Arto Halosen dokumenttielokuva Valkoinen raivo (Suomi 2015) tupsahti viime viikolla Yle Areenaan. Dokumentti kertoo Laurista, jota kiusattiin läpi koko peruskoulun ja lukion. Kiusaaminen jatkui myöhemmin myös yliopistossa, jossa Lauri sai osansa myös opettajien kateudesta ja pahansuopuudesta. Vuosikausia jatkunut väkivalta ja yksinäisyys loivat Laurin mieleen väkivaltaisia fantasioita ja ajatusleikkejä laajamittaisesta ihmisten surmaamisesta. Lauri sai kuitenkin ajoissa apua eikä koskaan toteuttanut fantasioitaan.
Lukion jälkeen Lauri hakeutui yliopistoon ja edelleen aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä tarkastelevan akateemisen tutkimuksen pariin. Hän on luonut teorian kahdesta erilaisesta aggression muodosta: mustasta ja valkoisesta raivosta. Musta raivo sumentaa ihmisen aivot ja saa hänet toimimaan äkkipikaisesti ja impulsiivisesti. Sen sijaan valkoinen raivo on luonteeltaan tyyntä ja rauhallista, ja sen vallassa toimiessaan ihminen kykenee pitkäjänteiseen suunnitteluun. Psykologia ei tunnusta valkoisen raivon käsitettä – ainakaan vielä. Dokumentissa ei ikävä kyllä kerrota, onko Lauri pyrkinyt lanseeraamaan valkoisen raivon käsitettä akateemisessa maailmassa ja jos on, millaisia vasta-argumentteja hänelle on esitetty.
Ehkä kiinnostavimman kommentin Valkoisesta raivosta lausui eräs ystäväni, jonka kanssa juttelin aiheesta viime syksynä niihin aikoihin, kun dokumentti vielä pyöri teattereissa. Hän mainitsi pohtineensa, kuinka pitkälle Lauri oli suunnitelmissaan mennyt. Oliko kyse vain pelkistä mielikuvista ja ajatuksista, vai alkoiko Lauri tehdä käytännön järjestelyjä toteuttaakseen fantasioitaan? Ystäväni jatkoi: kukapa meistä ei joskus olisi halunnut räjäyttää tai muuten tappaa kaikki ihmiset ympärillään – ei siinä sinänsä ole mitään erikoista. Erikoista on se, kun joku kokeilee keittiössään anarkistin keittokirjojan reseptejä ja tekee Excel-taulukkoon aikataulusuunnitelmaa iskun etenemisestä.
Kukapa meistä ei joskus olisi halunnut tappaa kaikki ihmiset ympärillään. Tämä tipahti ystäväni suusta ohimennen, sivulauseessa – ja samalla tähän sisältyy tärkeä oivallus ihmisen perimmäisestä luonteesta. Missä vaiheessa satunnaisesta kiukunpuuskasta ja siihen liittyvistä ajatuksista tulee epänormaaleja, missä vaiheessa vaarallisia? Missä mielessä Lauri oikeastaan on poikkeusyksilö? Kyse on määrästä, ei laadusta: Laurin väkivaltafantasiat alkoivat ilmeisesti jossakin vaiheessa muodostua hallitsevaksi elementiksi hänen ajatuksissaan. Ajatusten varsinainen sisältö ei kenties ole ollut niinkään poikkeuksellista. Ajattelen asiaa niin, että väkivaltaiset ajatukset ja mielikuvat ovat melko normaaleja – siis normaaleja siinä mielessä, että ne ovat yleisiä. Se, antavatko ne aihetta huoleen ja missä määrin ne kertovat henkisestä pahoinvoinnista, on tyystin toinen asia.
Dokumentti päättyy sanoihin: ”Mä tulen aina olemaan potentiaalinen surmaaja”. Näin varmasti on – mutta missä määrin tämä tekee Laurista erikoistapauksen? Mä näen asian niin, että jokainen meistä on potentiaalinen surmaaja. Tässäkään mielessä Lauri ei ole kategorisesti erillään ”meistä muista ihmisistä”. Hän on vain käynyt lähempänä kuilun reunaa kuin suurin osa ihmisistä. Oikeastaan hän saattaa olla aiheen tiimoilta tekemänsä työn ja kehittelemiensä selviytymiskeinojen myötä suorastaan vähemmän potentiaalinen surmaaja kuin ”me muut”.
