. DeAngelisilla on ymmärrettävästi tiettyjä syitä luoda Columbinesta kuvaa kouluna, jossa kiusaamista ei hyväksytty. Jos DeAngelis myöntäisi, että kiusaaminen ja opettajien välinpitämättömyys olivat koulussa ongelmia, tulisi hän samalla myöntäneeksi, että Columbine on yhteisönä jossain määrin vastuullinen Harrisin ja Kleboldin teoista. Ja kelläpä yksittäisellä ihmisellä olisi enemmän valtaa tilanteen muuttamiseen kuin koulun rehtorilla? Kuka yksittäinen henkilö kantaisi suurempaa vastuuta Harrisin ja Kleboldin kokemasta kiusaamisesta, kuin DeAngelis itse?

Toisaalta Brown ei sysää syytä pelkästään Columbinen niskoille, vaan väittää, että ongelmat ovat vieläkin syvemmällä. Hän kuvaa kiusaamisen ja kyynärpäätekniikoiden leimanneen kaikkia kouluympäristöjä, joissa hän ehti opiskella. Samoissa kouluissa opiskeli myös Klebold, johon Brown tutustui heti koulutiensä alussa.

Columbinea ympäröivän tarinaston yksi peruselementti ovat koulun sosiaalisen hierarkian huipulla patsastelevat urheilijat. Tämä seikka tarjotaan yleensä yksinkertaisena tosiasiana, jolle ei löydy sen kummempaa selitystä. Brown kuitenkin osaa selventää ilmiön taustoja: monella Columbinen henkilökunnasta oli valmentaja- tai urheilutausta, joten oli luonnollista, että urheilijoiden touhuja katseltiin sormien läpi. Kuvaavaa on, että sekä Frank DeAngelisilla että iskussa kuolleella Dave Sandersilla oli valmentajatausta. Tämä tekee väitteen urheilijoiden ylivertaisesta asemasta sosiaalisen hierarkian huipulla paljon uskottavammaksi.

Columbine on malliesimerkki rikoksesta, jonka tutkinnassa ja tiedottamisessa virkavalta on ryssinyt asiat harvinaisen huolellisesti – vähän samaan tapaan kuin Ulvilan murhassa. Itse asiassa hommat menivät virkavallan osalta metsään sekä ennen iskua, iskun aikana että sen jälkeen. Brown keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea sitä, kuinka virkavalta möhli iskun ennaltaehkäisyssä, mutta kuvaa myös iskun aikana ja sen jälkeen tapahtuneita laiminlyöntejä.

Brownin selonteosta käy selvästi ilmi, että Columbinen isku olisi voitu estää. Noin vuosi ennen iskua Harris ja Brown riitaantuivat, minkä seurauksena Harris alkoi tehdä ilkivaltaa Brownille ja uhkailla tätä. Brownin vanhemmat ilmoittivat poliisille Harrisin käytöksestä ja omituisista nettikirjoituksista. Ilmoitukset eivät kuitenkaan johtaneet minkäänlaisiin viranomaistoimenpiteisiin. Iskun jälkeen viranomaiset jopa väittivät, etteivät Brownit koskaan tehneet asiasta ilmoitusta. Kun ilmoitus sitten myöhemmin löytyi jostakin arkistojen perukoilta, oli poliisien pakko tunnustaa oma mokansa: Harrisin uhkaava käytös oli saatettu heidän tietoonsa hyvissä ajoin ennen iskua. Jos virkavalta olisi käsitellyt Brownien ilmoituksen asianmukaisesti, Columbinea tuskin olisi tapahtunut. – Poliisin toiminnassa heijastuu sama mielivaltaisuus kuin koulumaailmassa. Kun joku kantelee kiusaamisesta opettajalle, ei kukaan tee elettäkään tilanteen korjaamiseksi. Kun Brownit ilmoittivat Harrisin uhkauksista viranomaisille, ei ilmoitus johtanut minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Sen sijaan Brownin vanhempia syytettiin myöhemmin valehtelijoiksi, ja häntä itseään jopa epäiltiin Harrisin ja Kleboldin rikoskumppaniksi.

Brownin kirjan julkaisemsen jälkeen on tapahtunut paljon, minkä vuoksi Brownin kirjaan on lisätty vuonna 2006 jälkisana. Lisää todisteita on vuodettu ja julkaistu – myös jälkisanan kirjoittamisen jälkeen. Toisaalta niitä on myös tuhottu: nyt alkuvuodesta mediaan nousi uutinen, jonka mukaan kuuluisat ”kellarinauhat” (the basement tapes) on tiettävästi hävitetty, samoin iskussa käytetyt aseet ja iso läjä muuta todistusaineistoa. Eli se siitä sitten. Hävitysoperaatio on tapahtunut itse asiassa jo vuonna 2011, mutta asiasta tiedotettiin vasta nyt. Tämä ei ole omiaan ainakaan lisäämään luottamusta Columbinen tutkintaa johtaneisiin viranomaisiin.

