10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -hommat viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016) arvostelu

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (2016)

Mick Wallin Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset on pätevin pitkään aikaan lukemani musiikkia käsittelevä teos. Tänä päivänä näkee niin paljon huolimatonta kirjoitustyötä, ammattitaidotonta kustannustoimittamista ja kehnoa käännöstyötä, että näin hyvin toteutetun kirjan lukeminen tuntuu mahdottoman hyvältä. Tämä lämmittää erityisen paljon siksi, että tämän teoksen kohderyhmälle olisi varmasti kelvannut heppoisempikin teos.

Teoksen alaotsikko, viimeiset jättiläiset, kertoo paljon teoksen painopisteistä ja kontekstista, johon Guns N’ Roses teoksessa asetetaan. Kirjassa luodaan pitkä ja huolellinen katsaus Guns N’ Rosesin juuriin ja musiikkiin, josta kukin bändin jäsenistä imi vaikutteita ja inspiraatiota. Guns N’ Roses nähdään teoksessa vahvasti viimeisenä 80-lukulaisena, stadion-mittaluokan hard rock -bändinä. Wall ei suinkaan ole ainoa, joka on kuvannut Guns N’ Rosesia tällaisessa roolissa. Hän kuitenkin taustoittaa ja perustelee Guns N’ Rosesin roolia viimeisenä kasarirockin jättiläisenä kenties paremmin kuin kukaan muu.

Mick Wallin tie ristesi Guns N’ Rosesin polun kanssa jo noin 30 vuotta sitten, kun bändin ura oli vasta aluillaan. Wall haastatteli bändin jäseniä Guns N’ Rosesin kultakauden aikana useita kertoja ja onnistui luomaan joihinkin bändin jäseniin luottamuksellisen suhteen. Toisin kuin useimmilla bändihistoriikkien kirjoittajilla, Mick Wallilla on pitkä ja omakohtainen suhde kuvauksensa kohteeseen.

Wallin teos on jaettu kahteen samanmittaiseen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa bändin nousua ja kulta-aikaa: nälkäisiä vuosia Hollywoodin kaduilla, Appetite for Destruction -debyyttialbumin syntyä ja julkaisua, pitkiä keikkaputkia ja lopulta Use Your Illusion -tupla-albumin nauhoituksia ja vastaanottoa. Toinen luku alkaa tilanteesta, jossa Guns N’ Roses on uransa huipulla. Bändin sisäinen hajaantuminen on jo alkanut, ja W. Axl Rose on jo ottamassa muuta yhtyettä niskalenkkiin.

Kaikkiaan teos on suorastaan hämmentävän tasapainoinen kuvaus bändin urasta. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Stephen Davisin Guns N’ Roses – Koko tarina -teoksen, joka sivumäärästä noin puolet keskittyy Appetite for Destructionin julkaisua edeltäviin vuosiin; bändin myöhemmät vaiheet käydään läpi nopealla tahdilla ja hutaisten. Toisin kuin Davis, Wall on löytänyt valtavasti kiinnostavaa kerrottavaa myös Guns N’ Rosesin ”hiljaisista vuosista” (1994—2000).

Teoksen ehkäpä suurin ansio on se, kuinka Wall onnistuu avaamaan bändin sisäistä dynamiikkaa ja erityisesti W. Axl Rosen sielunelämää. Monet muut kirjoittajat ovat yksinkertaisesti tyytyneet kuvailemaan sitä, kuinka hirvittävän hankala ihminen Axl Rose oli ja on. Wall ei tyydy näin vähään, vaan pyrkii ymmärtämään Rosen ajatuksia ja tekoja:

[Axl Rose] on mittaamattoman ylpeä luomuksistaan ja tahtoo viedä ne ihmisten eteen parhaassa mahdollisessa valossa. Mutta vastassaan mies näkee leegion ihmisiä. — — Ja joka ainoalla hyörivällä on jokin kaupallinen tai henkilökohtainen agenda. Kaikki haluavat häneltä jotain. Kuka aikaa, kuka rahaa, kuka mitäkin. Ja se on suoraan pois siitä, mitä hän oikeasti haluaisi tehdä. Koska hän on luonteeltaan perfektionisti, tilanne riistää häneltä järjen päästä ja saa hänet raivon partaalle. Hän näkee asian aivan selvästi, miksi he eivät? Joten hän omaksuu hallinnan kaikesta, mistä vielä voi.