Kouluampumisiin ja muihin vastaavantyyppisiin väkivallantekoihin etsitään käytännössä poikkeuksetta selityksiä kiusaamisesta. Laurin kohdalla kiusaaminen on ollut hyvin raakaa. Oikeastaan Valkoinen raivo kertoo enemmän koulukiusaamisesta kuin kouluampumisista. (On täysin kohtuutonta, että ilmiöstä edelleen käytetään sanaa kiusaaminen, joka sekoittuu usein vahingossa leikkimieliseen kiusoitteluun. Termi ei tee lainkaan oikeutta asian vakavuudelle. Jos aikuiset tekisivät toisilleen asioita, joita luokkakaverit tekivät Laurille, emme puhuisi kiusaamisesta vaan pahoinpitelyistä. Niin pitäisi puhua Laurinkin tapauksessa.)
Kiusaamisen merkitys kouluampumisissa ei kuitenkaan ole aivan niin yksiselitteinen kuin Valkoisen raivon tai ylipäätään median antaman kuvan perusteella voisi uskoa. Moni kouluampuja on kyllä koulukiusattu, mutta eivät läheskään kaikki. Silloin, kun kouluampuja on joutunut kiusaamisen kohteeksi, ei tuo kiusaaminen ole välttämättä ollut kovinkaan raakaa tai pitkäkestoista. Median luoma mielikuva pojista, jotka joutuvat vuosikausien ajan raa’an kiusaamisen kohteeksi ja kostavat lopulta tulivoimalla kiusaajilleen, ei käsitykseni mukaan pidä erityisen hyvin paikkaansa. En kiistä, etteikö kiusaamisen ja kouluampumisten välillä olisi yhteyttä – sen sijaan väitän, että tuo yhteys on luonteeltaan hämärä ja kiistanalainen.
Kun dokumenttiin – ja jopa sen traileriin! – vielä lainataan videopätkiä Columbinen kouluampujista, tuntuu se suorastaan alleviivaavan omaa väärinymmärrystään kiusaamisen ja kouluampumisten välisen yhteyden suhteen. Columbine on oppikirjaesimerkki verilöylystä, jonka uutisoinnissa kiusaamisen merkitystä ylikorostettiin. Myöhemmin tutkijat ovat tulleet siihen lopputulokseen, että kiusaamisella ei ollut todennäköisesti suurtakaan vaikutusta Columbinen tapahtumien kulkuun.
Columbineen viittaaminen tässä dokumentissa tuntuu myös muutoin kyseenalaiselta, sillä kyseessä on monessakin mielessä erittäin poikkeuksellinen kouluampuminen: ampujia oli kaksi, ja heistä toinen oli mitä ilmeisimmin ihka aito psykopaatti, mikä on sangen harvinaista kouluampujien keskuudessa. Valkoisessa raivossa ei lausuta Columbinesta yhtäkään suoranaisesti paikkaansapitämätöntä väitettä, mutta leikkaus ja Laurin voice-over ovat omiaan synnyttämään virheellisiä mielikuvia tapahtumien kulusta.
Ymmärrän kuitenkin, miksi Columbine on haluttu vetää dokumenttiin mukaan. Ensinnäkin Columbine on niin tunnettu tapaus, että kun puhutaan kouluampumisista, on käytännössä pakko puhua myös Columbinesta. Toisekseen ampujien tekemät lyhytelokuvat ja ammuntavideot ovat erinomaista materiaalia nimenomaan dokumentteihin. Se, liittyykö Columbine juuri käsiteltyyn aiheeseen mitenkään, on toissijaista.
Toinen kouluampumisiin usein liitetty elementti ovat SSRI-lääkkeet. On hämmentävää, että Valkoisessa raivossa ei käsitellä asiaa lainkaan – ehkä Laurilla ei yksinkertaisesti ole asiaan mitään omakohtaista kommentoitavaa. Hän selvisi nuoruudestaan hengissä pitkän terapian avulla, mutta se, tuettiinko terapiaa lääkehoidolla, ei ikävä kyllä käy dokumentista ilmi. Väkisin tulee mieleen, onko Lauri oman ammattitaustansa vuoksi yksinkertaisesti haluton puhumaan SSRI-lääkkeiden potentiaalisesta yhteydestä kouluampumisiin. Psykiatri, joka spekuloi julkisesti laajasti käytetyn psyykenlääkeryhmän yhteydellä väkivaltaiseen käytökseen, sahaa omaa oksaansa.
