Mindhunter (2017–) arvostelu – Mitä hullu tuntee

Mindhunter, 1. tuotantokausi (2017)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. Tekstin ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä osio on kirjoitettu syyskuussa 2018. Olen sittemmin täydentänyt tekstiä toista tuotantokautta koskevalla osiolla elokuussa 2019.

Mindhunter: 1. tuotantokausi

On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Ford keplottelee itsensä FBI:n käyttäytymistieteiden yksikössä työskentelevän Bill Tenchin apupojaksi ja pääsee kiertämään ympäri Yhdysvaltoja – ensin kouluttamassa paikallispoliiseille FBI:n tekniikoita, myöhemmin jututtamassa maan kuuluisimpia väkivaltarikollisia eri vankiloissa.

Bill Tench (vas.) ja Holden Ford kiertävät jututtamassa Amerikan tunnetuimpia ja pelätyimpiä rikollisia.

Sarjamurhaajat ovat keskeinen osa länsimaisen populaarikulttuurin kuvastoa. On vaikea ymmärtää, että on ollut aika, jolloin sarjamurhaajan käsitettä ei ole ollut olemassa – ja että on ollut aika, jolloin pienelle prosentille ominaisen patologian tutkimusta sarjamurhaajien haastatteluilla ja analyysilla on pidetty epäilyttävänä, jopa kerettiläisenä. Se, mitä Ford ja Tench tekevät, näyttää meidän silmissämme täysin normaalilta ja loogiselta – jopa välttämättömältä. Silti he saavat taistella hampaat irvessä tutkimuksensa jatkamisen puolesta ja kohtaavat mitä kummallisimpia ennakkoluuloja.

Ford ja Tench saavat onneksi vahvistusta tiimiinsä akateemisesta maailmasta: tohtori Wendy Carr tuo tutkimukseen kaivattua systematiikkaa.

Tench ja Carr ovat omissa tehtävissään kokeneita ja arvostettuja tekijöitä. Silti tutkimusryhmän tähti on untuvikko Ford, joka on projektin todellinen perustaja ja suunnannäyttäjä.

Carr perehyy Fordin ja Tenchin aikaansaannoksiin.

Kolmikon keskinäiset suhteet tuovat mieleen amerikkalaisen ydinperheen. Tench on Fordille turvallinen ja lämmin isä, joka vuorotellen puolustaa ja ojentaa tätä. Carr on kirkkaan älykäs, kaunis mutta etäinen äiti, joka ohjailee ja säätelee perheen arkipäivää voimalla ja tyylillä. Ihmelapsi ja uuden ajan airut Ford raivaa polkuaan väkivaltarikollisten viidakossa ja taistelee ymmärtääkseen sarjamurhaajien ajatuksenjuoksua.

”How to get ahead of ’crazy’, if you don’t know how crazy thinks?” kysyy Tench sarjan ykköskauden trailerissa. Lausahdus on leikattu kohtauksesta, jossa Tench puolustaa Fordin tutkimusprojektia FBI:n isokenkäisille. He ymmärtävät Fordin ja Tenchin työn arvon vain, kun projekti myydään heille yrityksenä estää hulluja tappamasta, pahoinpitelemästä ja raiskaamasta tavallisia, ei-hulluja ihmisiä.

Sarjamurhaaja syntyi 1970-luvulla.

Hullut ja ei-hullut – Ford ja Tench sortuvat harvoin tällaisiin yksinkertaistuksiin. He tekevät kaikkensa välttääkseen työssään ”hullun” käsitettä ja muita vastaavia termejä. He eivät haastattele tai tutki ”hulluja”, vaan ihmisiä, jotka ovat tehneet äärimmäisen väkivaltaisia ja julmia tekoja. Teot ovat näiden ihmisten yhteinen nimittäjä – ei ”hulluus”, ei edes ”psykopatia” tai ”sosiopatia”.

Tärkeintä Tenchin ja Fordin tutkimukselle ei ole se, ”mitä hullu ajattelee”, vaan pikemminkin se, mitä väkivaltainen ja sadistinen ihminen tuntee. Osa haastateltavista avaa tutkijoille auliisti sitä, mitä heidän päässään on murhien aikaan liikkunut. Osa taas on omien rikostensa edessä niin hämmennyksissä, etteivät he osaa kertoa Fordille ja Tenchille paljoakaan tekojensa taustoista.

