Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****

Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and Lose) Your Illusion

Kirjoitin viime viikolla Guns N’ Rosesista. Muistatteko vielä tämän kuvan?

Guns N' Roses It's So Easy
Tätä katsellessa tulee aina hyvä mieli.

On ihanaa fiilistellä Guns N’ Rosesin musiikkivideoita näiltä ajoilta. Vaikka W. Axl Rose oli epäilemättä jo näihin aikoihin hyvin hankala ihminen, videoista huomaa, että jätkät ovat kavereita keskenään. Hyvä esimerkki on vuonna 1988 julkaistu Sweet Child O’Minen video, jossa pojat ovat niin kauniita, nuoria ja viattomia että melkein itkettää.

(Ei mietitä tässä vaiheessa juttuja, joita pahat kielet kertovat Axl Rosesta ja Erin Everlystä, jonka inspiroimana Rose kirjoitti Sweet Childin lyriikat. Siis niitä puheita, joiden mukaan Rose pieksi Everlyä säännöllisesti ja taisipa kerran jopa perseraiskata tämän. Ei mietitä tätä nyt, jottei nätti biisi mene pilalle. 🎵 She’s got eyes of the bluest skies, as if they thought of rain; I’d hate to look into those eyes and see an ounce of pain. 🎵)

Kului vuosi. Guns N’ Rosesin suosio kasvoi, puitteet komistuivat. Vuonna 1989 Geffen oli valmis panostamaan enemmän bändin promoamiseen. Patience on kuvattu laadukkaammalle filmille kuin aiemmat pulivideot. Mukana on palkattuja näyttelijöitä – ei pelkästään bändin jäsenten tyttöystäviä ja koiria, kuten Sweet Child O’Minen videolla. Kyseessä on perinteisen ”bändivideon” ja kertovan, lyhytelokuvamaisen musiikkivideon välimuoto.

Patiencen video on ihana, mutta outo. Sen näytellyistä kohtauksista on hankala saada tolkkua. Eikö hotellin siivouspalvelu pelaa, vai miksi Duff McKagan vie kahvitarjottimen respaan? Miksi Axl Rose hajottaa hienosti välkkyvän puhelimen – ja mitä hän tekee kahdella mikrofonilla? Miksi Slash kieltäytyy sitkeästi kiinnittämästä huomiota hotellihuoneessaan haparoiviin, vähäpukeisiin naisiin ja sen sijaan hyväilee lemmikkiboaansa? Onko asialla jokin esoteerinen merkitys? Mukana on jo merkkejä siitä suureellisesta surrealismista, joka leimaa Guns N’ Rosesin tunnetuimpia musiikkivideoita.

Vuonna 1991 julkaistujen Use Your Illusion I– ja Use Your Illusion II -albumien myötä eetteriin purkautui eeppisten supervideoiden trilogia, jonka olisi ilmeisesti tarkoitus muodostaa jonkinlainen juonellinen tai ainakin temaattinen kokonaisuus. Trilogiaan kuuluvat videot ovat Don’t Cry, November Rain ja Estranged, joista kaksi viimeksi mainittua keikkuu vielä tänäkin päivänä maailman kalleimpien musiikkivideoiden listalla. Kustakin videosta on vaikea hahmottaa sisäistä logiikkaa. Sanoi videoiden pääsuunnittelija Axl Rose asiasta mitä tahansa, olisi hullua kuvitella, että näiden kolmen videon välillä voisin perustellusti nähdä mitään temaattista tai kausaalista jatkumoa.

Ei anneta sen haitata. Nämä videot ovat kaikessa megalomanisuudessaan upeita reliikkejä ajalta, joka ei koskaan palaa.

Videoista tunnetuin on November Rain, jota voisi melankolisen perusvireen, omituisen juonikulun ja yliampuvien Kristus-viittausten vuoksi luulla Alejandro Jodorowskyn ohjaamaksi lyhytelokuvaksi.