Arto Haloselle tyypilliseen tapaan dokumentissa on runsaasti dramatisointeja, ja niiden taso vaihtelee paljon. Erityisesti Laurin lapsuutta kuvaavat osiot ovat hyvin toteutettuja ja uskottavia. Sen sijaan syvien raivon ja häpeän tunteiden kuvaukset ovat jokseenkin kömpelöitä ja hassuja. Katana kädessään metsässä riehuva nuori mies on tavallaan ihan hauskaa katseltavaa, mutta ehkäpä asia olisi tullut selväksi hieman hienovaraisemmallakin ilmaisulla.
Odotin dokumentilta paljon. Valkoisen raivon aihe on erittäin kiinnostava, mutta tällä erää käsittely jumahti liikaa koulukiusatun pojan yksilötarinaksi. En koe, että dokumentti olisi tavoittanut kouluampumisiin ja muihin vastaaviin väkivallantekoihin liittyvää yleisinhimillistä taakkaa.
Psst, te siellä Ylen IT-osastolla! Voisitteko päivittää Areenan PS4-sovelluksen hakuominaisuuden 2010-luvulle? Etsin dokumenttia sovelluksesta hakusanalla valkoinen – ei hakutuloksia. Etsin sanalla raivo – sama juttu. Alkoi ärsyttää. Kokeilin hakua ohjaajan etunimen mukaan: löysin Arto Nybergin keskusteluohjelmia. Lopulta dokumentti löytyi hakusanalla dokumenttiprojekti. Uskokaa tai älkää, suurin osa katsojista ei keksi etsiä dokumenttia tällä hakusanalla, vaan turhautuu ja jättää dokumentin kokonaan katsomatta. – Tämä samalla vinkkinä PS4-sovelluksen käyttäjille.
Valkoinen raivo on katsottavissa Yle Areenassa 22.6.2016 asti.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Psykologit jotka haluavat menestyä suojelevat etabloitunutta yhteiskuntaa. Jos joku asettaa etabloituneen hierarkian kyseenalaiseksi on tuiki vaarallinen olento. Eritoten jos ne joilla on asema todellisuudessa tietävät että he eivät ole ansainneet asemaansa. Asemia yhteiskunnassa peritään eri tavoin, uustulijoitakin hyväksytään kunhan heidän moraalikäsitteensä ovat sellaisia että ne vahvistavat hierarkiaa.
Itse olen rikkonaisista oloist, nk kiusattu niin kotona kuin kouluissakin sekä myös työelämässa. Se stigma näkyy aina ja heikot puoleni näkyvät heti. En pysty puolustautumaan ilkeyttä vastaan, siksi joudun kerta kerran jälkeen sen uhriksi.
Olen vanhuuseläkeläinen, iltaopinnoilla saavuttanut akateemisiä loppututkintoja ja taloudellinen asemani on turvattu pääasiassa tuurilla kun ostin omistusasunnon ajallaan ja möin sen vain jokin aika sitten.En ole enää katjera mutta minua rasittaa se että tosiasioita kieltäydytään ottamasta tosiasoina vaan sekoitetaan siihen teorioita jotka tukevat etabloitunutta yhteiskuntaa. Korruptoitunut luokkayhteiskunta on tänään pahempi kuin 50 vuotta sitten.
TykkääTykkää
Kiitos hyvästä kommentista!