Fordin työ ryvettää hänen suhdettaan Debbie-tyttöystävään. Debbietä kuvataan sarjassa hekumoiden, melkein kuin murhaajan näkökulmasta.

Mindhunterin kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu murhaajien ympärille: sarjassa nähdään muun muassa Ed Kemper, Jerry Brudos ja Richard Speck. Erityisesti kohtaukset, joissa Ford haastattelee yksin Ed Kemperiä, jäätävät selkäpiitä. Yli kaksimetrinen ja lähes 140-kiloinen Kemper on keskimittaisen Fordin rinnalla jättiläinen.

Kemper tuo esille sen uhan ja pelon, joka syntyy, kun ihminen kohtaa kahden kesken itseään ylivoimaisesti vahvemman henkilön. Ford tietää, että Kemper voisi halutessaan murtaa hänen niskansa kuin ranskanperunan – aivan samalla tavalla kuin saman asian on tiennyt jokainen nainen, joka on tullut miehen murhaamaksi tai raiskaamaksi. Fordista tulee hetkeksi uhri, avuton – nainen.

Ed Kemper opettaa Fordille, kuinka kaulavaltimo katkaistaan.

Kemperin, Brudosin ja Speckin lisäksi sarjassa viitataan ja jopa kuvataan muutamia huonommin tunnettuja rikollisia, joilla on niin ikään vastineensa tosielämässä. Lisäksi ykköskauden introissa vilahtelee viiksekäs, lentäjälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut mies, joka asentaa työkseen hälytysjärjestelmiä omakotitaloihin ja joka on suhteellisen helppo tunnistaa erääksi tosielämän murhaajaksi. Nämä pätkät enteilevät varmaankin toisen tuotantokauden tapahtumia (edit 8/2019: Eivät enteile. Ehkä kolmoskauden?). Myös sarjan kolmella keskushahmolla – Fordilla, Tenchillä ja Carrilla  – on esikuvansa FBI:n historiassa.

Mindhunterin keskushenkilöiden ehkäpä vaikein ongelma on se, etteivät he voi omassa asemassaan tehdä ennaltaehkäisevää työtä. He voivat vain jatkaa tutkimustaan ja vetää johtopäätöksiä siitä, millaiset seikat edesauttavat väkivaltaisen ja sadistisen yksilön syntyä. He eivät kuitenkaan voi osoittaa sormellaan ketään ja sanoa: ”Pidättäkää tuo mies” ennen kuin mitään on tapahtunut.

Kerrankin kolmikkoa hymyilyttää.

Tai kyllä he tavallaan voivat. Palaute on silloinkin negatiivista. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Jokaista kiinniotettua murhaajaa kohden on vähintään yksi kylmä ruumis. Toisinaan ruumiita on enemmän kuin yksi: kaksi, kymmenen, viisikymmentä, sata. Näin oli vuonna 1977, ja näin on edelleen. Se turhauttaa Fordia ja Tenchiä – ja arvelen, että se turhauttaa myös tämän päivän rikostutkijoita.

Mindhunter: 2. tuotantokausi

Mindhunter, 2. tuotantokausi (2019)

Luulitteko, että Mindhunterin ensimmäinen kausi oli synkkä?

Joku murhaa Atlantassa mustia lapsia ja jättää heidän ruumiinsa ojanpientareille mädäntymään. Murhattujen poikien äidit uskovat, että asialla on Ku Klux Klan. Holden Ford on toista mieltä: hän on varma, että Atlantassa rellestää seksuaalisesti motivoitunut, musta sarjamurhaaja. Musta Atlanta ei kuitenkaan ole järin ihastunut Fordin teoriaan. Ajatus KKK:stä on paljon mukavampi kuin teoria siitä, että murhaaja olisi yksi omista.

Pian Ford ja Tench huomaavat olevansa Atlantassa ei-toivottuja henkilöitä.