On mahdotonta tietää, mitä Rosen päässä tarkalleen ottaen liikkuu – mies kun ei ole juuri avautunut lehdistölle sitten 90-luvun alun. Wallin tulkinta Rosen psykologiasta vaikuttaa kuitenkin kaikin puolin uskottavalta.

Lisää nasevaa analyysia kuullaan bändin ex-manageri Doug Goldsteiniltä:

Muille yhtyeessä riitti olla kuin AC/DC tai The Rolling Stones eli julkaista periaatteessa sama albumi aina uudestaan. Axl taas tähtäsi The Beatlesin malliin. Hän halusi, että jokainen levy ottaa askeleen eteenpäin. Ei häntä kiinnostanut julkaista Appetite for Destructionia uudestaan. Muille taas olisi riittänyt tehdä napakoita, simppelin iskeviä raitoja, jotka olisi myös helppo toteuttaa studiossa. He halusivat takaisin tien päälle. Kun The Beatles lopetti rundaamisen, yhtyeen loppujakso kului studiossa. Ja se vetosi Axliin.

Tähän Wall lisää:

Axl haaveili loihtivansa Phil Spectorin ja Brian Wilsonin kaltaisten äänitysperfektionistien jalanjäljissä upeita musakatedraaleja, kun taas Slash, Duff ja koko muu maailma olivat lukkiutuneet siihen historialliseen tosiseikkaan, että GN’R oli alun perin ryöminyt samoista Hollywoodin viemäreistä ja katuojista kuin Mötley Crüe ja Poison. Ja se taso olisi muille riittänyt, enempää ei Axliltä kukaan vaatinut. Mutta poikaa, joka oli varttunut opiskellen Led Zeppeliniä sekä Elton Johnia ja Queenia sekä Billy Joelia, ärsytti pitää rima niin matalalla. Eikä hän antaisi muiden lyhytnäköisen typeryyden sammuttaa liekkiään.

Näin tiukkaa analyysia Guns N’ Rosesin sisäisestä dynamiikasta en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea.

Teoksessa on toki puutteitakin. Wall kuittaa Guns N’ Rosesin merkittävimmät audiovisuaaliset saavutukset eli 90-luvun alussa tehdyt musiikkivideot pelkällä maininnalla. Ainoat musiikkivideot, joita käsitellään hiemankin perusteellisemmin, ovat Sweet Child O’Mine ja Welcome to the Jungle. Tämä on mielestäni hämmentävää; erityisesti November Rainin ja Estrangedin musiikkivideot kiteyttävät Guns N’ Rosesin pöhöttyneen ja mahtipontisen luonteen paremmin kuin mikään albumi tai kappale. (Olen kirjoittanut Guns n’ Rosesin musiikkivideoista enemmän toisaalla.)

Sen sijaan Guns N’ Rosesin (toistaiseksi) viimeinen studiolevy eli Chinese Democracy osataan asettaa teoksessa oikeisiin raameihin:

Pop-, Industrial- ja electronica-vaikutteet, näyttävistä kosketinsoitinmausteista ja flamencosta puhumattakaan, istuivat eittämättä vähän kehnosti Guns N’ Rosesin klassiseen äänimaisemaan, mutta tokihan kaikki ymmärsivät Chinese Democracyn olevan pikemminkin Axl Rosen soolo. Vai ymmärsivätkö? Sitä kautta nähtynähän levy oli ilmiselvä mestariteos, joka nousi korkealle Velvet Revolverin aikaansanosten yläpuolelle jättäen [Duff McKaganin] Loadedin ja [Izzy Stradlinin] Ju Ju Houndsin kaltaiset viritelmät valovuosien päähän.