Mikä on yksilön ”vastuu” omasta elämästään? Olen yrittänyt viime vuosina opetella ajattelemaan, että vastuu on pääosin ihmisellä itsellään – tällaisesta aseenteesta kun on kuulemma ihmiselle itselleen hyötyä: jos ei usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa, ei niitä vaikutusmahdollisuuksia tosiaan ole, mutta jos uskoo, pystyy omaa elämäänsä ehkä ohjaamaan enemmän. Kommenttisi kuitenkin muistuttaa siitä, että asiat eivät ole näin yksinkertaisesia. Että vaikka mahdollisuuksia näennäisesti olisi, erilaiset stigmat ja (henkiset ja fyysiset) painaumat vaikuttavat niin omaan kuin ympärillä olevien ihmisten käytökseen – yleensä yksilön omaksi haitaksi. Niistä on vaikea päästä eroon. Tekisi mieli sanoa että ”mahdoton”, mutten sano, koska minusta se antaa vääränlaisen viestin – sen viestin, että ei kannata edes yrittää.
TykkääTykkää
Hyvä, etten ole ainoa, jolla oli dokkaria kohtaan epäilyksiä kaiken sen saaman suitsutuksen keskellä. Olet käsittänyt oikein. Kiusaaminen ei ole sitova teema kouluampumisissa ja sitä myös ylikorostetaan. Viime aikoina on alettu tajuta sekin, että kysymyksessä on oikea alakulttuuri. Suurin osa tähän kulttuuriin kuuluvista ei varmasti aio tappaa ketään eikä edes suunnittele sellaista, mutta fanittaa ampujia: juttelee heistä netissä, katsoo tusinoittain dokumentteja aiheesta ja niin edelleen. Olen itsekin tuntenut tällaisen fanin. Tämä fanitus on ymmärrettävää käytöstä. vaikka olenkin sitä mieltä, että henkilö voisi käyttää aikansa paremminkin. Ihmisiä kiehtoo usein kaikki makaaberi.
Valitettavasti osa faneista päättää ryhtyä uudeksi ”staraksi”. Jotkut uudet tappajat matkivat esikuviaan pikemminkin memeettisesti kuin ahdistuksen takia. Taustalla on tietysti usein erilaisia syitä, joista jotkut liittyvät masennukseen, jotkut psykopatiaan ja jotkut koulukiusaamiseen, mutta niissä ei ole piirteitä, jotka koskisivat koko joukkoa.
Aiheesta kiinnostuneille: The New Yorkerissa oli juttu, jossa käsiteltiin lievästi autistista poikaa, jolla ei ollut mitään psykopaattisia piirteitä ja jonka historiassa ei ollut mitään kiusaamiseen tai muuhunkaan negatiiviseen viittaavaa. Aika tavallinen poika siis, mutta silti hän suunnitteli pommien räjäyttämistä ja ihmisten ampumista. Jäi kuitenkin kiinni ennen tekojensa toteuttamista. Samassa jutussa puhutaan aiheesta laajemmin. http://www.newyorker.com/magazine/2015/10/19/thresholds-of-violence
Jos linkki ei avaudu, selaimen incognito-tila auttaa.
Koulukiusaajat on helppo nostaa syntipukiksi. Ymmärrän kaikki negatiiviset tunteet, jotka kiusaaminen nostaa pintaan. Mutta mikään ei ole ironisempaa kuin joukko aikuisia toistamassa ”kiusaajille turpaan” -tyylistä mantraa, johon kiusauskeskustelu valitettavasti usein ajautuu. Kyse on kuitenkin lapsista. En tarkoita, että lapset eivät voisi olla julmia ja ilkeitä, mutta he ovat sitä usein, koska ovat biologisen kehityksen alkuvaiheessa. Toisin sanoen, lapset ovat alkukantaisempia ja elävät eri maailmassa kuin aikuiset. Muistan sen omilta lapsuusajoiltani selvästi. Jokainen tavallinenkin päivä sisälsi potentiaalin kärpästen herra -skenaarioon, joka saattoi alkaa jostain satunnaisesta päähänpistosta, kun joku alfalapsista päätti, että joku koulun heikommista lapsista on perseestä, joten tätä pitää joukolla hyljeksiä ja solvata. Ei se vaatinut pahuutta, koska pahaa tuskin kukaan edes mietti. Pikemminkin luulen kiusaajien tekojen tuntuneen heistä itsestään oikeutetulta, taustalla yksinkertainen ”jos joku on paskaa, sitä pitää kohdella kuin paskaa” -moraali. Siksi moralisointi jää niin usein sanahelinäksi korvissani: aikuisten moraali pystyy harvemmin lävistämään lasten sosiaalista maailmaa. En ymmärrä miksi monet muut aikuiset ovat unohtaneet tämän lasten simpansseista muistuttavan käytöksen.