Kotopuolessa Virginiassa asiat etenevät toivottuun suuntaan – tavallaan. Quanticon johtoon astuu Ted Gunn, jonka agendalla tehdä Fordin, Tenchin ja Carrin projektista valtavirtaa. Ryhmälle luvataan lisää resursseja sitä mukaa, kun työmäärä kasvaa. Töitä tosiaan riittää, mutta lisävoimien koulutus käy hitaasti. Kun Tench ja Ford ovat jumissa Atlantassa, alkavat Carr ja Smith ottaa vastuuta haastatteluista.

Fordin ja Tenchin haastatteluvuorossa on Samin poikana tunnettu David Berkowitz.

Mindhunter on kuin vahakabinetti: se viihdyttää meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tiettyjen tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Toisen tuotantokauden vahanukkeja ovat Charlie Manson, Atlantan lapsimurhista tuomittu Wayne Williams, David ”Samin poika” Berkowitz ja Elmer Wayne Henley, joka tuomittiin rikoskumppaninsa Dean Corllin murhasta. Myös Ed Kemperin hahmoon palataan.

Vahanukkenäyttely viihdyttää aikansa. Toisella tuotantokaudella fokus ei ole enää yhtä vahvasti väkivaltarikollisten haastatteluissa, vaan pikemminkin haastatteluiden avulla luodun teorian soveltamisessa. Veikkaan, että haastatteluiden määrä vähenee entisestään tulevilla tuotantokausilla. Vahanuket tuskin kuitenkaan poistuvat kokonaan.

Tenchien naapurustossa sattuu ja tapahtuu.

Siinä missä ensimmäisellä tuotantokaudella käsiteltiin paljon Fordin suhdetta tyttöystäväänsä, astuu Tench toisella tuotantokaudella etualalle. Tench vaimoineen on adoptoinut pojan, joka alkaa oireilla psyykkisesti. Vaimo vaatii Tenchiä viettämään enemmän aikaa kotona – Ford taas vaatii häntä osallistumaan aktiivisemmin Atlantan tutkimuksiin. Lopputuloksena on kompromissi, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Tuotantokauden suurin sankari onkin Tench – hän oikeasti yrittää, ja silti mikään ei riitä, kellekään.

Kauden antisankari puolestaan on Tenchin mulkosilmäinen vaimo Nancy, joka yrittää kätkeä tunkkaisen keskiluokkaisuutensa räjähtäneen permiksen alle – ja jota on ihana vihata. Kun viranomaiset havahtuvat Tenchien pojan tilanteeseen, ei Nancy tahdo ottaa apua vastaan, vaan selittelee, miten hyvin ja perin normaalisti poika käyttäytyy. Systeemi, joka on rakennettu tukemaan perheiden hyvinvointia ja yhteistä turvallisuutta, on Nancyn mielestä tunkeileva ja epäilyttävä.

Nainen, jota on ihana vihata: Nancy Tench.

Nancyn hahmo ei ole läpeensä negatiivinen, ja hänen käytöksensä on oikeastaan hyvinkin ymmärrettävää. Minulle hän kuitenkin näyttäytyy itsekkään äidin arkkityyppinä – hahmona, jonka päämäärä on suojella ”omiaan” juuri siksi, että he ovat hänen omiaan. Jonka prioriteettijärjestyksessä oman lapsen ympärille luotu kupla on aina tärkein – viis muiden hyvinvoinnista tai turvallisuudesta.

Mindhunterin toista tuotantokautta on markkinoitu Charles Mansonilla. Ei varmaankaan ole sattumaa, että toisen tuotantokauden ensi-ilta osui lähelle Tate-LaBianca-murhien 50-vuotispäivää (kuten myös Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood). Mansonin osuus sarjassa on kuitenkin lyhyt ja sekava. Tench ja Ford astuvat Mansonin luo vaikeassa mielentilassa, eivätkä kemiat toimi. Outoa on, etteivät he palaa jututtamaan Mansonia – jos he kerran ovat niin vakuuttuneita siitä, että voivat oppia Mansonista jotakin, miksi he luovuttavat ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen?

Damon Herriman esittää Charles Mansonia sekä Mindhunterissa että Once Upon a Time in Hollywoodissa.