Jos November Rainin video jostain kertoo, niin siitä, kuinka vanhakantainen, turvallinen ja tylsä yhtye Guns N’ Roses oli.  Viimeistään Use Your Illusion -albumien julkaisemisen jälkeen suurten yleisöjen mielenkiinto kääntyi viattomasta, suureellisesta ja suoraselkäisestä hard rockista kohti sarkastista ja itsetuhoista alternativea. Kun Guns N’ Roses repesi lopullisesti liitoksistaan vuonna 1994, kaatui kirkasotsainen stadionrock suoraan hautaansa.

Miettikääpä. Guns N’ Roses oli tähänastisen uransa aikana julkaissut vain kaksi sellaista kappaletta, jotka herättivät suuressa yleisössä edes jonkinlaista paheksuntaa ja hämmennystä. Nämä kappaleet ovat One In A Milloin, jossa käytetään n-sanaa (ja joka kuuluu soundinsa puolesta bändin parhaisiin kappaleisiin)…

…ja coverbiisi Look At Your Game, Girl, jonka sensaatioarvo ei liity itse kappaleeseen, vaan sen säveltäjään. Kuunnelkaa tämä ja ihastelkaa, miten kaunis biisi on. Sen jälkeen voitte googlettaa lisätietoja. (Muistaakseni Geffen lupaili jo 90-luvulla, että kappale poistettaisiin The Spaghetti Incidentin uusilta painoksilta. Elämme jo 2020-lukua, ja biisi on edelleen tietääkseni kaikissa levyn painoksissa. Ei mitään kiirettä, hiljaa hyvä tulee?)

Minun mielestäni tämä on aika kesyä. Mä rakastan Guns N’ Rosesia, mutta samalla minun on myönnettävä, että 90-luvun alun kontekstia vasten se oli äärimmäisen perinteinen ja vaaraton, sanalla sanoen 80-lukulainen yhtye.

Jos Guns N’ Roses edusti vanhan ajan loppua, kiteytyi uuden ajan alun henki Nirvanan musiikissa ja julkisuuskuvassa. Pidän molempien bändien musiikista, joskin Nirvanaa olen oppinut kuuntelemaan vasta kolmekymppisenä. Tavallaan koen Nirvanan pessimistisen ja eksistentialistisen filosofian enemmän omakseni kuin Guns N’ Rosesin yksinkertaisen ja kaikessa paheellisuudessaan viattoman maailmankuvan. Kyse ei ole omasta valinnastani; asia vain on näin. Guns N’ Rosesin maailma on minulle kuin kristinusko – jotain yksinkertaista ja kaunista, joka on kuitenkin oman perusluonteeni vuoksi minulta iäisesti suljettu.

Palataan vielä Use Your Illusion  -videotrilogiaan. November Rain on kaikille tuttu, sen sijaan melko harva on nähnyt trilogian viimeisen videon eli Estrangedin. Sen kuvaaminen kustansi huimat neljä miljoonaa dollaria – siis lähes kolme kertaa niin paljon kuin November Rainin tuotanto.

Tässä ei ole mitään järkeä. Suosionsa huipulla patsasteleva yhtye tekee koko uransa kalleimman musiikkivideon, jota kukaan ei näe.

Estranged on naiiveine leikkauksineen, kummallisine efekteineen ja lentokonedelfiineineen niin outo video, että siihen on vaikea suhtautua vakavissaan. Kenties se ei ole tarkoituskaan? Ehkä sillä luovalla neroudella, joka Guns N’ Rosesin takana piili, oli sittenkin aavistus siitä, että sen aika lähestyi vääjäämättä loppuaan? Jotain tämän suuntaista olen lukevinani tästä mahtipontisesta opuksesta, joka on – uskokaa tai älkää – vielä November Rainiakin dadaistisempi.