Halosen dokumentissa häiritsi dramatisointien lisäksi eniten se, että se ottaa asenteen, jossa ”viralliset psykologit” eivät ymmärrä mitään ja vaihtoehtoteoria vaikuttaa pätevältä, koska sen keksijä on sen itse ”käytännössä testannut”. Mutta subjektin kokemuksesta syntyvät teoriat ovat harvoin kaiken selittäviä ja vaativat tarkkaa syynäämistä. Konseptina valkoinen raivo on ihan kiinnostava, mutta minua häiritsee, että niin moni ihminen on vaikuttanut nettikommenttien perusteella adoptoineen sen välittömästi kielenkäyttöönsä ja kohtelee sitä kuin se olisi jo nyt ehdottoman totta. Oli myös huvittavaa kuinka dokumentissa tämä raivo laajennettiin koskemaan aivan kaikkea maailman äkillistä väkivaltaa, joku Isis mukaan lukien, mikä osoittaa lähinnä tietämättömyyttä historiasta ja kansainvälisestä politiikasta. Onhan valkoinen raivo napakka meemi, mutta jotain kriittisyyttä, pliis.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista ja kiinnostavasta linkistä! Tuo New Yorkerin juttu ei ollutkaan ennalta tuttu. En ole erityisen innoissani siitä, kuinka autismin kirjoon kuuluvia ilmiöitä käsitellään jutussa (autismin kirjoon kuuluvia kohtaan on jo tarpeeksi idioottimaisia ennakkoluuloja, eikä ketään auta se, että mukaan lisätään myytti jonka mukaan kirjolle kuuluvat ovat yleensä erityisen kiinnostuneita lapsipornosta ja kouluampumisista), mutta idea kouluampujien omasta alakulttuurista on kiinnostava. Eric Harris ei Columbinessa tosiaan saavuttanut sitä mitä tavoitteli (eli satoja uhreja vaativaa pommi-iskua), mutta kyllä hän historiaan jäi. ”My number one idol is Eric Harris”, huh huh…
Ylipäätään joukkosurmiin liittyvä alakulttuuri vaikuttaa liittyvän vahvasti ns. murha.info-skeneen, jossa erilaisia henkirikoksia ja niihin liittyviä yksityiskohtia spekuloidaan ja ihmetellään vuosikausia. En mä sano että se väärin on. Käyn itsekin välillä lukemassa minfoa (koska sieltä löytyy höpölöpön lisäksi kootusti yhtä sun toista kiinnostavaa tietoa, joka on liian triviaalia Wikipediaan), ja joudun siksi aina välillä tekemään rajaa itseni ja tuon kulttuurin välille.
Mä olen kiinnostunut natseista, sarjamurhaajista ja jossain määrin myös kouluampujista, koska haluan ymmärtää motiiveja tuollaisen asioiden takana. Jos ihminen ei tutki sisäistä potentiaalia pahaan, on hän tuon potentiaalin suhteen suojaton ja altis. Mikä sitten motivoi näitä ”faneja”, siitä en ole ihan varma – ehkä kyse on yksinkertaisesti (teini-ikäisen?) tarpeesta kuulua ja samastua johonkin ryhmään ja sen idoleihni.
Tuo, mitä kirjoitat lasten ”simpanssikulttuurista”, on varmaankin ihan totta. En ole varma, koska en muista kovin hyvin omasta lapsuudestani tähän liittyviä asioita. Vaikka lapset elävät ehkä luontaisesti omassa kärpästen herra -maailmassaan, on mielestäni oikein, että heitä vaaditaan luopumaan tuosta maailmasta ja olemaan ihmisiksi toisilleen. Ehkä juuri tämä on lasten kasvattamisen perusidea, ehkä tässä on se pointti, jonka myötä lapsista tulee aikuisia? Eli toisin sanoen: ei ole käsittämätöntä tai outoa, että lapset ovat toisilleen julmia (sitä he tosiaan ovat), mutta siitä huolimatta meidän aikuisten tulisi tehdä kaikkemme, jotta tuo julmuus loppuisi.
