Valkoinen raivo (2015) arvostelu – ”Mä tulen aina olemaan potentiaalinen surmaaja”

VALKOINEN RAIVO poster
Valkoinen raivo (2015)

Arto Halosen dokumenttielokuva Valkoinen raivo (Suomi 2015) tupsahti viime viikolla Yle Areenaan. Dokumentti kertoo Laurista, jota kiusattiin läpi koko peruskoulun ja lukion. Kiusaaminen jatkui myöhemmin myös yliopistossa, jossa Lauri sai osansa myös opettajien kateudesta ja pahansuopuudesta. Vuosikausia jatkunut väkivalta ja yksinäisyys loivat Laurin mieleen väkivaltaisia fantasioita ja ajatusleikkejä laajamittaisesta ihmisten surmaamisesta. Lauri sai kuitenkin ajoissa apua eikä koskaan toteuttanut fantasioitaan.

Lukion jälkeen Lauri hakeutui yliopistoon ja edelleen aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä tarkastelevan akateemisen tutkimuksen pariin. Hän on luonut teorian kahdesta erilaisesta aggression muodosta: mustasta ja valkoisesta raivosta. Musta raivo sumentaa ihmisen aivot ja saa hänet toimimaan äkkipikaisesti ja impulsiivisesti. Sen sijaan valkoinen raivo on luonteeltaan tyyntä ja rauhallista, ja sen vallassa toimiessaan ihminen kykenee pitkäjänteiseen suunnitteluun. Psykologia ei tunnusta valkoisen raivon käsitettä – ainakaan vielä. Dokumentissa ei ikävä kyllä kerrota, onko Lauri pyrkinyt lanseeraamaan valkoisen raivon käsitettä akateemisessa maailmassa ja jos on, millaisia vasta-argumentteja hänelle on esitetty.

Kiusaamisen aiheuttamaa dissosiaatiota kuvataan muun muassa komeilla kameranostoilla.
Kiusaamisen aiheuttamaa dissosiaatiota kuvataan muun muassa komeilla kameranostoilla.

Ehkä kiinnostavimman kommentin Valkoisesta raivosta lausui eräs ystäväni, jonka kanssa juttelin aiheesta viime syksynä niihin aikoihin, kun dokumentti vielä pyöri teattereissa. Hän mainitsi pohtineensa, kuinka pitkälle Lauri oli suunnitelmissaan mennyt. Oliko kyse vain pelkistä mielikuvista ja ajatuksista, vai alkoiko Lauri tehdä käytännön järjestelyjä toteuttaakseen fantasioitaan? Ystäväni jatkoi: kukapa meistä ei joskus olisi halunnut räjäyttää tai muuten tappaa kaikki ihmiset ympärillään – ei siinä sinänsä ole mitään erikoista. Erikoista on se, kun joku kokeilee keittiössään anarkistin keittokirjojan reseptejä ja tekee Excel-taulukkoon aikataulusuunnitelmaa iskun etenemisestä.

Kukapa meistä ei joskus olisi halunnut tappaa kaikki ihmiset ympärillään. Tämä tipahti ystäväni suusta ohimennen, sivulauseessa – ja samalla tähän sisältyy tärkeä oivallus ihmisen perimmäisestä luonteesta. Missä vaiheessa satunnaisesta kiukunpuuskasta ja siihen liittyvistä ajatuksista tulee epänormaaleja, missä vaiheessa vaarallisia? Missä mielessä Lauri oikeastaan on poikkeusyksilö? Kyse on määrästä, ei laadusta: Laurin väkivaltafantasiat alkoivat ilmeisesti jossakin vaiheessa muodostua hallitsevaksi elementiksi hänen ajatuksissaan. Ajatusten varsinainen sisältö ei kenties ole ollut niinkään poikkeuksellista. Ajattelen asiaa niin, että väkivaltaiset ajatukset ja mielikuvat ovat melko normaaleja – siis normaaleja siinä mielessä, että ne ovat yleisiä. Se, antavatko ne aihetta huoleen ja missä määrin ne kertovat henkisestä pahoinvoinnista, on tyystin toinen asia.

VALKOINEN RAIVO uutiset
Dokumentissa on runsaasti arkistomateriaalia.

Dokumentti päättyy sanoihin: ”Mä tulen aina olemaan potentiaalinen surmaaja”. Näin varmasti on – mutta missä määrin tämä tekee Laurista erikoistapauksen? Mä näen asian niin, että jokainen meistä on potentiaalinen surmaaja. Tässäkään mielessä Lauri ei ole kategorisesti erillään ”meistä muista ihmisistä”. Hän on vain käynyt lähempänä kuilun reunaa kuin suurin osa ihmisistä. Oikeastaan hän saattaa olla aiheen tiimoilta tekemänsä työn ja kehittelemiensä selviytymiskeinojen myötä suorastaan vähemmän potentiaalinen surmaaja kuin ”me muut”.

Kouluampumisiin ja muihin vastaavantyyppisiin väkivallantekoihin etsitään käytännössä poikkeuksetta selityksiä kiusaamisesta. Laurin kohdalla kiusaaminen on ollut hyvin raakaa. Oikeastaan Valkoinen raivo kertoo enemmän koulukiusaamisesta kuin kouluampumisista. (On täysin kohtuutonta, että ilmiöstä edelleen käytetään sanaa kiusaaminen, joka sekoittuu usein vahingossa leikkimieliseen kiusoitteluun. Termi ei tee lainkaan oikeutta asian vakavuudelle. Jos aikuiset tekisivät toisilleen asioita, joita luokkakaverit tekivät Laurille, emme puhuisi kiusaamisesta vaan pahoinpitelyistä. Niin pitäisi puhua Laurinkin tapauksessa.)