Silmiinpistävin ero Estrangedin ja kahden muun Illusions-albumin juonellisen (”juonellisen”) videon välillä on englanninkielisten käsitteiden sanakirjamääritelmät, joita vilahtelee siellä täällä pitkin Estranged-videota. Videon avaa illusion-käsitteen määritelmä: perception of something objectively existing in such a way as to cause misinterpretation of its actual nature.

Seuraa vajaan kymmenen minuutin mittainen, äärimmäisen sekava tarina: Hopeapajut huojuvat tuulessa. Poliisit piirittävät Axl Rosen taloa. Matt Sorum näyttää hiton hyvältä henkseleissä, ilman paitaa, nahkahanskat käsissään. Axl Rose irtautuu ruumiistaan. Delfiinit uivat ulos lentokoneesta. Slash soittaa sooloa Sunset Stripille asennetulla liukuhihnalla. Axl Rose hyppää öljytankkerin kannelta mereen. Izzy Stradlinin tilalle palkattu Gilby Clarke heittää perään pelastusrenkaan, jonka Axl viskaa mielenosoituksellisesti luotaan.

Slash soittaa sooloa meren rannalla kuin kuohusta noussut, karvainen Venus.

Video päättyy disillusion-käsitteen määritelmään – to leave without illusion or naive faith or trust – ja Rosen käsin kirjoittamaan kehotukseen, joka kumoaa Use Your Illusion  -levyn nimessä annetun käskyn: Lose your illusions.

Use your illusion, ”käytä mielikuvitustasi” – tällaista maksiimia Guns N’ Roses ja sen iäkkäämmät hengenheimolaiset edustivat. Lose your illusions, ”älä elättele naiiveja kuvitelmia” – tämä oli uuden, nousevan, kyynisen ja syntymästään saakka ahdistuneen polven ajattelua.

Ehkä juuri tuo viattomuus, joka Estranged-videon myötä hylätään ja kielletään, on se elementti, joka Guns N’ Rosesin musiikissa minuun vetoaa. Että joku uskaltaa olla konstailematta ja kirkkain silmin sitä mitä on, välittämättä maailman mielipiteistä, vailla kyynisyyttä ja ironiaa. Olen pilaantunut ihmisenä jo kauan sitten siinä määrin, etten pystyisi tällaiseen itse, mutta sitäkin mukavampaa on katsella sivusta, kun joku toinen tekee sen minun puolestani.

I bought me an illusion and I put it on the wall
I let it fill my head with dreams and I had to have them all
But oh the taste is never so sweet as what you’d believe it is
Well I guess it never is
It’s these prejudiced illusions
T
hat pump the blood to the heart of the biz

Palataan Guns N’ Rosesin pariin vielä kerran. Osassa 3 funtsailen Guns N’ Rosesin vaiheita, jotka koittivat klassisen kokoonpanon hajaantumisen jälkeen.

Natalia Kills: Free (2011), Sartre ja olemassaolo (+ hyvää joulua)

Natalia Kills kuuluu ehdottomasti kiinnostavimpiin musiikkilöytöihini viimeisen puolen vuoden ajalta. Killsin ulosannissa on samaa viattomuutta ja herkkyyttä, joka oli läsnä myös ikisuosikkieni The Marvelettesin ja Martha Reevesin musiikissa. Hänen tuotantoaan vääristää kuitenkin omituinen 2010-lukulainen perverssiys: siinä missä Motown-tytöt itkivät sydänsurujaan ja toivoivat kirjettä kaukomaille komennetulta sulholta, Killsin biisien lyriikoissa tapetaan poikaystäviä ja juodaan Kool-Aidia. Niin muovista, niin aitoa, niin tätä päivää. Rakastan.

Natalia-Kills-Free
Natalia Kills: Free (2011)

Vuonna 2011 julkaistu Free käsittelee rahaa, ostamista ja identiteettiä. Tytöllä, josta lyriikka kertoo, on ongelmia saada tilillä olevat rahat riittämään. Silti ostaa vaan täytyy: ”Window shopping’s overrated, if I see it I’m gonna take it / Gotta stretch that dollar bill, stretch that dollar”.  Myös musiikkivideossa raha on varsin keskeisessä roolissa.