Kuten olen aiemminkin todennut, Chinese Democracy on mielestäni erinomainen albumi. Mick Wall on ilmeisesti samaa mieltä. Olen itse oppinut pitämään Chinese Democracysta totuttuani lähestymään sitä nimenomaan pikemminkin Axl Rosen soolotyönä kuin Guns N’ Roses -albumina. Wallin teoksen luettuani olen tullut tässä asiassa kuitenkin toisiin aatoksiin. Chinese Democracyn mukanaan tuomassa muutoksessa ei olekaan mitään uutta – tosiasiassa Guns N’ Roses on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Use Your Illusion -albumit eivät kuulosta Appetite for Destructionilta. Chinese Democracy ei kuulosta Use Your Illusioneilta. Syy tähän ei ole (ainoastaan) se, että koko bändin jäsenistö on mennyt Axl Rosea ja Dizzy Reediä lukuun ottamatta vaihtoon, vaan ennen kaikkea se, että Axl Rose halusi näin. Yksikään Guns N’ Roses -levy ei kuulosta edeltäjältään siksi, että se ei ollut Axl Rosen tahdon mukaista.

Teos on julkaistu alkukielellä vuonna 2016. Siksi onkin todella erikoista, että teoksessa kuvataan jopa vuoden 2016 kesäkuun tapahtumia. Teos on niin raskas paketti, että sen työstämiseen on todennäköisesti mennyt vuosia; Wall on kai yksinkertaisesti täydentänyt julkaisun lähetessä kirjaa tuoreemmilta tapahtumilla sitä mukaa, kun bändin tarina on saanut jatkoa. Teos tuntuukin jossain mielessä jäävän kesken: juttu katkeaa Axl Rosen ensimmäiseen esiintymiseen AD/DC:n riveissä. Teoksen päätös on sinänsä taiten kirjoitettu, mutta hapatuksessaan hieman vaivaannuttava ja jokseenkin keinotekoinen.

Viimeiset jättiläiset on suomennettu tavattoman nopealla aikataululla. Koska teos on lähes 600-sivuinen tiiliskivi ja koska käännöstyön aikataulu on ollut ilmeisen tiukka, voisi olettaa, että käännökseen olisi livahtanut virhe poikineen. Vaan ei: käännös on erittäin huolella tehty, enkä bongannut kuin pienen kourallisen kirjoitusvirheitä. – Kaikkiaan Viimeiset jättiläiset on sekä teoksena että suomennoksena erittäin onnistunut. Tekee hyvää lukea näin huolellisesti kirjoitettua ja viimeisteltyä kirjallisuutta.

Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (Last of the Giants  – The True Story of Guns N’ Roses, 2016, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Mistä peräisin: Arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset  @ Adlibris

Stephen Davis: Guns N’ Roses: Watch you bleed – Koko tarina (2008) arvostelu

Watch-You-Bleed
Watch You Bleed – Koko tarina (2008)

Stephen Davis: Guns N’ Roses: Watch you bleed – koko tarina (Watch You Bleed: the Saga of Guns N’ Roses, 2008, suom. 2009)
Lukuhaasterasti: 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kirjoitin kuluneena keväänä Guns N’ Rosesista pitkän vuodatuksen, jonka olen pudotellut kuluneiden viikkojen aikana ulos kolmessa osassa: Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin, Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion ja Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet. Jatketaan Gunnareista vielä yhden jutun verran.

Oli yllättävän avartavaa lukea ensimmäistä kertaa selkeästi jäsennelty, kronologinen kuvaus Guns N’ Rosesin urasta. Kuten mennäviikkoina on käynyt ilmi, olen seurannut bändin uraa pitkään, mutta tiedonsaantini bändin alkuvaiheiden suhteen on ollut lievästi sanottuna katkonaista. Vaikka luulin tietäväni yhtyeestä paljon, sisälsi Stephen Davisin kirjoittama historiikki runsaasti tietoa, joka oli minulle tyystin uutta.

Juuri perusteellisuus ja yksityiskohtaisuus on Davisin teoksen vahvuus – ja heikkous. Lähes 500-sivuisen teoksen kerronta alkaa W. Axl Rosen hankalasta lapsuudesta ja päättyy vuoteen 2008. Periaatteessa kirjan kuvaama ajallinen jatkumo on sangen pitkä. Käytännössä kerronta kuitenkin keskittyy bändin synnyn ja maailmanmaineen vuosiin, siis 80-luvun loppupuoliskoon ja 90-luvun alkuun. Kuvaavaa on, että bändin ensimmäisen albumin julkaisusta kerrotaan suunnilleen sivun 190 paikkeilla. Debyyttialbumin julkaisuun päästäessä kirjasta on siis takana jo noin 40 prosenttia. Vuosikymmen vaihtuu sivulla 332. Use Your Illusion -albumit julkaistaan sivulla 391. Tässä vaiheessa sivuja on jäljellä alle sata.

