Mick Wallin Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset on pätevin pitkään aikaan lukemani musiikkia käsittelevä teos. Tänä päivänä näkee niin paljon huolimatonta kirjoitustyötä, ammattitaidotonta kustannustoimittamista ja kehnoa käännöstyötä, että näin hyvin toteutetun kirjan lukeminen tuntuu mahdottoman hyvältä. Tämä lämmittää erityisen paljon siksi, että tämän teoksen kohderyhmälle olisi varmasti kelvannut heppoisempikin teos.
Teoksen alaotsikko, viimeiset jättiläiset, kertoo paljon teoksen painopisteistä ja kontekstista, johon Guns N’ Roses teoksessa asetetaan. Kirjassa luodaan pitkä ja huolellinen katsaus Guns N’ Rosesin juuriin ja musiikkiin, josta kukin bändin jäsenistä imi vaikutteita ja inspiraatiota. Guns N’ Roses nähdään teoksessa vahvasti viimeisenä 80-lukulaisena, stadion-mittaluokan hard rock -bändinä. Wall ei suinkaan ole ainoa, joka on kuvannut Guns N’ Rosesia tällaisessa roolissa. Hän kuitenkin taustoittaa ja perustelee Guns N’ Rosesin roolia viimeisenä kasarirockin jättiläisenä kenties paremmin kuin kukaan muu.
Mick Wallin tie ristesi Guns N’ Rosesin polun kanssa jo noin 30 vuotta sitten, kun bändin ura oli vasta aluillaan. Wall haastatteli bändin jäseniä Guns N’ Rosesin kultakauden aikana useita kertoja ja onnistui luomaan joihinkin bändin jäseniin luottamuksellisen suhteen. Toisin kuin useimmilla bändihistoriikkien kirjoittajilla, Mick Wallilla on pitkä ja omakohtainen suhde kuvauksensa kohteeseen.
Wallin teos on jaettu kahteen samanmittaiseen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa bändin nousua ja kulta-aikaa: nälkäisiä vuosia Hollywoodin kaduilla, Appetite for Destruction -debyyttialbumin syntyä ja julkaisua, pitkiä keikkaputkia ja lopulta Use Your Illusion -tupla-albumin nauhoituksia ja vastaanottoa. Toinen luku alkaa tilanteesta, jossa Guns N’ Roses on uransa huipulla. Bändin sisäinen hajaantuminen on jo alkanut, ja W. Axl Rose on jo ottamassa muuta yhtyettä niskalenkkiin.
Kaikkiaan teos on suorastaan hämmentävän tasapainoinen kuvaus bändin urasta. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Stephen Davisin Guns N’ Roses – Koko tarina -teoksen, joka sivumäärästä noin puolet keskittyy Appetite for Destructionin julkaisua edeltäviin vuosiin; bändin myöhemmät vaiheet käydään läpi nopealla tahdilla ja hutaisten. Toisin kuin Davis, Wall on löytänyt valtavasti kiinnostavaa kerrottavaa myös Guns N’ Rosesin ”hiljaisista vuosista” (1994—2000).
Teoksen ehkäpä suurin ansio on se, kuinka Wall onnistuu avaamaan bändin sisäistä dynamiikkaa ja erityisesti W. Axl Rosen sielunelämää. Monet muut kirjoittajat ovat yksinkertaisesti tyytyneet kuvailemaan sitä, kuinka hirvittävän hankala ihminen Axl Rose oli ja on. Wall ei tyydy näin vähään, vaan pyrkii ymmärtämään Rosen ajatuksia ja tekoja:
[Axl Rose] on mittaamattoman ylpeä luomuksistaan ja tahtoo viedä ne ihmisten eteen parhaassa mahdollisessa valossa. Mutta vastassaan mies näkee leegion ihmisiä. — — Ja joka ainoalla hyörivällä on jokin kaupallinen tai henkilökohtainen agenda. Kaikki haluavat häneltä jotain. Kuka aikaa, kuka rahaa, kuka mitäkin. Ja se on suoraan pois siitä, mitä hän oikeasti haluaisi tehdä. Koska hän on luonteeltaan perfektionisti, tilanne riistää häneltä järjen päästä ja saa hänet raivon partaalle. Hän näkee asian aivan selvästi, miksi he eivät? Joten hän omaksuu hallinnan kaikesta, mistä vielä voi.
On mahdotonta tietää, mitä Rosen päässä tarkalleen ottaen liikkuu – mies kun ei ole juuri avautunut lehdistölle sitten 90-luvun alun. Wallin tulkinta Rosen psykologiasta vaikuttaa kuitenkin kaikin puolin uskottavalta.
Lisää nasevaa analyysia kuullaan bändin ex-manageri Doug Goldsteiniltä:
Muille yhtyeessä riitti olla kuin AC/DC tai The Rolling Stones eli julkaista periaatteessa sama albumi aina uudestaan. Axl taas tähtäsi The Beatlesin malliin. Hän halusi, että jokainen levy ottaa askeleen eteenpäin. Ei häntä kiinnostanut julkaista Appetite for Destructionia uudestaan. Muille taas olisi riittänyt tehdä napakoita, simppelin iskeviä raitoja, jotka olisi myös helppo toteuttaa studiossa. He halusivat takaisin tien päälle. Kun The Beatles lopetti rundaamisen, yhtyeen loppujakso kului studiossa. Ja se vetosi Axliin.