Sekä videon kuvaraita että biisin lyriikat välittävät samanaikaisesti kahta ainakin näennäisesti keskenään ristiriitaista viestiä: Toisaalta raha ja kuluttaminen nähdään kuin kahleena, josta voidaan vapautua (”I’m free, I just spent all my money”). Toisaalta konsumeristista himoa kuvataan häpeilemättä ja vähäsen glorifioidenkin (”I can hear my name / Callin’ from stilettos on display”). Raha on kuin huumetta, niin hyvässä kuin pahassa.

Katse ja olemassaolo

Jean Paul-Sartre oli sitä mieltä, että olemassaolomme on inherentisti sidottu abstraktin Toisen katseen läsnäoloon. (Tai jotain sinnepäin. Oleellista ei nyt ole Sartren oikeaoppinen siteeraaminen.) Identiteettimme ja olemassaolomme nojaa siis lähtökohtaisesti Toisen katseeseen – ilman Toista emme oikeastaan ole edes olemassa, emme ainakaan tietoisina yksilöinä. Freessä katseen roolia korostetaan erityisesti tuomalla kameran eteen toinen kamera ja tekemällä neljäs seinä näkyväksi.

Videossa välkkyvistä iskulauseista jännin on loppupuolella vilahtava ”You are what you wear”. Tämä on kuin suoraan Sartrelta: Ihminen on olemassa toiselle ihmiselle pitkälti ulkoisen olemuksensa kautta. Persoona hahmottuu muille nimenomaan pinnallisten asioiden myötä – voisipa jopa sanoa, että persoona ei muuta olekaan kuin ulkoisia asioita.

FREE-kamera
Natalia on olemassa, koska kamera näkee hänet.
FREE-nyrkki
Videossa korostetaan useaan otteeseen neljättä seinää, joka konkretisoituu näkymättömänä lasilevynä hahmojen ja kameran välissä. Aivan kuin hahmot olisivat olemassa jossakin omasta maailmastamme irrallisessa tilassa. Ei mutta hei, niinhän he ovatkin.

Toinen kiinnostava, kuvaraidalla vilahteleva iskulause on ”You are free”. Tätä voisi tulkita lisäämällä lauseeseen pienen hännän: You are free to wear anything you like. Ja koska ”you are what you wear”, voidaan tästä tehdä se johtopäätös, että you are free to be anything you like. Tällaista merkitystä tukevat videon sukupuoleen liittyvät viittaukset.  Monien videolla esiintyvien hahmojen sukupuoli tuntuu olevan vähintäänkin häilyvä. Taustalla häämöttää Judith Butlerin ajatus sukupuolesta kulttuurisena performanssina.

FREE-mn-pusu
Mies onkin nainen. Huomatkaa jälleen neljäs seinä.
FREE-mn-puristus
Natalia onkin mies.
FREE-saha
Viimeisenä muttei vähäisimpänä: moottorisaha onkin fallossymboli.

Raha tappaa

En kuitenkaan osaa nähdä asiaa aivan näin yksinkertaisena. ”You are free” ja ”you are what you wear” voidaan nähdä myös toistensa vastakohtina: you are what you wear  (when you are not free), tai: you are free (when you are not what you wear). Raha, materia, ulkoiset piirteet ovat kaikki rajoittavia, kankeita elementtejä, jotka kahlitsevat ihmisen oman, todellisen itsen ja estävät häntä olemasta vapaa.

Tällaista tulkintaa tukevat erityisesti vaatteisiin ja rahaan liittyvät, negatiiviset visuaaliset vihjeet. Materiaan liittyy väkivallan, pakon ja kontrollin merkityksiä.