Luulen ymmärtäväni, miksi Davis on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. 90-luvun alussa media seurasi aktiivisesti Guns N’ Rosesin jäsenten edesottamuksia, joten ilmeisesti Davis on kokenut, ettei noiden aikojen tapahtumia tarvitse käydä läpi samanlaisella pieteetillä kuin bändin syntyvaiheita. Sen sijaan 80-luvun tapahtumista Davis on ilmeisesti löytänyt haastattelujen myötä yhtä sun toista uutta tietoa. Tätä taustaa vasten Davisin ratkaisu on järkevä – mutta silti: bändin eri vaiheita kuvaavien osien välillä vallitsee valtava epäsuhta, ei siitä mihinkään päästä. Jotain kertoo myös se, että teos on omistettu bändin ensimmäiselle managerille eli Vicky Hamiltonille, joka riitaantui bändin jäsenten kanssa jo ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Myös tämä valinta painottaa ennen kaikkea Guns N’ Rosesin uran alkuvaiheiden merkitystä.

Ja mikäs siinä – nuorena ja nälkäisenä bändi kuin bändi tuppaa olemaan elinvoimaisimmillaan. Davisin esiin kaivamat tarinat bändin syntyvaiheista ovat hurjia, joskin tietty kriittisyys on paikallaan. On vaikea arvioida, miten paljon tarinoissa on myöhemmän maailmanmaineen tuomaa gonzoekstraa.

Davis kuluttaa valtavan määrän sivuja keikkojen ja niiden puitteiden kuvaukseen. Mukaan on jostain syystä otettu valtava määrä bändin keikkoja mainostavia flyereitä, joiden sanoma on tylsästi kopsattu leipätekstin sekaan. Flyerit olisivat olleet kiinnostavia ja ilmaisuvoimaisia sellaisenaan, räkäisine kuvineen ja huolimattomine taittoineen. Nyt mukaan on huolittu pelkät tekstit, jotka vaikuttavat ilman visuaalista kontekstiaan lähinnä korneilta. (Suomenkielisessä käännöksessä flyeristä käytetään muuten nimitystä lennäkki – tätä sanaa näkee nykyään käytettävän kovin harvoin. Söpöä.)

Kokonaisten flyerien puutetta ei jaksa kauaa surra – paljon suurempi ongelma on nimittäin se, että teoksessa ei ole minkäänlaista kuvaliitettä. En tiedä, onko kyse ainoastaan suomennoksesta, vai riivaako sama puute myös alkukielisiä painoksia. Joka tapauksessa ratkaisu on outo. Merkittävä osa Guns N’ Rosesin vetovoimasta juontaa bändin erikoisesta ulkonäöstä, ja on sääli, ettei bändin uraa seurata lainkaan valokuvien kautta. (Promokuvia on olemassa tosin lähinnä bändin alkuvaiheilta – vuonna 1991 otetut Use Your Illusion -promokuvat taitavat olla viimeiset promo-otokset, joissa koko bändi on saatu samaan kuvaan. Livekuvia toki löytyy tätä myöhemmältä ajalta sitäkin ruhtinaallisemmin.) Vaikuttaa siltä, että kustantaja ei yksinkertaisesti ole jaksanut selvitellä valokuviin liittyviä tekijänoikeusasioita.

Kirjan keskeiseksi aiheeksi muodostuu Axl Rosen ailahteleva luonne ja erkaantuminen muusta yhtyeestä. Guns N’ Rosesn lopun alkuna voitaneen pitää sitä, kun Axl Rose alkoi matkustaa erillään muusta yhtyeestä omassa yksityisessä keikkabussissaan. Davisin mukaan tämä tapahtui jo 80-luvun puolella. Tämä oli minulle uutta; luulin, että kone alkoi levitä vasta 90-luvun alussa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole aiemmin edes aavistanut, että bändin sisäiset kemiat ovat olleet näin tulehtuneet. Tiesin kyllä, että Rose oli hankala ihminen – mutta että näin hankala…!