Ehkä pointti on juuri se, että Manson tuottaa aina pettymyksen. Ehkä Mindhunterin tekijät tahtovat pudottaa Mansonin siltä jalustalta, jolle hänet on länsimaisessa populaarikulttuurissa nostettu. Ehkä tarkoitus oli nimenomaan osoittaa, että Manson on pelkkä runoileva sekopää – tyhjä arpa, jolla ei ole tutkijoille mitään annettavaa.

Tex Watsonin kanssa toteutettu haastattelu on antoisampi. Watson oli yksi Mansonin perheeseen kuuluneista nuorista, jotka toteuttivat tämän suunnittelemia väkivallantekoja. Watsonin kirkassilmäinen pohdinta hänen omasta vastuustaan ja Mansonin roolista on huomattavasti valaisevampaa katseltavaa kuin Mansonin päätön kouhkaus.

Moni langanpätkä jää Atlantan lapsimurhien tapauksessa roikkumaan vapaana. Kuvassa Tenchin ja Fordin lisäksi paikallinen agentti Jim Barney.

Toisen tuotantokauden päätarina eli Atlantan lapsimurhia korkeva juonikulku päättyy surkeasti – aivan kuten se päättyi tosielämässäkin. Poissa on esimerkiksi Bundyn ja Mansonin oikeudenkäynteihin liittyvä sulkeuman tunne, kliimaksi, jossa paha saa viimein palkkansa. Tämä on Mindhunteria puhtaimmillaan: avointa, turhauttavaa kerrontaa, jossa karman laki ei toteudu. Rivien välistä todetaan, että Atlantan lapsimurhien tapauksessa Ford epäonnistui ainakin osittain.

Ei se mitään – Ford, Tench ja Carr vasta kehittelevät ja testaavat teoriaansa. Tämä on vain alkua. Epäviralliset lähteet huhuilevat, että sarjaa olisi luvassa vielä ainakin kolmen tuotantokauden verran. Kiinnostavaa on nähdä, kantavatko nämä tuotantokaudet vuoteen 2005 asti, jolloin… No, eipä spoilata.

*****

The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)
The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin
Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?
Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?
Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Fight Club (1999) arvostelu – Massojen klassikko

FIGHT CLUB
Fight Club (1999)

Fight Club (Yhdysvallat 1999) kuuluu niihin elokuviin, joita en vain tajua. Pidän Edward Nortonista – hänessä on ihanaa, nuhjuista karismaa. Pidän Brad Pittistä – kuka nainen ei pitäisi? David Fincherista en erityisemmin pidä enkä aivan täysin voi ymmärtää häneen liittyvää hypeä. Pidän Fight Clubia ympäröivästä aurasta – pidän melkein kaikista Fight Clubin detaljeista. Mutta varsinainen big picture, elokuvan aiheet ja teemat ja tavat, joilla niitä käsitellään, muodostavat mielestäni ihan viihteellisen, mutta melko mielikuvituksettoman ja jopa lattean kokonaisuuden.

Edward Norton on elokuvan anonyymi päähenkilö ja minäkertoja, joka edustaa kaikkia maailman miespuolisia valkokaulustyöläisiä. Häntä vaivaavat valkoiselle keskiluokalle ominaiset ongelmat: unettomuus, tarve hahmottaa oma persoonallisuus kotiin kerätyn krääsän kautta, täydellinen turtuneisuus ympäröivälle maailmalle, Ikea-addiktio. Kun elämässä ei ole mitään todellisia ongelmia, tulee ongelmien puutteesta paradoksaalisesti ongelma.

Tunteakseen edes jotakin pumpulilla pehmustetussa keskiluokkaisessa todellisuudessa minäkertoja alkaa osallistua erilaisiin vertaistukiryhmiin. On kivessyöpää, tuberkuloosia, veriloisia. Tosiasiassa häntä ei vaivaa mikään fyysinen sairaus – hän ainoastaan tahtoo saada palasen tukiryhmiin osallistuvin ihmisten tunnepaiseista. Tukiryhmien sallivassa ja epätoivoisessa ilmapiirissä hän voi tuudittautua pehmoiseen itkuun, mikä ei kotona onnistu.