Olen täysin samaa mieltä tuosta valkoisen raivon statuksesta vaihtoehtoteoriana ja siitä, kuinka kritiikittömästi se on otettu vastaan. Käsite vaikuttaa potentiaalisesti hyvinkin hyödylliseltä, mutta ehkäpä olisi paikallaan odottaa, että asiasta käydään tutkijoiden piirissä debattia. Ehkä dokumenttia pitäisikin ajatella jonkinlaisena keskustelunaloituksena? Ei ehkä paras mahdollinen tapa käynnistää keskustelua asiantuntijoiden keskuudessa, mutta ainakin asia saa näkyvyyttä.
TykkääTykkää
Heini, olen koulukiusaamisesta ja erityisesti sen yksioikoisesta syy-seuraus -suhteesta joukkosurmiin samaa mieltä kanssasi. Olen samaa mieltä myös siitä, että jopa sana koulukiusaaminen on liian lähellä kiusoittelu-sanaa. Jälkimmäistä joka ikinen, tai lähes joka ikinen on saanut joskus osakseen. Onko koulukiusaaminen sitten vuosikymmenien saatossa muuttunut tuuppelusta ja tönimisestä pahoinpitelyksi ja kuinka yleistä pahoinpitely on nyt verrattuna vaikka ajankohtaan 50 vuotta sitten? Esille nostamasi ajatus psyykenlääkkeistä sen sijaan on erityisen kiinnostava. Niiden käytössä on huikea ero jos verrataan nykyhetkeä ja ajankohtaa vaikkapa 50 vuotta sitten.
Katsoin dokumenttia 85-vuotiaan äitini kanssa, joka tosin aika pian pakeni nukkumaan. Hän totesi heti, ihan saman: koulukiusaamista on ollut aina. Ei se voi olla syy näihin hirmutekoihin. Hän muisteli omaa lapsuuttaan kuinka koulukaverit kiusasivat häntä liian pienistä korvista, hiirikorva, hiirikorva ja pieni hän oli kai muutenkin. Ja sitten tuli etunimiväännökset ja muu ilkkuminen. Kun joutuu kohteeksi, kiusoittelijat keksivät syitä toisensa jälkeen.
Dokumentissa kertoja totesi myös varhaislapsuutensa trauman, kun isä kuoli liikenneonnettomuudessa ja hän jäi äitinsä kanssa yksin ja joutui joissakin asioissa ottamaan isän, siis aikuisen roolin, aivan liian varhain. Erityisesti Suomessa odotetaan yhteiskunnan huolehtivan kaikesta. Joku virallinen taho tarjoaa apuja tai niin uskotaan. Perhe on kaukana ja naapurit pysyttelevät etäällä, annetaan sureville rauha. Ei meillä mennä kysymään että mitäs minä voisin tässä avuksenne tehdä koska omissakin hommissa on riittävästi painetta. Naapuri ei ehdota että poika voisi tulla koulun jälkeen leikkimään, koska harvalla on sellainen koti, jossa tenavat voisivat vapaasti touhuta. Kaikki aikuiset ovat töissä ja palkatut au-pairit ja mummot eivät hoitele naapurin lapsia. Omiinkin lapsiin keskittyminen kiireisessä elinympäristössä vie energiaa ja vaatii aikaa, ei sitä naapureiden lapsien murheisiin haluta sekaantua.
Asun Italiassa ja siellä perheyhteisö on laaja. Naapurit ja naapurien lapset ja nuoret otetaan mukaan, kukaan ei pääse syrjäytymään, koska töitäkin riittää, siskon miehen veljen vaimon kampaajalla hiusten imurointiin lattioilta, toisen kaukaisen sukulaisen leipomon juoksupoikana, kaupan varaston lataajana, jne.
TykkääTykkää
Pelkkä kiusaaminen ei tosiaan selitä yhtäkään joukkosurmaa, siihen tarvitaan paljon muutakin. Maailma on täynnä kiusattuja lapsia, ja silti heistä voin hyvin pieni osa päätyy koskaan tappamaan ketään. Samoin maailma on täynnä isänsä menettäneitä tai muutoin ”hylätyksi tulleita” lapsia – myös heidän keskuudessaan väkivallanteot ovat harvinaisia. SSRI-lääkkeitä syö moni, heistäkin hyvin harva tekee mitään väkivaltaista. Tappaja syntyy pitkän ja epäonnisen kausaaliketjun tuloksena.