Davisin teksti onnistuu vakuuttamaan lukijan siitä, että Guns N’ Roses oli jo syntyessään tuhoon tuomittu projekti. Bändistä olisi tuskin koskaan tullut mitään ilman Axl Rosen läikähtelevää lavaenergiaa – siis sitä samaa voimaa, joka repi bändin lopulta hajalle. Toki Guns N’ Rosesin ongelmien taustalla on muitakin syitä kuin Rosen jatkuva kiukuttelu, ennen kaikkea muiden jäsenten päihdeongelmat. Steven Adlerin tapauksesta kuitenkin nähdään, kuinka helppoa tällaisten ongelmien korjaaminen periaatteessa on: jos joku on liian sekaisin voidakseen soittaa, pistetään mies vaihtoon.

Axlin kohdalla näin ei voitu menetellä. Rosea oli yksinkertaisesti pakko sietää – ainakin vuodesta 1992 alkaen, jolloin hän kieltäytyi jatkamasta Use Your Illusion -kiertuetta ennen kuin muut jäsenet allekirjoittaisivat paperin, jossa kaikki oikeudet Guns N’ Rosesin nimeen luovutetaan yksinomaan Roselle. Tämä on kuitenkin pelkkää byrokratiaa – eihän Rosea muutenkaan olisi voitu erottaa. The Holy Bee of Ephesus -blogin kirjoittaja on kiteyttänyt asian hyvin: ”Guns N’ Roses without W. Axl Rose is essentially Velvet Revolver, and no one wants that.”

Ilmestymisvuodesta päättelin, että Davisin teos olisi kirjoitettu ja julkaistu ennen kaikkea Chinese Democracyn myynnin edistämiseksi. Väärin arvattu: ilmeisesti Davis ei kirjaa viimeistellessään ole ollut tietoinen siitä, että Chinese Democracy julkaistaisiin vain pari kuukautta Watch You Bleedin jälkeen. Koko teos loppuu epäsuorasti ilmaistuun toiveeseen, ettei koko mammuttilevyä koskaan julkaistaisi – viimeistään tämä tekee selväksi sen, että kirjaa ei ole kirjoitettu uuden levyn markkinoimiseksi.

Itse asiassa Davis näyttää tuntevan melkoista antipatiaa ”uutta” Guns N’ Rosesia kohtaan – eikä siinä mitään, niin kokee moni muukin. En voi pitää pahana sitä, että 90-luvun lopun hiljaisia vuosia ja 2000-luvun alun uusia liverundeja ei käsitellä samalla intensiteetillä kuin bändin 80-luvun lopun vaiheita. Edes hieman laajempi käsittely olisi kuitenkin ollut paikallaan. Axl Rose ei ole 2000-luvulla juuri innostunut antamaan haastatteluja, eikä bändi keikkoja lukuun ottamatta ole erityisemmin patsastellut julkisuudessa. Olisin toivonut Davisin muodostavan myös tästä ajanjaksosta jonkinlaisen järkevän kokonaiskuvan.

Watch You Bleed on kiinnostava teos, mutta onko se hyvin kirjoitettu? Ei. Davisin tekstiltä puuttuu tyyli ja uskottavuus – aivan kuin kirjan olisi kirjoittanut rock-wannabe, joka ei tunne lainkaan sitä maailmaa, johon on juuri nyrkkinsä upottanut. Teoksen ehkäpä rasittavin elementti ovat sivukaupalla jatkuvat musiikin kuvaukset, jotka ovat tyyliltään niin repäisevän lapsellisia, että lukijaakin jo nolottaa. Mitä järkeä tuhlata kymmeniä sivuja bändin albumeita ja keikkoja biisi kerrallaan kuvaillen? Kappaleet ovat joka tapauksessa kaikille lukijoille tuttuja.

