Ajoittain Yleisradio on liikkeissään ihailtavan nopea: kiitos Ylen, olemme saaneet katseltavaksemme ensimmäisenä Pohjoismaana uunituoreen NSU – Saksan uusnatsimurhat -minisarjan (Mitten in Deutschland: NSU, Saksa 2016). Olin asiasta kohtuullisen innoissani, koska NSU-murhat ja ennen kaikkea niiden tekijät ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun tapauksesta alettiin uutisoida. Englanninkieliset mediat eivät ole taustoittaneet keissiä järin hyvin (täkäläisistä medioista puhumattakaan), eikä saksani ole niin sujuvaa että lukisin mielelläni saksankielisiä uutisia. Myös saksankielisissä medioissa vaikuttaa olevan varsin nihkeästi tietoa siitä, millaista elämää NSU-kolmikko oikein vietti viimeiset 13 vuotta ennen paljastumistaan.

Mistä ihmeestä on kyse? No tästä: 1990-luvun lopussa kolme saksalaista uusnatsia – Beate Zschäpe, Uwe Mundlos ja Uwe Böhnhardt – pakeni poliisia maan alle. Vuosien 2001–2011 välillä kolmikko toteutti useita pankkiryöstöjä ja pommi-iskuja sekä murhasi kymmenkunta ulkomaalaistaustaista miestä. He kutsuivat itseään nimellä Nationalsozialistischer Untergrund eli NSU.

Syksyllä 2011 Mundlos ja Böhnhardt ampuivat itsensä pieleen menneen pankkiryöstön jälkeen. Zschäpe antautui poliisille ja on siitä lähtien käynyt oikeutta osallisuudestaan NSU:n toimintaan.

NSU-minisarja jakautuu kolmeen jaksoon. Ensimmäinen jakso kertoo Zscäpen, Mundlosin ja Böhnhardtin 90-luvusta aktiivisen ja radikaalin oikeistoryhmittymän parissa. Toisessa jaksossa paneudutaan NSU:n uhreihin ja heidän omaisiinsa, ennen kaikkea ensimmäisen uhrin perheeseen. Kolmas jakso keskittyy NSU:n rikosten tutkintaan ja saksalaisten tiedustelu- ja poliisiorganisaatioiden keskinäisiin ristiriitoihin.

Sanotaan tämä suoraan: Sarjan ensimmäinen jakso on loistava. Siinä kerrotaan moralisoimatta ja ymmärrettävällä tavalla, kuinka Beate (Anna Maria Mühe), tyystin tavallinen itäsaksalainen teinityttö, päätyy oikeistoradikaalien seuraan. Nuori Beate viettää aikaansa punkkareiden ja vasemmistolaisten kanssa, ja käy jopa hajottamassa natsien kerhotalon ikkunan. Myöhemmin hän päätyy itse hengailemaan saman kerhotalon katon alle. Kyse on alkuun vain hauskanpidosta: kuunnellaan musiikkia, juodaan kaljaa ja remutaan yhdessä. Oikeistolaisnuoriso tarjoaa moniongelmaisen äidin kasvattamalle Beatelle perheen, jollaista hänellä ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Kerhotalolla hän tuntee olevansa turvassa, ystävien ympäröimänä. Sieltä hän löytää myös elämänsä miehen – tai oikeastaan kaksi.

NSU-kolmikosta tekee erikoisen joukkion se, millaiset siteet heidän välillään vallitsivat. Zschäpella oli sutinaa kummankin Uwen kanssa – ensin Mundlosin, sitten Böhnhardtin. Ideologia on kuitenkin kolmikolle niin tärkeä, ettei tunteiden ja henkilökohtaisten ristiriitojen anneta lyödä kiilaa aatetoverien väliin.

Ensimmäinen jakso päätyy vuoteen 1998, jolloin kolmikko vetäytyi maan alle ja aloitti elämänsä valeidentiteettien varjossa. Tähän päättyy koko sarjan oikeasti kiinnostava osa. Kaksi viimeistä jaksoa olivat ainakin minulle lähinnä ajanhukkaa.

Usein kuulee valiteltavan sitä, kuinka tiiviisti erilaisia rikoksia kuvaavat lehtijutut, kirjat ja elokuvat keskittyvät nimenomaan tekijöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Rikollisille myönnetty julkisuus on jossain määrin omiaan synnyttämään ns. jäljittelyrikoksia. On ehdotettu, että tämän efektin torjumiseksi julkisuudessa pitäisi käsitellä enemmän uhreja, heidän omaisiaan sekä väkivallan aiheuttamaa surua ja pelkoa. Ilmeisesti tämän takia sarjan toisessa jaksossa keskitytään Zschäpen, Böhnhardtin ja Mundlosin rikosten uhreihin.