Kiusaamisen merkitys kouluampumisissa ei kuitenkaan ole aivan niin yksiselitteinen kuin Valkoisen raivon tai ylipäätään median antaman kuvan perusteella voisi uskoa. Moni kouluampuja on kyllä koulukiusattu, mutta eivät läheskään kaikki. Silloin, kun kouluampuja on joutunut kiusaamisen kohteeksi, ei tuo kiusaaminen ole välttämättä ollut kovinkaan raakaa tai pitkäkestoista. Median luoma mielikuva pojista, jotka joutuvat vuosikausien ajan raa’an kiusaamisen kohteeksi ja kostavat lopulta tulivoimalla kiusaajilleen, ei käsitykseni mukaan pidä erityisen hyvin paikkaansa. En kiistä, etteikö kiusaamisen ja kouluampumisten välillä olisi yhteyttä – sen sijaan väitän, että tuo yhteys on luonteeltaan hämärä ja kiistanalainen.

VALKOINEN RAIVO yliopisto
Kiusaaminen jatkui myös yliopistossa.

Kun dokumenttiin – ja jopa sen traileriin! – vielä lainataan videopätkiä Columbinen kouluampujista, tuntuu se suorastaan alleviivaavan omaa väärinymmärrystään kiusaamisen ja kouluampumisten välisen yhteyden suhteen. Columbine on oppikirjaesimerkki verilöylystä, jonka uutisoinnissa kiusaamisen merkitystä ylikorostettiin. Myöhemmin tutkijat ovat tulleet siihen lopputulokseen, että kiusaamisella ei ollut todennäköisesti suurtakaan vaikutusta Columbinen tapahtumien kulkuun.

Columbineen viittaaminen tässä dokumentissa tuntuu myös muutoin kyseenalaiselta, sillä kyseessä on monessakin mielessä erittäin poikkeuksellinen kouluampuminen: ampujia oli kaksi, ja heistä toinen oli mitä ilmeisimmin ihka aito psykopaatti, mikä on sangen harvinaista kouluampujien keskuudessa. Valkoisessa raivossa ei lausuta Columbinesta yhtäkään suoranaisesti paikkaansapitämätöntä väitettä, mutta leikkaus ja Laurin voice-over ovat omiaan synnyttämään virheellisiä mielikuvia tapahtumien kulusta.

Ymmärrän kuitenkin, miksi Columbine on haluttu vetää dokumenttiin mukaan. Ensinnäkin Columbine on niin tunnettu tapaus, että kun puhutaan kouluampumisista, on käytännössä pakko puhua myös Columbinesta. Toisekseen ampujien tekemät lyhytelokuvat ja ammuntavideot ovat erinomaista materiaalia nimenomaan dokumentteihin. Se, liittyykö Columbine juuri käsiteltyyn aiheeseen mitenkään, on toissijaista.

VALKOINEN RAIVO halot
Nykyään Lauri purkaa aggressioita hakkaamalla halkoja.

Toinen kouluampumisiin usein liitetty elementti ovat SSRI-lääkkeet. On hämmentävää, että Valkoisessa raivossa ei käsitellä asiaa lainkaan – ehkä Laurilla ei yksinkertaisesti ole asiaan mitään omakohtaista kommentoitavaa. Hän selvisi nuoruudestaan hengissä pitkän terapian avulla, mutta se, tuettiinko terapiaa lääkehoidolla, ei ikävä kyllä käy dokumentista ilmi. Väkisin tulee mieleen, onko Lauri oman ammattitaustansa vuoksi yksinkertaisesti haluton puhumaan SSRI-lääkkeiden potentiaalisesta yhteydestä kouluampumisiin. Psykiatri, joka spekuloi julkisesti laajasti käytetyn psyykenlääkeryhmän yhteydellä väkivaltaiseen käytökseen, sahaa omaa oksaansa.

Arto Haloselle tyypilliseen tapaan dokumentissa on runsaasti dramatisointeja, ja niiden taso vaihtelee paljon. Erityisesti Laurin lapsuutta kuvaavat osiot ovat hyvin toteutettuja ja uskottavia. Sen sijaan syvien raivon ja häpeän tunteiden kuvaukset ovat jokseenkin kömpelöitä ja hassuja. Katana kädessään metsässä riehuva nuori mies on tavallaan ihan hauskaa katseltavaa, mutta ehkäpä asia olisi tullut selväksi hieman hienovaraisemmallakin ilmaisulla.

VALKOINEN RAIVO miekka
Ovathan nämä metsäkuvat tavallaan tosi kivan näköisiä, myönnän.

Odotin dokumentilta paljon. Valkoisen raivon aihe on erittäin kiinnostava, mutta tällä erää käsittely jumahti liikaa koulukiusatun pojan yksilötarinaksi. En koe, että dokumentti olisi tavoittanut kouluampumisiin ja muihin vastaaviin väkivallantekoihin liittyvää yleisinhimillistä taakkaa.

Psst, te siellä Ylen IT-osastolla! Voisitteko päivittää Areenan PS4-sovelluksen hakuominaisuuden 2010-luvulle? Etsin dokumenttia sovelluksesta hakusanalla valkoinen – ei hakutuloksia. Etsin sanalla raivo – sama juttu. Alkoi ärsyttää. Kokeilin hakua ohjaajan etunimen mukaan: löysin Arto Nybergin keskusteluohjelmia. Lopulta dokumentti löytyi hakusanalla dokumenttiprojekti. Uskokaa tai älkää, suurin osa katsojista ei keksi etsiä dokumenttia tällä hakusanalla, vaan turhautuu ja jättää dokumentin kokonaan katsomatta. – Tämä samalla vinkkinä PS4-sovelluksen käyttäjille.

Valkoinen raivo on katsottavissa Yle Areenassa 22.6.2016 asti.

*****