FREE-ASE
Raha tappaa: kultainen ase ampuu Nataliaa kasvoihin. Jos katsoo tarkkaan, huomaa, että laukun sisällä on itse aseen lisäksi myös piipusta pakeneva luoti. Huomatkaa myös ”laukun” bonk-luonne: laukku, jota ei voi avata, ei ole mikään laukku, vaan pikemminkin jonkinlainen koru – tai sitten ihan rehellinen turhake.
FREE-akvaario
Natalia on vangittu akvaariomaiseen laatikkoon. Katosta tulvii rahaa, joka uhkaa ”hukuttaa” Natalian. Samalla korostetaan taas kerran lasilevyä Natalian ja kameran välissä.

Kaikkein kiinnostavin materian negatiivisuuteen viittaava elementti on kuitenkin musta kumikäsi Natalian kaulalla.

FREE hands
Irtokäsiä on nähty myös Natalian promokuvissa, poikkeuksetta aika väkivaltaisissa tunnelmissa.
FREE hands 2
Näitä olisi lisääkin, mutta ehkä tämä riittää demonstraatioksi.

Irtokäsi tuo erehdyttävästi mieleen Lady Gagan Applause-videon (2013)…

FREE-gaga
Silleensä.

Gaga vie homman pidemmälle: siinä missä Nataliaa on videossa näpelöimässä vain yksi kasvoton käsi, löytyy anonyymejä tassuja Gagan ruholta kerrassaan neljä. (Jalkovälin asiasta on vaikea saada selvää kuvaa, mutta kaipa sekin on käsi.) Nuo irtokädet ovat aina vähän pelottavia. Etenkin Gagan kaulalla oleva käsi näyttää selvästi kuristavan häntä – aivan kuin anonyymit kädet edustaisivat jonkinlaista näkymätöntä, tiedostamatonta kontrollia.

Natalia onneksi pääsee olkapäällään kuikuilevasta kädestä eroon. Loppupuolella videon tyypit päättävät vihdoin olla vapaita: linnunluinen nuori mies riisuu paitansa ja vähän housujaankin, Natalia itse taas heittää nurkkaan pitkät hansikkaansa ja kaulallaan roikkuvan mustan irtokäden. Nahkaiset rintaliivitkin näyttävät olevan lähtemäisillään.

Kiinnostava juttu on myös tulielementtiin liittyvät otokset. Tuli nappaa kiinni kahteen asiaan: Natalian tötterömäiseen nutturaan – jota voi pitää suorastaan hänen tavaramerkkinään, siis osana hänen lavapersoonaansa – ja setelipinkkaan. Ja mitä rahapinon palaminen ilmaisisi, ellei rahan ja materian vallasta vapautumista? Tuli tekee erosta vielä totaalisemman kuin riisuutuminen: aineelliset elementit eivät ainoastaan lennä sivuun, vaan tuhotuvat. (En jaksa edes ajatella, millaisiin tulkintoihin päästäisiin, jos videon palamiseen ja hukkumiseen liittyvistä elementeistä haettaisiin yhtymäköhtia esoterisiin käsityksiin tuli- ja vesikokeista. Se tuntuu kaukaa haetulta jopa minusta.)

FREE-palo
Tukka palaa, rahat menee.

Ja pointti oli?

Ihmisen persoonan subjektiivisen kokemuksen suhteen Sartre on tavallaan oikeassa: persoonallinen minämme on vahvasti sidottu muiden ihmisten todelliseen tai oletettuun, itse konstruoimaamme katseeseen. Mutta eihän tässä vielä kaikki. Miksi olettaisimme, että ihminen koostuu pelkästä rahanarvoisesta pintakuorestaan? Kun rahalla ostetut vaatteet ja muu härpäke on kuorittu, jotain jää edelleen jäljelle. Silloin ollaan sanan varsinaisessa merkityksessä free.

(Niille, jotka tykkäsivät biisistä, kerrottakoon, että videosta on olemassa ainakin kaksi muutakin versiota – toinen mustavalkoinen, toinen värillinen ja hiukan pidempi. Näistä versioista will.i.am on jätetty pois sekä kuva- että ääniraidalta. Vaihtoehtoiset versiot eivät kuitenkaan mielestäni ole läheskään niin kiinnostavia kuin tämä alkuperäinen, joten ei niistä tällä erää enempää.)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vetäydyn tämän tekstin myötä määrittelemättömän mittaiselle joululomalle (koska sekä minulla että teillä on toivottavasti nyt loppuvuodesta parempaa tekemistä kuin istua tietokoneen äärellä). Palataan asiaan taas ensi vuonna.

Staattista talvipäivänseisausta, rauhallista joulua ja valoisaa vuotta 2015!

Alejandro (2009) – Lady Gaga ja Lucifer

Miten tässä meni näin kauan? Jo ennen blogin perustamista mietin, että kirjoitan joskus… jonnekin… tämän tekstin aiheena olevasta musiikkivideosta. En tiedä, onko tässä jutussa tällaisenaan oikein mitään tolkkua, ja onkin mahdollista ellei suorastaan todennäköistä, että tämä teksti aiheuttaa lukijoissa lähinnä hämmennystä. No, menköön nyt, en muuten saa tätä ikinä julkaistuksi.

Alkuun vähän tarinaa minusta ja Lady Gagasta. Suhtaudun artistiin pitkään välinpitämättömästi. Poker Face jytisi radiossa kivasti, samoin Alejandro, muttei sen enempää. En ollut vaivautunut katsomaan neidon musiikkivideoita enkä kuuntelemaan musiikkia kotona. Tämä lähinnä sen vuoksi, etten ole erityisen kiinnostunut tämän päivän popmusiikista. Kuuntelen lähinnä melko marginaalisia genrejä ja menneen maailman valtavirtaa edustavaa musiikkia, eikä Gaga tuntunut liittyvän kumpaankaan näistä lokeroista mitenkään.

Sitten tapahtui jotain outoa. Törmäsin loppukesästä 2011 The Vigilant Citizenin artikkeliin Lady Gaga’s “Alejandro”: The Occult Meaning. Tästä alkoi kaksi pitkäaikaista etäsuhdetta: 1) rakastuin Lady Gagan musiikkivideoihin, ja 2) aloin seurata The Vigilant Citizeniä. Aloin huomata ensin Lady Gagan musiikkivideoiden kuvakielessä jotain todella kummallista. Sitten merkillisiä havaintoja alkoi tulla muistakin tämän vuosituhannen videoista. Samalla ymmärsin, miksi niin moni satanismista ja/tai black metalista kiinnostunut tuttuni kuunteli myös Lady Gagaa.

VC:n artikkeli Alejandrosta on niin tyhjentävä, että sen jälkeen on oikeastaan turha kirjoittaa mitään. Voin vain antaa linkit VC:iin ja Alejandro-videoon, that’s it.

No, jos minä nyt kuitenkin kirjoitan jotain. Vähänkin enemmän okkulttiseen traditioon kuuluvaa kuvastoa tuntevat voivat kuitenkin lopettaa lukemisen tähän, sillä asiaan edes pintapuolisesti perehtyneille lopputeksti sisältää pelkkiä itsestäänselvyyksiä.

Tiivistelmä VC:in artikkelista kärsimättömille: Videon alussa nähtävä hautajaiskulkue ja Gagan kantama Pyhä sydän symboloivat jotakin, mikä on kuollut Gagan sisällä, todennäköisesti hänen rakkauttaan Alejandroon. Fernando ja Roberto eivät suinkaan ole New Yorkin yön Diegoja, vaan muodostavat yhdessä Alejandron kanssa Pyhän kolminaisuuden, josta Gaga sanoutuu irti (”Don’t call my name, Alejandro, I’m not your babe, Fernando”). Tämän jälkeen Gaga antautuu Luciferille eroottisen initiaation myötä. Samalla Gaga vilauttelee kaikkinäkevää silmää, jotta kaikille varmasti tulee selväksi, että hän on illuminatin sätkynukke. Videon kuvasto viittaa kokonaisuudessaan transhumanistiseen poliisivaltioon ja illuminatin harjoittamaan aivopesuun. Tuttua juttua kaikille, jotka ovat VC:in artikkeleita lukeneet.

ALEJANDRO-one-eye
Näitä yksinäisiä silmiä löytyy kaikista Gagan videioista aivan järkyttäviä määriä.

VC:in tekstissä sanotaan videon symboliikasta oikeastaan kaikki olennainen, enkä ala sitä tässä toistaa. Kaikkinäkevä silmä vilkkuu tämän tästä. Ylösalaisia ristejä ja niiden yhteyttä fallossymboliikkaan on aika vaikea olla huomaamatta. Alejandro, Roberto ja Fernando Pyhän Kolminaisuuden on oikeastaan ihan järkeenkäypää. Joo.

ALEJANDRO-heitto
Jos tuo ei ole fallos, minä en ole nainen.

Illuminatihöpö ja totalistarismivaltiojutut ovat sitten asioita erikseen.

VC:illä on agenda: saada kaikki näkemään joka paikassa piilotettua masonisti- ja NWO-symboliikkaa. Juttu alkaa tehota minuunkin. Kuvittelen usein näkeväni kulutuskulttuurin sumua glorifioivaa aivopesua siellä, missä sitä ei ole. Sitten hieraisen silmiäni ja näen taas sen, mikä on olennaista ja totta.

VC:in kirjoittajalta on jäänyt kai huomaamatta, että Lady Gaga nimenomaan riisuu videon loppupuolella ”luciferisen papittaren” kaavun. En ole ihan varma, mitä se jälkeen tapahtuu. Sulautuuko hän ihanasti kemiallisissa häissä läsnä olevaan miessukupuoleen, vai raiskataanko hänet? (Eräänlaiset kemialliset häät kai nekin…?) Kaavun riisuminen viestii juuri symboliikasta ja ruumiista irrottautumisesta. Raamattu kuvaa, kuinka ihminen saa Eedenissä ”nahkavaatteet” – Gaga on korvannut nahan katu-uskottavalla lateksilla. Yhtyessään absoluuttiin ihminen hylkää niin kehonsa, kaapunsa, kristinuskon kuin luciferisminkin. On vain valo.

ALEJANDRO-naku
Mitäköhän Christian Rosenkreutz tästä sanoisi…

VC näkee kohdan, jossa Gaga nielee ristin ja rukousnauhan, satanistisena eleenä – tekona, jossa jumaluutta tavoitellaan omin avuin. Tässä unohtuu aika jännästi, että seurakunnissa mutustetaan säännöllisesti Kristuksen ruumista ehtoollisleivän muodossa. En osaa nähdä rukousnauhan syömistä tämän kummoisempana asiana. Koko kristinyhteisön yleisesti harjoittama kannibalismi on sinänsä aika pelottavaa, mutta kuitenkin hyväksytty osa kyseisen tradition ritualistiikkaa.

Ylipäätään Gagan vaatteet ja asusteet painavat videon merkityskokonaisuudessa paljon. Aluksi mennään omituisessa mustassa puvussa, johon kuuluvat hassut gogglesit. Sitten vilahtaakin jo punavalkoinen nunnankaapu. Sen jälkeen ihonväriset alusvaatteet, joilla luodaan illuusiota alastomuudesta. Sitten nähdään punavalkoinen kaapu, johon on ommeltu useita ylösalaisia ristejä. Sitten palataan mustaan: on varsin miehekäs liivi-housuyhdistelmä, sitten konekivääririntsikka-housuyhdistelmä.

ALEJANDRO-tykit
Tälleensä.

Punaista, valkoista ja mustaa. Jännä värivalikoima. Alkemistisessa symboliikassa värivaiheet kulkevat valkoisesta punaisen ja mustan kautta kultaan. Kultaa ei tässä videossa nähdä, mutta ehkäpä sen voi kuvitella tuohon aivan loppuun. Ei liene sattumaa, että nunnanpuku ja ”lucifeerinen viitta” koostuvat samoista väreistä. Ne ovat ikään kuin toistensa negatiiveja: nunnankaavussa punainen väri on voitolla, valkoinen taas on mukana korostusvärinä. Lucifer-kaavussa värit on aseteltu päinvastoin.

Kun musta palaa kuvioon, on Gagan pukeutumistyylistä tullut melkeinpä miehekäs: on puvun liiviä ja housua. Vaikutelma on androgyyni. Vastapainoksi housuihin pukeutuneelle naiselle videossa juoksee melkoinen määrä miehiä korkokengissä. Ylipäätään perinteiset sukupuoliroolit näyttävät menneen videossa pahemman kerran sekaisin – etenkin kohdassa, jossa Gaga ”raiskaa” sänkyihin sidottuja miehiä.

Ja siitähän tässä kaikessa on kyse, eikö? Näennäisten vastakohtien sulautumisesta yhdeksi. Mieheyden ja naiseuden. Jumalan ja ”Luciferin”. Mustan ja valkoisen. Valon ja pimeyden. Tätä symboloi myös Salomonin sinetti, joka nähdään siluettina aivan videon alussa. Samassa yhteydessä nähdään muuten myös kolmio, joka vilahtelee Gagan videoissa aika usein… Mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

ALEJANDRO-sinetti
Kolmio vasemmalla, sinetti oikealla.

Militaarisymboliikka taitaa olla mukana vain eräänlaisena mieheyden äärimmäisenä muotona, joka lopulta yhtyy ja sulautuu naiseuteen. Sitten kaikilla on kivaa. Sitä ennen nähdään vähän miehistä pöhinää ja räjähtelyä – sellaisia te miehet välillä olette. Ottaisitte vähän iisimmin.

Mutta hei, mikä on tuo videon loppupuolella Gagan ja mikkiständin takana vilahteleva hirsipuun ja ristin sekamuoto on?

ALEJANDRO-hirsi
Siis tämä.

Ylitulkinnan uhallakin mainitsen ensimmäisestä ja ainoasta assosiaatiosta, joka mieleeni tulee. Kristillisessä traditiossa Kristus uhrattiin ristiinnaulitsemisen myötä. Skandinaavisessa mytologiassa Odin puolestaan hirttäytyi. Riiputtiin ristillä tai hirressä, merkitys on sama: ristiinnaulitsemisen taustalla häämöttää ns. neljäs initaatio, jossa yksilö vapautuu yhä selkeämmin persoonallisen, materiaalisen elämän ja katsantokannan rajoitteista.

En ihan oikeasti väitä tai luule, että Lady Gaga tai edes videon ohjannut Steven Klein tietäisi jotain länsimaisen esoterismin tai mystiikan symbolikielestä. Kuinka kaikki tämä roina on videoon sitten päätynyt, se ei ole minun mielestäni erityisen kiinnostavaa enkä käsittele sitä tässä. En ole kiinnostunut selittämisestä, vaan tulkinnoista. Jostain tämä varsin voimakkaita merkityksiä kantava symboliikka silti kantautuu. True Detective -sarjan Rustin Cohle varmaankin käyttäisi ilmiöstä ilmaisua psykosfääri, psychosphere.

Alejandron ja Vigilant Citizenin myötä 2000-luvun populaarien musiikkivideoiden maailma aukesi aivan uudella tavalla minulle, joka miellän (tai haluaisin mieltää) itseni edelleen varsin unpop-henkiseksi ihmiseksi, mitä musiikkiin tulee. Tajusin, että maailmassa on valtava määrä upeita musiikkivideoita, ja niistä varsin monesta mieleni tekisi myös kirjoittaa Taikalyhtyyn.