Vaikka tarkoitus on hyvä, ei homma toimi. Sarjan toisessa jaksossa tavatut uhrit ja heidän omaisensa eivät ole kiinnostavia. Omaisten suru on toki yleisinhimillistä ja riipaisevaa, mutta tässä yhteydessä sitä keskittyisi mieluummin niihin asioihin, jotka tekivät murhasarjasta poikkeuksellisen. Jakso ei haasta katsojaa – se vain jättää hänet vellomaan omaisten hämmennykseen ja melankoliaan. Suoritus on niin vaisu, että harkitsin jättäväni jakson katselemisen kesken. (En kuitenkaan jättänyt.) – Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Almila Bagriacik tekee komean roolisuorituksen NSU:n murhaaman kukkakauppiaan tyttärenä.

Kolmas jakso on kuin sekoitus saksalaisia dekkarisarjoja ja True Detectiveä. Tutkintaorganisaatiot sotkevat toistensa työtä yrittäessään löytää NSU-kolmikkoa. Jaksossa vihjataan, että tiedustelutoiminnan siteet ääriryhmiin ovat liiankin lämpimät ja että viranomaiset suorastaan veljeilevät oikeistorikollisten kanssa tiedusteluyhteistyön varjolla. Jakso on rakenteeltaan rikkonainen, ja kronologiaa soudetaan ees taas milloin mihinkin suuntaan. Kokonaisuus on lähes yhtä pitkäveteinen kuin sarjan toinen jakso.

Olen kahlannut elämäni aikana aika paljon kansallissosialisteja ja heidän ideologiaansa käsitteleviä teoksia. Tähän on hyvin yksinkertainen syy: haluan ymmärtää. En ole erityisen kiinnostunut laajentamaan tietojani siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, miksi niin tapahtui. Juuri siksi pidin sarjan ensimmäisestä jaksosta niin paljon: se onnistuu jossain määrin selittämään, miksi Beate Zschäpe lyöttäytyi oikeistoradikaalien seuraan ja kuinka hänestä tuli lööppien ”natsimorsian”. Toinen ja kolmas jakso eivät käsittele tätä asiaa lainkaan. Itse asiassa Zschäpe, Böhnhardt ja Mundlos esiintyvät näissä jaksoissa vain vilaukselta. Harmi. – Ehkäpä sarjan kaksi viimeistä jaksoa ovat objektiivisesti arvioituna mukiinmeneviä; minun odotuksiani ja toiveitani ne eivät kuitenkaan vastanneet, joten petyin niihin väistämättä.

Jokaisen käsikirjoittajan ja kirjailijan kannattaa odotella ja harkita tovi, ennen kuin alkaa työstää tarinaa ajankohtaisesta ”historiallisesta” tapahtumasta. Olen usein kuullut sanottavan, että seitsemän vuoden gäppi on hyvä minimi tapahtumien ja siitä kertovan fiktion välillä, ja uskon, että tämä on hyvä nyrkkisääntö. NSU-minisarjan tekijät ovat heittäneet tällä periaatteella vesilintua: tapahtumien oikeuskäsittely on edelleen kesken.

Erityisen ongelmallisen sarjasta tekee se, että tekijät sanoutuvat irti kaikesta vastuusta todenmukaisuuden suhteen. Ensimmäisen jakson alussa kerrotaan, että sarja perustuu tositapahtumiin, mutta ”sisältää fiktiivisiä aineksia eikä siis ole tarkka kuvaus tapahtumista”. Asia selvä: perustuu tositapahtumiin, muttei väitä kuvaavansa asioita siten kuin ne tapahtuivat.

Rehellisesti sanottuna oli mielestäni virhe tehdä tällainen sarja nyt, kun tapaus yhä kuplii kannen alla. Fiktionalisoinnin ja tulkinnan aika on myöhemmin – sitten, kun asiaan liittyvää tietoa on saatu pureskella tarpeeksi. Tällä erää NSU:sta olisi kannattanut tehdä pikemminkin dokumentti, ei fiktionalisaatiota.

NSU-kolmikon elämän kiinnostavin vaihe eli vuosina 1998–2011 vietetty maanalainen jakso jätetään sarjassa kokonaan käsittelemättä. Miten Zschäpe, Mundlos ja Böhnhardt käytännössä onnistuivat pakoilemaan poliisia 13 vuoden ajan? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat? Millaiset heidän keskinäiset välinsä olivat? Toivoivatko he koskaan, etteivät olisi vetäytyneet maan alle? Ja ennen kaikkea: kuinka heidän suhtautumisensa ideologisiin kysymyksiin muuttui, vai muuttuiko se lainkaan? Näistä asioista saadaan toivottavasti tulevaisuudessa jotakin kovakantista luettavaa.

Jos NSU:n ensimmäinen jakso olisi itsenäinen televisioelokuva, antaisin sille vähintään neljä tähteä. Toinen ja kolmas jakso ovat korkeintaan kahden tähden arvoisia. Näin epätasaisen kokonaisuuden tähdittäminen on jokseenkin mieletöntä, joten jätetään tähdet tällä kertaa antamatta.

NSU – Saksan uusnatsimurhat on katsottavissa Yle Areenassa toukokuun loppuun saakka.