Ajatus siitä, että yhteiskunta huolehtii, on kaikessa tasa-arvoisuudessaan hieno. Kenellekään ei koidu kohtuutonta taakkaa ympäristönsä ihmisistä huolehtimisessa, koska taakka jaetaan tasaisesti keräämällä veroa ja palkkaamalla yhteisestä kassasta apuvoimia. Periaatteessa kaunis ajatus, mutta käytännössä tämä ei vaan toimi. Yhteisöllisempi toimintatapa ja henki ratkaisisi paljon, mutta miten sitä synnytetään? Väkisin sitä ei voitane luoda, vaan tämän täytyy lähteä jokaisesta yksilöstä itsestään. Kulttuurin muuttaminen tässä suhteessa on hyvin vaikeaa, mutta tuskinpa mahdotonta.
Tuo, mitä kerrot Italiasta ja nuorten työllistymisestä, on kiinnostavaa. Työn myötä nuori kokee olevansa tarpeellinen, osa jotakin porukkaa – siinä on ainakin yksi yhteisöllisyyden muoto. Se vahvistaa omanarvontuntoa ja kehittää myös sosiaalisia taitoja, kannustaa tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa myös kodin ja luokkahuoneen ulkopuolella. Samalla nuori saa kokemuksen vapaaehtoisesta yhteisöön kuulumisesta: perhettään ja koululuokkaansa hän ei voi valita, mutta työ, sen hän valitsee vapaaehtoisesti.
Harmi, että Suomessa nuorten työllistyminen on niin vaikeaa. En tiedä mitä täällä pitäisi käytännössä ehdä toisin, jotta nuoria saataisiin enemmän ja nuorempina töihin. Ehkä keventää byrokratiaa tai muuten kannustaa työnantajia palkkaamaan nuorta työvoimaa – se on vaan niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.
TykkääLiked by 1 henkilö
Oma juttuni tästä elokuvasta ottaa sen retorisen kannan, että kun kerran kiusaamisella on merkitystä kun siihen aina ohimennen ampumisten jälkeen viitataan, miksi siihen ei paneuduta vaan syöksytään aina heti seurausten tarkasteluun, fokusoidutaan ampujaan? Psykologitkin fokusoivat kysymyksen tekijään ja sillä tavoin hapuilevat tavoittamattomatonta. Ja samalla kääntävät kuulijoidenkin huomion pois mahdollisesta syystä. Ehkä kiusaamisen syvempi avaaminen tässä yhteydessä olisi tahditona koska se on vakava syytös ja vielä siksi, että kiusaajat ovat ehkä uhrien joukossa. Mutta kun heistä kerran puhutaan, niin silloin herää mielessäni ilkeä vaatimus enemmästä käsittelystä…
Sitä myös pohdin, pitäisikö kiusaamisesta puhua enemmän rikoksen diskurssissa? Ehkäisisikö se jossain määrin kiusaamista? Kiusaaminen kuulostaa lasten hölmöilyltä, mitä se osaksi onkin mutta ymmärrätte pointin. Terminologia vaikuttaa sallimisen asteisiin. Millaisen tosiseikkojen kokonaisuuden käsitteemme maailmaksemme kokoavat?
Isis ja norjan tapahtumat olivat elokuvassa hämmentävän hölmöjä yleistyksiä, totta, mutta sen tärkeys, sitäkin se oli, erittäinkin tärkeä, oli siinä, että se valaisi mielen dynamiikkaa kiinnostavasti ja toi esiin sen ahdistavan ja tavoittamattoman todellisuuden, jonka äärellä matti vanhanen ja ammattipsykologit olivat yhtä asiantintijoita. (Tämä todellisuuden tavoittamattomuushan tuli esiin ehkä enemmän implisiittisesti kuin eksplisiittisesti. Muodon kautta.)
(Aivan toisesta näkökulmasta kirjoitin Nuorisotutkimusseuran Kauhajoen jälkipaini -nettijulkaisussa, josta blogissani osua tuon tunnisteen alla.)