FC marla norton
Marla Singer ja anonyymi minäkertoja ovat huijareita.

Itkuryhmät ovat sinänsä mukiinmenevä ratkaisu elämän totaaliseen tunnetyhjiöön. Vielä paremman ratkaisun tarjoaa kuitenkin Tyler Durden (Pitt), johon minäkertoja tutustuu sattumalta eräällä loputtomista lentomatkoistaan. Tyler on jotain aivan muuta kuin minäkertoja: äänekäs kaveri, joka ei karta riskejä. Erinäisten outojen käänteiden seurauksena minäkertoja päätyy asumaan Tylerin luo rähjäiseen, hylättyyn rakennukseen. Jo tämä on minäkertojan paperinkalpealle persoonalle epätyypillistä – eikä tässä vielä kaikki. Tylerin päähänpiston seurauksena miehet alkavat harrastaa keskenään katutappelua. Hiljalleen heidän joukkoonsa liittyy muitakin elämäänsä turtuneita tylsimyksiä. Syntyy Tappelukerho, ”Fight Club”.

Taustalla hummailee vähävarainen ja itsensä outoon loukkoon ajanut Marla Singer (Helena Bonham Carter), jonka minäkertoja on tavannut jossakin lukuisista poruporukoista. Marla on kuten minäkertoja: huijari, jota ei oikeasti vaivaa mikään muu kuin täydellinen tunnekooma. Minäkertoja tuntuu olevan jo syttymäisillään Marlan kolholle charmille, mutta Tyler nappaakin naisen itselleen. Kukapa huolisi villasukkia, jos tarjolla on katu-uskottavat bikerbootsit.

FC tyler norton
Paita ja peppu: saippuakauppias Tyler Durden ja anonyymi villasukka.

Fight Club kasvaa. Kaupungit ovat täynnä tylsistyneitä miehiä, jotka kaipaavat rikkinäisiä rystysiä ja veren makua. Tausta-ajatus on kai se, ettei mies pääse metsästäjävietistään irti, olivat hänen kauluksensa kuinka tärkätyt tahansa. Idea on aika paljon käytetty ja minusta suorastaan kliseinen, mutta annettakoon se anteeksi. En ylipäätään aivan tiedä, kuinka nämä testosteroninkatkuiset eternal warfare -läpät pitäisi fiktiossa ottaa. Ehkä ne pitäisi vain hyväksyä eräänlaisena kerronnan välineenä tai tukirakenteena siinä missä onnelliset loput tai ajan kulkua tiivistävät montaasit.

Se, mitä katsoja saa elokuvan lopussa tietää, on kai elokuvan ”se juttu” – elementti, jonka pitäisi tehdä tästä hyvä elokuva. Minusta tuo juju, josta on spoilereiden välttämiseksi puhuttava kierrellen ja kaarrellen, on puhki kulutettu ja mielikuvitukseton. Tämä oli jännä kikka esimerkiksi eräässä 60-luvun kauhuklassikossa, mutta sen jälkeen sitä on ehditty kuluttaa niin monessa elokuvassa, että se ei enää yksin riitä tekemään kokonaisuudesta klassikkoa. Niin: minun on vaikea ymmärtää, miksi niin moni tuntuu juuri lopun megajujun vuoksi pitävän Fight Clubia suurenakin mestariteoksena.

Loppuun ikärajaihmettelyä. Elokuva sai kotimaan teatteriesityksessä K18-leiman. Ehhh!? VHS-julkaisua varten elokuvasta leikattiin jotain pois, ja ikäraja laski K16:een. Itse olen nähnyt aiemmin VHS-leikkauksen ja nyt uusintakierroksella teatterileikkauksen, joka näyttää kulkevan Suomessa edelleen K18-leiman alla. K16-luokituksen saaneissa kauhuelokuvissa näkee nykyään paljon pahempaakin myllytystä (äkkiseltään mieleen tulee ainakin American Horror Storyn kakkoskausi, joka leviää Suomessa K16-ikärajalla), joten täytyy taas ihmetellä, että mitä ihmettä ne siellä elokuvatarkastamolla ovat oikein ajatelleet. No, nää on näitä.

*****

Discshop 2DVD / Blu-ray