Guns N’ Roses oli ensimmäinen bändi, jonka valitsin itse. Ennen sitä kuuntelutottumukseni olivat määrittyneet pitkälti alakouluikäisiin kohdistetun markkinointiviestinnän (Spice Girls!!!) ja vanhempieni levykokoelman (Hector, Pekka Streng, King Crimson, Pink Floyd…) kautta. Oli vuosi 1997, kun sain isoveljeltäni nivaskan vanhoja Suosikkeja ja rock-julisteita. Melkein puolet pinkan julisteista esitti minulle ennestään tuntematonta bändiä, jonka ulkoisessa olemuksessa yhdistyivät rouhea kapinallisuus ja silkkinen, glam-vivahteinen feminiinisyys. Pyysin veljeltäni lainaan kaikki bändin julkaisemat albumit. Pian tapetoin huoneeni rispaantuneilla julisteilla.
Joo, mä myönnän: kiinnostuin Guns N’ Rosesista alkuaan sen vuoksi, miltä bändi näytti.
Ja sehän näytti tältä:
Pidin Guns N’ Rosesin musiikissa ennen kaikkea siitä, kuinka voimakkaasti tunnelma saattoi vaihdella saman kappaleen puitteissa. Biisit loivat vaikutelman siitä, että nyt kerrotaan kokonaista tarinaa – oli alku, keskikohta ja loppu. Sävy muuttui toisinaan biisin loppupuolella lähes päinvastaiseksi alkuosaan nähden. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ilmiölle on nimi: kooda.
Esimerkkejä tällaisesta rakenteesta ovat muun muassa Sweet Child O’Mine (jonka alkuriffin nuotit etsin suurella vaivalla kosketinsoittimistani nakuttaakseni ne sitten peukalot rakoilla Nokia 3210:n soittoäänisovellukseen), November Rain (jonka nimestä nappasin itselleni ainoan oikeasti vakiintuneen nettialiakseni), Estranged (joka oli vuosikausia mielestäni paras biisi koko maailmassa), Locomotive (joka on tällä hetkellä suosikkini GN’R:n tuotannosta), Coma, Patience – tai Rocket Queen (joka ei sitten ole safe for work ja jonka kitarasoolo tuo ainakin minun mieleeni Pink Floydin ja David Gilmourin).
Koska edustan ns. Spice Girls -sukupolvea, olen poikkeuksellisen perso karikatyyreille ja voimakaspiirteisille hahmoille. Myös Guns N’ Rosesissa minua kiehtoivat jäsenten erilaiset persoonallisuudet. Laulaja ja keulahahmo W. Axl Rose oli feminiininen, spontaani ja kiivas. Soolokitaristi Slashista huokui outo ujouden ja voimakkaan tunteellisuuden yhdistelmä. Rauhallinen basisti Duff McKagan tasapainotti kahden keulakuvan välistä kitkaa ja lauloi nätisti taustoja. (Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei McKagan ollut luonnostaan flegmaattinen. Hän oli bändin huippusuosion aikana kellon ympäri niin kännissä, että pysyi tuskin tajuissaan. Gallona vodkaa päivässä pitää kenet tahansa coolina.) Alkuperäisen rumpalin Steven Adlerin kasvoilla oli uhkea kestohymy, eikä hän suostunut koskaan käyttämään paitaa. Kakkoskitaristi Izzy Stradlin pakeni kameroita lavasteisiin löpsöhattu päässään, varpaisiinsa tuijotellen.
Lempijäseneni oli Duff McKagan ja kallein aarteeni häntä esittävä, repaleinen minijuliste. Kuvassa oli jäljellä ripaus varhaisen GN’R:n teatraalisesta glam-ilmeestä: farkkuliiviin pukeutuneen McKaganin silmissä on kevyt kajal-rajaus ja kädessä muovinen leikkipyssy.
Googletin kyseistä kuvaa tätä tekstiä varten pitkään ja hartaasti. Kun lopulta luovutin, tunsin, että internet on pettänyt minut.
Löysin onneksi muita otoksia samasta kuvaussessiosta. Esimerkiksi It’s So Easy -singlen kansi on peräisin samasta setistä:
Voiko levy-yhtiön haastaa oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista, mikäli levyn kansi ei vastaa sen sisältöä? Guns N’ Roses näyttää kuvassa enemmän Poisonilta kuin, no, itseltään. Slash taitaa olla nukahtamaisillaan. Adler näyttää olevan selvin päin ja voivan hyvin – ilmeisesti kohtalokas heroiiniputki ei ole vielä alkanut. Axl Rosen tukassa on kevyt tupeeraus – ja hee-eei, onko tuo luomiväriä…?