Suomennoksen kanssa on ilmeisesti tullut kiire. Pilkunviilaajan riemastus: kirjoitusvirheitä löytyy! Paikoin lauseissa on jotain hyvin outoa – joko kirjoittajan omaa ajatuskulkua on mahdoton seurata, tai vaihtoehtoisesti käännöksessä on tapahtunut väärinymmärrys.

Watch You Bleed @ Adlibris
Watch You Bleed (pokkari) @ Adlibris

Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet

Älä lue tätä tekstiä. Lue sen sijaan juttusarjan aiemmat osat:

Jos teit sen jo, jatka toki lukemista.

Palataan varhaisteini-ikäisen Heinin todellisuuteen ja illuusioihin. Vuosituhat vaihtui. Menin yläasteelle. Kävin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla festareilla. Löysin 70-luvun progen ja muut vanhempieni vinyylihyllyn aarteet, black metalin, dark waven ja goottirockin, death metalin, funeral doomin, black metalin, neofolkin, industrialin, ambientin, dark ambientin ja black metalin (taas, ja taas, ja taas) – en ehkä tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Kaiken uuden musiikin keskellä seurasin edelleen Guns N’ Rosesin uraa, jonka alkoi näihin aikoihin saada uusia, jännittäviä käänteitä.

Guns N’ Roses teki paluun keikkalavoille vuonna 2000 uudella kokoonpanolla, jonka ainoa alkuperäisjäsen oli W. Axl Rose. Ensimmäinen suurempi comeback-esiintyminen tapahtui seuravaana keväänä Rock in Rio -festivaaleilta. Olin noihin aikoihin yhä niin kiintynyt bändiin, että hankin välittömästi konserttitaltioinnin bootleg-VHS:nä – se taitaa olla edelleen tallella vaatimattomassa videokokoelmassani. Olen kelaillut tuota surkealaatuista tallennetta ees taas lukemattomia kertoja. Tuoreeltaan pelkästään tallenteen symbolinen merkitys riitti lumoamaan minut: Guns N’ Roses elää! Tämän täytyy olla alku jollekin suurelle ja mahtavalle!

Kyllä, näin minä ajattelin. Tämä on osoitus siitä, kuinka sitkeästi esiteini-ikäinen voi pitää kiinni lapsenuskostaan. I used my illusion. – Tavallaan olin oikeassa: ilman GN’R:n comeback-keikkaa en kenties koskaan olisi koskaan tutustunut Bucketheadin musiikkiin – mutta se on jo oman tekstinsä aihe (tekstin, joka on muhinut blogin luonnoksissa jo monta vuotta ja jota en todennäköisesti koskaan saa valmiiksi).

Koska en (onneksi) ole enää 13-vuotias, osaan nyt katsoa konserttitaltiointia kriittisemmin. Koko keikka on hirvittävä. Rose on hengästynyt ja haparoi laulussaan. Kerran hän sekoaa sanoissaan ja lopettaa kappaleen tahdin tai pari myöhemmin kuin muu bändi. Hänen äänessään on edelleen läsnä kaikki se potentiaali, joka teki hänestä yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-vokalisteista.

En tiedä, mikä häntä tarkalleen ottaen vaivaa – kaikki vain menee pieleen. Aivan kuin hän ei tajuaisi vanhentuneensa lähes kymmenen vuotta  sitten edellisen Guns N’ Roses -konsertin. Use Your Illusion -kiertueen aikoihin 30-vuotiaan Rosen jalka nousi kepeästi tiheisiin juoksuspurtteihin. Vuonna 2001 hän on 38-vuotias, ja sen huomaa: hän huohottaa ja hikoilee kuin sika.

Niin tärkeä muusikko kuin Bucketheadista minulle tulikin, on myönnettävä, että hän on täysin väärä henkilö soittamaan Slashin säveltämiä sooloja. Pidänkin eniten niistä Rock in Rio -pätkistä, joissa Buckethead ei ”coveroi” Guns N’ Rosesia, vaan soittaa jotain omaansa – kuten tässä upeassa, Robin Finckin kanssa improvisoidussa instrumentaalipätkässä. Voi vain arvella, kuinka kauniita asioita Buckethead ja Finck olisivat voineet yhdessä tehdä, jos he olisivat soittaneet samassa bändissä vähän pidempään.