Hyvä kirjoitus heini (ja kommentoijat).
TykkääLiked by 1 henkilö
Minulle on tämän keskustelun myötä noussut mieleen taannoinen Enkeli-Elisan tapaus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Enkeli-Elisa). Elisan tarinan kirjoittaja puolusteli toimintaansa sillä, että pääasia oli saada ihmiset keskustelemaan kiusaamisesta ja ehkäistä kiusaamista. Huomio kuitenkin kääntyi asiassa tyystin muihin asioihin, eikä tässä lopulta taidettu kauheasti kiusattujen asiaa edistää. Kiusaaminen on erittäin vakava asia, ja sitä pitäisi ilman muuta pyrkiä ehkäisemään, mutta saako näin tehdä keinolla millä hyvänsä? Esimerkiksi väittämällä keksittyjä tapahtumia todellisiksi (kuten Enkeli-Elisan tapauksessa tapahtui) tai luomalla mielikuvia siitä, että kiusaaminen on jonkinlainen kouluampujia laajasti yhdistävä tekijä? Minusta ei. Kun näin yritetään tehdä, juututaan metakeskustelun tasolle ja itse asian edistäminen unohtuu.
”[P]itäisikö kiusaamisesta puhua enemmän rikoksen diskurssissa?” – Minun mielestäni pitäisi, ja kyllä sillä saattaisi olla jonkinlainen ehkäisevä vaikutus. Ainakin minulle oli taannoin avartava kokemus, kun eräs lakimies kävi kertomassa luokallemme tietyistä aiheista, jotka nyt saattavat nuorelle ihmiselle olla ajankohtaisia muutaman vuoden sisään. Hän esitti asian niin, että jos koulun pihalla jollekulle tulee kärhämän seurauksena asfaltti-ihottumaa, se on sitten jo lievä pahoinpitely, ja jos tulee vielä jotain pahempaa niin voidaan mennä jo törkeän pahoinpitelyn puolelle (tai jotakin tämäntapaista). Mä en ollut aiemmin koskaan ajatellut asiaa näin. Ei sillä että olisin muita lapsia retuutellut muutenkaan, mutta kyllä se kolahti, että tässähän on tosiaan näin vakavasta asiasta kysymys.
Toisaalta, jos kiusaamista pohdistaan pelkästään rikosoikeudellisessa mielessä, jää se ”väkivallaton kiusaaminen” näkymättömiin. Siis haukkuminen ja yksin jättäminen, heän eivät ole rikoksia. Toisaalta en näe näiden olevan yhtä vakava kiusaamisen muoto kuin mitä fyysinen väkivalta on. – Lisäksi olen pitkään miettinyt, mikä merkitys tuolla yksin jättämisellä oikein on, siis missä mielessä se on kiusaamista. Kun olin noin 10-vuotias, eräs luokkatoverini loukkasi minua todella pahasti. En jaksa selittää yksityiskohtia, mutta koin hänen käytöksensä sietämättömän törkeänä ja kokisin edelleen, jos olisin nyt aikuisena vastaavassa tilanteessa. Loukkaannuin ja päätin, etten halua enää olla kyseisen ihmisen kanssa missään tekemisissä. En halunnut hänelle varsinaisesti mitään pahaa enkä yrittänyt kääntää muita häntä vastaan; en vain halunnut olla hänen kanssaan. Tämä hylkääminen levisi kuitenkin jostain syystä muuhunkin luokkaan, ja tämä kyseinen lapsi jäi aivan yksin. Lopulta hän muutti toiselle paikkakunnalle ja vaihtoi samalla koulua. En kokenut olevani kiusaaja, mutta tämä yksin jätetty lapsi mielsi asian varmaankin toisin. – Kuinka minun olisi pitänyt toimia? En nyt aikuisenakaan haluaisi viettää aikaa ihmisen kanssa, joka on käyttäytynyt minua kohtaan törkeästi – miksi minun olisi sitten lapsena pitänyt niin tehdä? Silti koen olevani tämän lapsen yksin jäämisestä jollain tavalla vastuussa. Onneksi sentään tiedän, että hän on varttunut terveeksi aikuiseksi ja elämä luistaa.
TykkääTykkää