Poikien korvantaustat ovat vielä märät – ja samalla he elävät tietämättään Guns N’ Rosesin kulta-aikaa. Kun yhtye vielä toimi tällä kokoonpanolla, se oli luomisvoimaisimmillaan ja teki ylivoimaisesti parhaat kappaleensa.
Toinen mieleeni erityisesti painunut kuva, joka koristi huoneeni seinää 90-luvun lopussa, oli Use Your Illusion -albumien promojuliste.
Juliste pääsi huoneeni paraatipaikalle kahdesta syystä: koska se oli iso ja koska se oli painettu hyvälaatuiselle, kiiltävälle paperille. Muuta hyvää julisteessa ei sitten ollutkaan.
Itse valokuvassa on pielessä melkein kaikki mahdollinen.
Vaikka kuvan yläreunassa ja keskellä on tolkuttomasti tyhjää tilaa, on Duff McKaganista mahtunut kuvaan vain yksi kolmasosa. Axl Rosea ei kuuna kullan valkeana arvaisi bändin laulajaksi. Hän näyttää hämmentyneeltä kantrimuusikolta, joka on eksynyt väärään kuvausstudioon eikä uskalla huomauttaa, ettei hänellä ole mitään tekemistä kuvattavana olevan, huonosti käyttäytyvän rock-bändin kanssa. Izzy Stradlin häpeää yhtyeensä ylipaisunutta ja pömpöösiä olemusta niin paljon, että yrittää muuttua näkymättömäksi. Slash näyttää revenneissä Leviksissään Playgirliä varten viinapalkalla poseeraavalta, semisti alkoholisoituneelta miesmallilta. Jack Daniels -pullon ja Marlboro-askin etiketit on sentään käännetty diskreetisti piiloon.
Merkillepantavinta kuvassa on se, kuinka laajalle alueelle bändin jäsenet ovat levittäytyneet. Aivan kuin he eivät sietäisi olla kosketusetäisyydellä toisistaan. Klassisen kokoonpanon tyypit ovat jakautuneet kuvassa kahteen klikkiin: McKagan, Slash ja Stradlin ovat asettuneet kuvan etualalle, Rose puolestaan patsastelee yksin takavasemmalla. Bändin uudet jäsenet Matt Sorum ja Dizzy Reed muodostavat Rosen ja muiden vanhojen jäsenten välille hiljaisen muurin.
Valokuvan asetelma kertoo hämmästyttävän paljon jäsenten välisistä ristiriidoista. Jos julistetta vertaa kahteen ylempään 80-luvulla otettuun valokuvaan, on ero selvä. 80-luvulla Guns N’ Roses oli bändi. Kun Use Your Illusionia nauhoitettiin ja promottiin, se ei enää sitä ollut – se oli muuttunut ammattimuusikoiden, luonnevikaisten, alkoholistien ja narkomaanien eripuraiseksi yhteenliittymäksi, joka pysyi kasassa vain täyttääkseen jo sovitut velvoitteensa.
Once there was this rock n’ roll band rollin’ on the streets
Time went by and it became a joke
We just needed more and more fulfilling
Time went by and it all went up in smoke
Vuonna 1997 en osannut tehdä bändin poseerauksista tällaisia huomioita. Minusta bändi oli yksinkertaisesti älyttömän siisti. Kuuntelin seuraavat kolme tai neljä vuotta pelkästään Guns N’ Rosesia. En omistanut muita levyjä kuin GN’R:n albumit – en tarvinnut mitään muuta. (Jos aivan tarkkoja ollaan, en omistanut edes niitä; kuuntelin isoveljeltä lainaamiani GN’R-ceedeitä. Use Your Illusion II -levyn 12. raidan kohdalla oli paha naarmu, enkä sen vuoksi voinut kuunnella You Could Be Minea paria ensimmäistä sekuntia pidempään. Siksi yksi bändin isoimmista hiteistä jäi minulle etäiseksi.)