Kun kertasin tätä tekstiä valmistellessani Guns N’ Rosesin vanhoja videoita ja Rock in Rion keikkataltiointia, panin merkille, kuinka samankaltaisia hahmoja Slash ja Buckethead oikeastaan ovat. Kummankin esiintymisasu on vakiintunut ja helposti tunnistettava. Molemmat pyrkivät asustevalinnoillaan ja liikkeillään piilottamaan kasvonsa yleisöltä. Molemmat tykkäävät pitää suunsa kiinni ja kiusaantuvat, jos heiltä kysytään jotain. Molemmat ovat kehittäneet äärimmäisen omaleimaisen ja tunnistettavan soittotyylin. Äkkiä Bucketheadin valinta Guns N’ Rosesin soolokitaristiksi ei tunnukaan niin oudolta. Hän on kuin Slashin varjo (siinä mielessä kuin C. G. Jung varjon käsitettä käytti): äärimmäisen tekninen, kylmä ja suoritusorientoitunut vastine sydämelliselle ja lämpimälle Slashille.

Kun  Buckethead erosi Guns N’ Rosesista vuonna 2004, huomasin olevani paljon kiintyneempi Bucketheadin siihenastiseen soolotuotantoon (Colma, Monsters and Robots, Giant Robot, Bucketheadland ja niin edelleen) kuin Guns N’ Rosesin musiikkiin. Veljeni pyysi ikuisuuslainassa olleet GN’R-ceedeensä takaisin. Rippasin levyt mp3-tiedostoiksi ja unohdin ne vuosikausiksi kiintolevyn syövereihin.

Kului vuosi, toinen, kolmas, neljäs. Vuonna 2008 tapahtui se, mitä kukaan ei enää uskonut tapahtuvaksi: Guns N’ Rosesin kuudes studioalbumi Chinese Democracy ilmestyi.

Olen kuunnellut levyn ilmestymisen jälkeen Chinese Democracya enemmän kuin mitään muuta Guns N’ Rosesin albumia. Minun mielestäni se on hyvä levy. En tiedä, mitä Axl Rosen äänelle tapahtui Rock in Rion ja Chinese Democracyn välissä. Ehkä hän on kaikki nämä vuodet ollut oivallinen studiolaulaja, ehkä ainoastaan keikkojen suhteen on välillä ollut vaikeaa. Kuunnelkaa, kuinka siistiltä hän kuulostaa vaikkapa Better-kappaleella.

Chinese Democracya vaivaa vain yksi ongelma: se ei kuulosta lainkaan Guns N’ Roses -albumilta. Slash ja Izzy Stradlin olivat niin keskeisiä vaikuttajia Guns N’ Rosesin soundin synnyssä, ettei bändi yksinkertaisesti ”kuulosta itseltään” ilman heitä. On kuitenkin kysyttävä: Onko tällainen kritiikki reilua? Guns N’ Roses ei kuulosta ”itseltään” – mutta mitä sitten? Maailma on muuttunut sitten vuoden 1991, joten olisi kai täysin kohtuutonta odottaa, että Guns N’ Roses ei olisi muuttunut lainkaan.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset pettyvät Chinese Democracyyn juuri sen takia, ettei se kuulosta 90-luvun alun Guns N’ Rosesilta. Tosiasiassa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ne, jotka pystyvät hyväksymään ja ylittämään tämän, oppivat yleensä pitämään Chinese Democracysta. Albumia luonnehditaan osuvasti L.A. Weeklyssä: ”Chinese Democracy is criminally underrated. It’s now the ultimate ’I used to hate it but now I love it’ record”. Chinese Democracya ei kannata ajatella Guns N’ Roses -albumina, vaan pikemminkin albumina, jolla laulaa W. Axl Rose. Ja hyvin laulaakin.

Minulta vei lähes 20 vuotta ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen muusikko Axl Rose oikeasti on. Asia nousi mieleeni vuonna 2014 julkaistun The Vocal Ranges of The World’s Greatest Singers -listan myötä. Listassa Rosen äänialan laajuudeksi annetaan noin viisi ja puoli oktaavia. Rock-laulajalle näin laaja ääniala on käsittämätön saavutus.

