Kirjoitin viime viikolla Guns N’ Rosesista. Muistatteko vielä tämän kuvan?

On ihanaa fiilistellä Guns N’ Rosesin musiikkivideoita näiltä ajoilta. Vaikka W. Axl Rose oli epäilemättä jo näihin aikoihin hyvin hankala ihminen, videoista huomaa, että jätkät ovat kavereita keskenään. Hyvä esimerkki on vuonna 1988 julkaistu Sweet Child O’Minen video, jossa pojat ovat niin kauniita, nuoria ja viattomia että melkein itkettää.

(Ei mietitä tässä vaiheessa juttuja, joita pahat kielet kertovat Axl Rosesta ja Erin Everlystä, jonka inspiroimana Rose kirjoitti Sweet Childin lyriikat. Siis niitä puheita, joiden mukaan Rose pieksi Everlyä säännöllisesti ja taisipa kerran jopa perseraiskata tämän. Ei mietitä tätä nyt, jottei nätti biisi mene pilalle. 🎵 She’s got eyes of the bluest skies, as if they thought of rain; I’d hate to look into those eyes and see an ounce of pain. 🎵)

Kului vuosi. Guns N’ Rosesin suosio kasvoi, puitteet komistuivat. Vuonna 1989 Geffen oli valmis panostamaan enemmän bändin promoamiseen. Patience on kuvattu laadukkaammalle filmille kuin aiemmat pulivideot. Mukana on palkattuja näyttelijöitä – ei pelkästään bändin jäsenten tyttöystäviä ja koiria, kuten Sweet Child O’Minen videolla. Kyseessä on perinteisen ”bändivideon” ja kertovan, lyhytelokuvamaisen musiikkivideon välimuoto.

Patiencen video on ihana, mutta outo. Sen näytellyistä kohtauksista on hankala saada tolkkua. Eikö hotellin siivouspalvelu pelaa, vai miksi Duff McKagan vie kahvitarjottimen respaan? Miksi Axl Rose hajottaa hienosti välkkyvän puhelimen – ja mitä hän tekee kahdella mikrofonilla? Miksi Slash kieltäytyy sitkeästi kiinnittämästä huomiota hotellihuoneessaan haparoiviin, vähäpukeisiin naisiin ja sen sijaan hyväilee lemmikkiboaansa? Onko asialla jokin esoteerinen merkitys? Mukana on jo merkkejä siitä suureellisesta surrealismista, joka leimaa Guns N’ Rosesin tunnetuimpia musiikkivideoita.

Vuonna 1991 julkaistujen Use Your Illusion I– ja Use Your Illusion II -albumien myötä eetteriin purkautui eeppisten supervideoiden trilogia, jonka olisi ilmeisesti tarkoitus muodostaa jonkinlainen juonellinen tai ainakin temaattinen kokonaisuus. Trilogiaan kuuluvat videot ovat Don’t Cry, November Rain ja Estranged, joista kaksi viimeksi mainittua keikkuu vielä tänäkin päivänä maailman kalleimpien musiikkivideoiden listalla. Kustakin videosta on vaikea hahmottaa sisäistä logiikkaa. Sanoi videoiden pääsuunnittelija Axl Rose asiasta mitä tahansa, olisi hullua kuvitella, että näiden kolmen videon välillä voisin perustellusti nähdä mitään temaattista tai kausaalista jatkumoa.

Ei anneta sen haitata. Nämä videot ovat kaikessa megalomanisuudessaan upeita reliikkejä ajalta, joka ei koskaan palaa.

Videoista tunnetuin on November Rain, jota voisi melankolisen perusvireen, omituisen juonikulun ja yliampuvien Kristus-viittausten vuoksi luulla Alejandro Jodorowskyn ohjaamaksi lyhytelokuvaksi.

Jos November Rainin video jostain kertoo, niin siitä, kuinka vanhakantainen, turvallinen ja tylsä yhtye Guns N’ Roses oli.  Viimeistään Use Your Illusion -albumien julkaisemisen jälkeen suurten yleisöjen mielenkiinto kääntyi viattomasta, suureellisesta ja suoraselkäisestä hard rockista kohti sarkastista ja itsetuhoista alternativea. Kun Guns N’ Roses repesi lopullisesti liitoksistaan vuonna 1994, kaatui kirkasotsainen stadionrock suoraan hautaansa.

Miettikääpä. Guns N’ Roses oli tähänastisen uransa aikana julkaissut vain kaksi sellaista kappaletta, jotka herättivät suuressa yleisössä edes jonkinlaista paheksuntaa ja hämmennystä. Nämä kappaleet ovat One In A Milloin, jossa käytetään n-sanaa (ja joka kuuluu soundinsa puolesta bändin parhaisiin kappaleisiin)…

…ja coverbiisi Look At Your Game, Girl, jonka sensaatioarvo ei liity itse kappaleeseen, vaan sen säveltäjään. Kuunnelkaa tämä ja ihastelkaa, miten kaunis biisi on. Sen jälkeen voitte googlettaa lisätietoja. (Muistaakseni Geffen lupaili jo 90-luvulla, että kappale poistettaisiin The Spaghetti Incidentin uusilta painoksilta. Elämme jo 2020-lukua, ja biisi on edelleen tietääkseni kaikissa levyn painoksissa. Ei mitään kiirettä, hiljaa hyvä tulee?)