Kellarinauhoilla Harris ja Klebold selventävät motiiveja toiminnalleen ja kuvaavat, kuinka ovat iskuun valmistautuneet. Kyseiset nauhat auttaisivat varmasti ymmärtämään syitä iskun takana – ja edelleen ehkäisemään vastaavia tapauksia tulevaisuudessa. Olen monien asianharrastajien tavoin elätellyt toiveita kellarinauhojen julkaisemisesta, ja uutinen niiden tuhoamisesta surettaa minua valtavasti. Tuomioistuimet ovat suhtautuneet ajatukseen nauhojen julkaisusta pääosin myötämielisesti, seriffintoimisto taas ei. Ilmeisesti seriffintoimistossa ajatellaan, että mitä vähemmän tästä heille kiusallisesta rikostapauksesta puhutaan, sitä parempi, ja mitä vähemmän todisteita päästetään julkisuuteen, sitä vähemmän asiasta riittää puhetta.

Ehkä jotain toivoa kellarinauhojen julkaisusta kuitenkin vielä on. Seriffintoimisto on valehdellut julkisesti Columbinen tutkinnan eri vaiheissa niin usein ja niin paljon, etten ihmettelisi, mikäli myös väite nauhojen ja muun todistusaineiston tuhoamisesta olisi keksitty. Lisäksi perusteet nauhojen tuhoamiselle ovat aivan naurettavia. Nykyinen seriffi kertoo määränneensä kellarinauhat tuhottaviksi, jotta ne eivät varmasti koskaan ilmestyisi sosiaaliseen mediaan. Okei: myönnettävä on, että seriffintoimisto on mestari paitsi hukkaamaan, myös vuotamaan erilaista tutkintaan liittyvää materiaalia. Mutta silti logiikka tuntuu oudolta. Jos todistusaineistoa halutaan estää vuotamasta, on kai olemassa parempiakin vaihtoehtoja kuin aineiston tuhoaminen? Eikö tämän logiikan mukaan todistusaineisto kaikista paljon medianäkyvyyttä saaneista rikoksista pitäisi tuhota mahdollisimman ripeästi? Rikosten ratkaisemisesta ja ennaltaehkäisystä tulee kovin vaikeaa, jos todistusaineistoa aletaan tuhota vuotojen pelossa.

Brownin kirja on voimakkaan subjektiivinen palanen Columbinen kokonaiskuvasta. Jos Columbine on aihepiirinä vieras, suosittelen aloittamaan tutustumisen jostakin muusta, vaikkapa sitten Dave Cullenin Columbine-kirjasta (2009). Myös Cullenin kirjaa on kritisoitu (osittain ihan aiheesta), mutta parempaa yleiskatsausta asiaan en ole tähän mennessä löytänyt. Tavallaan Cullenin ja Brownin kirjat täydentävät toisiaan. Cullenin kirjan vahvuus on laaja yleiskuva ja tietynlainen objektiivisuus. Cullenilla ei ole omakohtaista kosketusta tapahtumaan (no, koskapa rikostoimittajilla olisi?), mutta hän on pyrkinyt paikkaamaan sen haastattelemalla mahdollisimman monia ihmisiä, joita asia on koskettanut henkilökohtaisesti. Cullenin kirjan heikkous on kuitenkin syvä asiantuntemattomuus siitä nuorisokulttuurista, joka ympäröi Harrisia ja Kleboldia. Brown taas tuntee sen erittäin hyvin. Lisäksi, kuten olen jo tuonut ilmi, Brownin kirjan keskeisin valtti on omakohtaisuus: Brown todella tunsi Kleboldin ja Harrisin monien vuosien ajalta, ja siksi hänen kertomuksensa on kiinnostava.

Susan Kleboldin kirjaa odotellessa aion itse lukea Lear’s Shadow’n aka Doulgas Ordin The Strangeness of Columbinen (tai aikoisin, ellen olisi päättänyt olla ostamatta tänä vuonna yhtäkään kirjaa). Ordia olisi helppo pitää ylitulkintaan taipuvaisena huru-ukkona, mutta itse pidän hänen tekstejään todella kiinnostavina. Ord ei tyydy asioiden luettelomaiseen raportointiin, vaan tarkastelee Columbinea osana laajaa kulturaalis-historiallista verkostoa. Etenkin hänen tapansa analysoida kuvia ja toistaa niitä tekstien seassa on tavattoman kiinnostava. Ordiin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa Kurtz’s Children -tekstistä. Suosittelen lämpimästi.

Adlibris pokkari