Vasta tämän listauksen myötä rupesin tietoisesti kiinnittämään Rosen laulutekniikkaan huomiota. Hiljalleen aloin kuulla Guns N’ Rosesin biiseissä ja Rosen äänessä asioita, joille olin nuorempana täysin kuuro. Erityisesti hänen äänensä sävyn muutokset ovat huimia: ero korkean devil woman -kimityksen ja Rosen luontaisen, pehmeän baritonin välillä on valtava. Tällä hetkellä minun on vaikea ymmärtää, kuinka en nuorempana ole hoksannut Rosen äänen ja tekniikan omalaatuisuutta.

Rosen monipuolisuus laulajana tulee kenties kaikkein parhaiten esille It’s So Easy -kappaleessa. Nuorempana jopa luulin, että kappaleessa on kaksi tai kolme eri laulajaa – niin paljon Rosen erilaiset ”äänet” eroavat toisistaan.

Silläkin uhalla, että minua syytetään romanttisen taiteilijaneromyytin elättelystä: Guns N’ Roses ei todennäköisesti olisi mitään ilman Axl Rosea. Sanon tämän siitä huolimatta, että Rose vaikuttaa mielestäni itsekkäältä ja tylsältä tyypiltä, jonka ego on vuosien varrella paisunut räjähdysherkkiin mittasuhteisiin. Izzyn biisintekotaidoilla ja Slashin trademark-soundilla on tietenkin suuri merkitys kokonaiskuvassa, mutta juuri Rosen loppumaton lavaenergia ja raivo leimaavat bändin ilmaisua enemmän kuin mikään muu elementti. Valitettavasti tuo sama raivo sai bändin muut alkuperäisjäsenet jättämään bändin.

Hypätään vuoteen 2016. Klassisen kokoonpanon ydinjengi päätti sopia vanhat riitansa. Axl Rose, Slash ja Duff McKagan soittivat samalla lavalla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Ja kas: reunion-keikat ovat olleet painajaismainen antikliimaksi. Kaikki kolme alkuperäisjäsentä vaikuttavat nuutuineilta ja väsyneiltä. Axl Rose… ei näytä itseltään. En viitsi edes sanoa, miltä hän näyttää. Murtuneen jalan vuoksi tuoliin sidottu Rose on kuin Niskavuoren vanha emäntä, joka on rakennuttanut itselleen valtaistuimen maailman keskipisteeseen ja katselee nyt tyytyväisenä, kun kyykytetyt palkkarengit häärivät ympärillä.

Mutta Rosen ääni – se on ennallaan. Hän kuulostaa ihanalta, aivan samalta kuin vuonna 1988.

Se ei valitettavasti riitä. Mä haluaisin nähdä livenä tämän bändin…

Early Guns N' Roses
Guns N’ Roses 80-luvun puolivälin tienoilla.

…enkä tätä:

Axl Rose Chair
Guns N’ Roses huhtikuussa 2016.
Slash ja Duff eivät halunneet kuvaan, ja kai bändissä on muitakin jäseniä.

Mieluummin katselen Rosen käärmetanssia Youtubesta ja teeskentelen, ettei viimeistä kolmeakymmentä vuotta ole tapahtunut. Siksi en ole käynyt katsomassa Guns N’ Rosesia livenä kertaakaan, vaikka mahdollisuus siihen olisi 2000-luvun aikana ollut tarjolla peräti kahdesti.

Onneksi on internet. Se poistaa ajan asettamat muurit ja tekee jo kerran tuhoutuneesta, kauniista maailmasta ikuisen ja elävän.

Se minusta ja Guns N’ Rosesista. Taikalyhdystä löytyy myös juttua  bändin Watch You Bleed -teoksesta ja Mick Wallin Viimeiset jättiläiset -historiikista. Myös Schizoblogissa on kirjoiteltu alkuvuodesta Guns N’ Rosesista, elämästä, menneisyydestä ja nykyisyydestä. Aurinkoon tuijottelua -blogissa käsiteltiin jokin aika sitten bändin klassisen kokoonpanon reunion-kiertuetta. Hyviä kirjoituksia molemmat. Menkää ja lukekaa!