Tähän Wall lisää:
Axl haaveili loihtivansa Phil Spectorin ja Brian Wilsonin kaltaisten äänitysperfektionistien jalanjäljissä upeita musakatedraaleja, kun taas Slash, Duff ja koko muu maailma olivat lukkiutuneet siihen historialliseen tosiseikkaan, että GN’R oli alun perin ryöminyt samoista Hollywoodin viemäreistä ja katuojista kuin Mötley Crüe ja Poison. Ja se taso olisi muille riittänyt, enempää ei Axliltä kukaan vaatinut. Mutta poikaa, joka oli varttunut opiskellen Led Zeppeliniä sekä Elton Johnia ja Queenia sekä Billy Joelia, ärsytti pitää rima niin matalalla. Eikä hän antaisi muiden lyhytnäköisen typeryyden sammuttaa liekkiään.
Näin tiukkaa analyysia Guns N’ Rosesin sisäisestä dynamiikasta en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea.
Teoksessa on toki puutteitakin. Wall kuittaa Guns N’ Rosesin merkittävimmät audiovisuaaliset saavutukset eli 90-luvun alussa tehdyt musiikkivideot pelkällä maininnalla. Ainoat musiikkivideot, joita käsitellään hiemankin perusteellisemmin, ovat Sweet Child O’Mine ja Welcome to the Jungle. Tämä on mielestäni hämmentävää; erityisesti November Rainin ja Estrangedin musiikkivideot kiteyttävät Guns N’ Rosesin pöhöttyneen ja mahtipontisen luonteen paremmin kuin mikään albumi tai kappale. (Olen kirjoittanut Guns n’ Rosesin musiikkivideoista enemmän toisaalla.)
Sen sijaan Guns N’ Rosesin (toistaiseksi) viimeinen studiolevy eli Chinese Democracy osataan asettaa teoksessa oikeisiin raameihin:
Pop-, Industrial- ja electronica-vaikutteet, näyttävistä kosketinsoitinmausteista ja flamencosta puhumattakaan, istuivat eittämättä vähän kehnosti Guns N’ Rosesin klassiseen äänimaisemaan, mutta tokihan kaikki ymmärsivät Chinese Democracyn olevan pikemminkin Axl Rosen soolo. Vai ymmärsivätkö? Sitä kautta nähtynähän levy oli ilmiselvä mestariteos, joka nousi korkealle Velvet Revolverin aikaansanosten yläpuolelle jättäen [Duff McKaganin] Loadedin ja [Izzy Stradlinin] Ju Ju Houndsin kaltaiset viritelmät valovuosien päähän.
Kuten olen aiemminkin todennut, Chinese Democracy on mielestäni erinomainen albumi. Mick Wall on ilmeisesti samaa mieltä. Olen itse oppinut pitämään Chinese Democracysta totuttuani lähestymään sitä nimenomaan pikemminkin Axl Rosen soolotyönä kuin Guns N’ Roses -albumina. Wallin teoksen luettuani olen tullut tässä asiassa kuitenkin toisiin aatoksiin. Chinese Democracyn mukanaan tuomassa muutoksessa ei olekaan mitään uutta – tosiasiassa Guns N’ Roses on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Use Your Illusion -albumit eivät kuulosta Appetite for Destructionilta. Chinese Democracy ei kuulosta Use Your Illusioneilta. Syy tähän ei ole (ainoastaan) se, että koko bändin jäsenistö on mennyt Axl Rosea ja Dizzy Reediä lukuun ottamatta vaihtoon, vaan ennen kaikkea se, että Axl Rose halusi näin. Yksikään Guns N’ Roses -levy ei kuulosta edeltäjältään siksi, että se ei ollut Axl Rosen tahdon mukaista.
Teos on julkaistu alkukielellä vuonna 2016. Siksi onkin todella erikoista, että teoksessa kuvataan jopa vuoden 2016 kesäkuun tapahtumia. Teos on niin raskas paketti, että sen työstämiseen on todennäköisesti mennyt vuosia; Wall on kai yksinkertaisesti täydentänyt julkaisun lähetessä kirjaa tuoreemmilta tapahtumilla sitä mukaa, kun bändin tarina on saanut jatkoa. Teos tuntuukin jossain mielessä jäävän kesken: juttu katkeaa Axl Rosen ensimmäiseen esiintymiseen AD/DC:n riveissä. Teoksen päätös on sinänsä taiten kirjoitettu, mutta hapatuksessaan hieman vaivaannuttava ja jokseenkin keinotekoinen.
Viimeiset jättiläiset on suomennettu tavattoman nopealla aikataululla. Koska teos on lähes 600-sivuinen tiiliskivi ja koska käännöstyön aikataulu on ollut ilmeisen tiukka, voisi olettaa, että käännökseen olisi livahtanut virhe poikineen. Vaan ei: käännös on erittäin huolella tehty, enkä bongannut kuin pienen kourallisen kirjoitusvirheitä. – Kaikkiaan Viimeiset jättiläiset on sekä teoksena että suomennoksena erittäin onnistunut. Tekee hyvää lukea näin huolellisesti kirjoitettua ja viimeisteltyä kirjallisuutta.
Mick Wall: Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset (Last of the Giants – The True Story of Guns N’ Roses, 2016, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Mistä peräisin: Arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.
Taikalyhty – Elokuvablogi 