Minun mielestäni tämä on aika kesyä. Mä rakastan Guns N’ Rosesia, mutta samalla minun on myönnettävä, että 90-luvun alun kontekstia vasten se oli äärimmäisen perinteinen ja vaaraton, sanalla sanoen 80-lukulainen yhtye.

Jos Guns N’ Roses edusti vanhan ajan loppua, kiteytyi uuden ajan alun henki Nirvanan musiikissa ja julkisuuskuvassa. Pidän molempien bändien musiikista, joskin Nirvanaa olen oppinut kuuntelemaan vasta kolmekymppisenä. Tavallaan koen Nirvanan pessimistisen ja eksistentialistisen filosofian enemmän omakseni kuin Guns N’ Rosesin yksinkertaisen ja kaikessa paheellisuudessaan viattoman maailmankuvan. Kyse ei ole omasta valinnastani; asia vain on näin. Guns N’ Rosesin maailma on minulle kuin kristinusko – jotain yksinkertaista ja kaunista, joka on kuitenkin oman perusluonteeni vuoksi minulta iäisesti suljettu.

Palataan vielä Use Your Illusion  -videotrilogiaan. November Rain on kaikille tuttu, sen sijaan melko harva on nähnyt trilogian viimeisen videon eli Estrangedin. Sen kuvaaminen kustansi huimat neljä miljoonaa dollaria – siis lähes kolme kertaa niin paljon kuin November Rainin tuotanto.

Tässä ei ole mitään järkeä. Suosionsa huipulla patsasteleva yhtye tekee koko uransa kalleimman musiikkivideon, jota kukaan ei näe.

Estranged on naiiveine leikkauksineen, kummallisine efekteineen ja lentokonedelfiineineen niin outo video, että siihen on vaikea suhtautua vakavissaan. Kenties se ei ole tarkoituskaan? Ehkä sillä luovalla neroudella, joka Guns N’ Rosesin takana piili, oli sittenkin aavistus siitä, että sen aika lähestyi vääjäämättä loppuaan? Jotain tämän suuntaista olen lukevinani tästä mahtipontisesta opuksesta, joka on – uskokaa tai älkää – vielä November Rainiakin dadaistisempi.

Silmiinpistävin ero Estrangedin ja kahden muun Illusions-albumin juonellisen (”juonellisen”) videon välillä on englanninkielisten käsitteiden sanakirjamääritelmät, joita vilahtelee siellä täällä pitkin Estranged-videota. Videon avaa illusion-käsitteen määritelmä: perception of something objectively existing in such a way as to cause misinterpretation of its actual nature.

Seuraa vajaan kymmenen minuutin mittainen, äärimmäisen sekava tarina: Hopeapajut huojuvat tuulessa. Poliisit piirittävät Axl Rosen taloa. Matt Sorum näyttää hiton hyvältä henkseleissä, ilman paitaa, nahkahanskat käsissään. Axl Rose irtautuu ruumiistaan. Delfiinit uivat ulos lentokoneesta. Slash soittaa sooloa Sunset Stripille asennetulla liukuhihnalla. Axl Rose hyppää öljytankkerin kannelta mereen. Izzy Stradlinin tilalle palkattu Gilby Clarke heittää perään pelastusrenkaan, jonka Axl viskaa mielenosoituksellisesti luotaan.

Slash soittaa sooloa meren rannalla kuin kuohusta noussut, karvainen Venus.

Video päättyy disillusion-käsitteen määritelmään – to leave without illusion or naive faith or trust – ja Rosen käsin kirjoittamaan kehotukseen, joka kumoaa Use Your Illusion  -levyn nimessä annetun käskyn: Lose your illusions.

Use your illusion, ”käytä mielikuvitustasi” – tällaista maksiimia Guns N’ Roses ja sen iäkkäämmät hengenheimolaiset edustivat. Lose your illusions, ”älä elättele naiiveja kuvitelmia” – tämä oli uuden, nousevan, kyynisen ja syntymästään saakka ahdistuneen polven ajattelua.

Ehkä juuri tuo viattomuus, joka Estranged-videon myötä hylätään ja kielletään, on se elementti, joka Guns N’ Rosesin musiikissa minuun vetoaa. Että joku uskaltaa olla konstailematta ja kirkkain silmin sitä mitä on, välittämättä maailman mielipiteistä, vailla kyynisyyttä ja ironiaa. Olen pilaantunut ihmisenä jo kauan sitten siinä määrin, etten pystyisi tällaiseen itse, mutta sitäkin mukavampaa on katsella sivusta, kun joku toinen tekee sen minun puolestani.

I bought me an illusion and I put it on the wall
I let it fill my head with dreams and I had to have them all
But oh the taste is never so sweet as what you’d believe it is
Well I guess it never is
It’s these prejudiced illusions
That pump the blood to the heart of the biz

Palataan Guns N’ Rosesin pariin vielä kerran. Osassa 3 funtsailen Guns N’ Rosesin vaiheita, jotka koittivat klassisen kokoonpanon hajaantumisen jälkeen.

• Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin
• Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet