Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Tämä Seth Ickermanin ohjaama pätkä on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyjärjestelmät. Kuten lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä järjestelmistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoälysysteemi ei ole kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisen sotakoneen sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan melkein joka välissä. Blood Machinesin naiset ovat jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoälysysteemi asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Silti toivon, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Mutta, mutta. Karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin uutta vuosituhatta – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena okkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin tässä elokuvassa pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****