The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.
Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.
Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.
48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.
CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.
Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.
The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.
Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Fight Clubissa ihmisiä ehkä vetää puoleen leffan anarkistisuus, kuinka perus mattimeikäläinen (Edward Nortonin esittämänä) nousee vastustamaan järjestelmää erittäin maskuliinisella taistelukerholla, josta kehkeytyy Project Mayhem lopulta. Leffahan menee konseptissaan täysin loppuun asti (sivilisaatio tuhoutuu), kuten The Gamen tapauksessa. Paradoksaalista on kuinka ihmiset ihannoivat tai rakastuvat juurikin tappelukerhojen konseptiin ja Project Mayhemin anarkismiin, vaikkakin se tekee samat temput kuin yritysmaailma sitä ennen: tekee yksilöistä kylmää tasapäistettyä massaa, jonka tehtävä on totella heitä ylempänä olevia yksilöitä. Nortonhan yrittää lopussa saada ihmisiä heräämään projektista, mutta he ovat jo indoktrinoituja toteuttamaan Tyler Durdenin visiota uudesta huomisesta. Itse rakastan Zodiacia, kyseinen elokuva on kiinnostavasti rakennettu tosielämän mysteeri, joka toistaa yksityiskohtaisesti hirveitä yksityiskohtia. Fincherin jännityksen rakentaminen leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta on aina aiheuttanut kylmiä väreitä meikäläisessä, joten olen kylläkin siinä hiukan puolueellinen :)
Oli mukava lukea The Game arviosi. Mukava huomata, että joku muukin katselee näitä hiukan unohdettuja 90-luvun elokuvia (kasari tosin on meikäläisen heikkous)!
T. Ville
PS: Tervetuloa tutustumaan Leffahamsteri -blogiini: https://leffahamsteri.wordpress.com/
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Jännä sinänsä, että oikeastaan aina Fincherin elokuvista puhuttaessa huomio kääntyy ennemmin tai myöhemmin juuri Fight Clubiin. Teki Fincher mitä vain uutta, Fight Club on hänen elokuvistaan se joka herättää kaikkein eniten tunteita – lähinnä ihastusta, näköjään.
Fight Clubissa hämmentää kaikkein eniten sen kiharainen suhde alt rightiin – tai oikeastaan se, kuinka alt right on sittemmin ominut elokuvan ”itselleen”. Myönnän kyllä, että minun pitäisi ehkä katsoa elokuva vielä kerran ja pohtia, kuinka paljon se oikeasti sisältää alt rightille ominaista ideologista massaa. Glorifioiko elokuva Tappelukerhon primitiivistä miehisyyttä, vai käsitteleekö se sitä ironisesti? En oikeasti osaa sanoa.
TykkääTykkää
Samaa mieltä Tappelukerhosta ja Zodiacista. Buttonin elämää en ole innostunut katsomaan.
TykkääTykkää
Niin ja juttusi viimeinen kappale on hyvä. Tuo fiilis muistaakseni syntyi. Muutenkin elokuvan tapahtumat olivat välillä niin epärealistisia, että aiheuttivat kokonaisuuden kannalta uskottavuusongelmaa. Fantasiamainen taso oli hyväksyttävä liian ehdoitta.
TykkääTykkää
Jep. Jännä, en olisi odottanut Fincheriltä tällaista. Hän on saanut muissa elokuvissa hyvinkin omituiset kuviot tuntumaan täysin uskottavilta, mikä lie kompastus tullut siis The Gamen tapauksessa. Ja onhan tämä hänen ensimmäisiä elokuviaan, sekin voi selittää.
TykkääTykkää