Olin 10-vuotias, keskellä herkkää kehitysvaihetta ja poikkeuksellisen vastaanottavainen niin hyville kuin huonoillekin vaikutteille. Sain vahvemmin kuin koskaan aiemmin kokea, miltä tuntuu, kun omat mielenkiinnonkohteet eivät vastaa lainkaan oman viiteryhmän kiinnostuksia.
Olin kai noihin aikoihin aika omituinen ilmestys – esiteini-ikäinen kympin tyttö, joka raapusteli dekadenttien rock-vaikutteiden innostamana kouluvihkojen marginaaleihin fuckyouta (arvatkaa, ymmärsinkö mitä se tarkoittaa) ja kuunteli pientä levynippua, jonka parasta ennen -päiväys oli mennyt umpeen jo puoli vuosikymmentä aiemmin. Olin yksin julisteineni ja levyineni. Se ei ollut negatiivinen tunne.
Aloin näiden kokemusten myötä käsittää, miten hienoa on vaalia jotakin kaunista ja arvokasta yksin. Olin löytänyt jotakin sellaista, minkä ainutlaatuisuutta muut eivät ymmärtäneet. Olin tyytyväinen. Minusta oli tullut elitisti.
Minulta meni yli 15 vuotta opetella pois tästä ajattelutavasta.
Vuonna 1997 internet odotti vielä laajamittaista leviämistään suomalaisiin kotitalouksiin. Kokemukseni myöhäisherännäisenä GN’R-fanina olisi varmasti ollut ratkaisevalla tavalla toisenlainen, jos käsilläni olisi ollut nykyaikaisen internetin kaltainen pohjaton informaatiokuoppa. Tietolähteeni rajoittuivat pitkälti repaleisiin 90-luvun alun nuoriso- ja musiikkilehtiin.
Ainoa GN’R-videotallenne, jonka sain käsiini, oli rapsuva Use Your Illusion II -konsertti-VHS. Sama taltiointi löytyy varmaan nykyään YouTubesta monena pirstaleena.
Kun katselin videota, tuntui kuin bändi ei olisi esiintynyt elävälle yleisölle, vaan valtavalle, tyhjälle pimeydelle – kuin olisin itse ollut videon kautta heidän esiintymisensä ainoa vastaanottaja ja todistaja. Niin minä asian noihin aikoihin koin: olin ainoa, jota bändi kiinnosti. Bändin levyjen kuuntelusta muodostui äärimmäisen yksityinen, jopa solipsistinen kokemus.
En ymmärtänyt, kuinka valtava ilmiö Guns N’ Roses oli vielä pari vuotta aiemmin ollut; todisteet tästä ajasta olivat hautautuneet syvälle ihmiskunnan kollektiivisen muistin kerroksiin.
Kuulun viimeiseen sukupolveen, joka on kokenut jotakin tällaista. Elin maailmassa, jossa kaikki tarpeeton ja tarpeellinen tieto ei ollut napinpainalluksen päässä – maailman, jossa oli käveltävä kirjastoon tai kauppaan löytääkseen kuvaa, ääntä tai tekstiä. Maailmaan, jossa informaatiota piti etsiä ja jossa vanhalla VHS-kasetilla oli jotakin arvoa. Nuoremmilla sukupolvilla ei liene tästä aavistustakaan.
Tiedon niukkuuden vuoksi Guns N’ Rosesista kehittyi mielessäni mystinen, luoksepääsemätön ja salaperäinen monoliitti. En ole varmaankaan koskaan päässyt yhtä lähelle omakohtaista ymmärrystä siitä, mitä pyhän käsitteellä tarkoitetaan: jotakin luoksepääsemätöntä, kätkettyä ja iäisesti menetettyä.
90-luvun lopussa nettiin alkoi ilmestyä alkeellisia GN’R-fanisivustoja. En ymmärtänyt niiden kielestä juuri mitään, sillä englannintunnit olivat alkaneet koulussa vasta vuotta tai kahta aiemmin. Kuvia saattoi kuitenkin katsella. Pian netistä alkoi löytyä myös bändin vanhoja musiikkivideoita, joita latailin kotikoneemme kovalevylle hassusti ruplattavalla, puhelinlinjan kuolettavalla nettiyhteydellä.
Guns N’ Rosesin musiikkivideot – ne vasta ovat jotain! Jatketaan niistä osassa 2.
Kirjoitussarjan myöhemmät osat:
Taikalyhty – Elokuvablogi 