Intro

Tämä teksti käsittelee Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadowsia ja omaa suhdettani kyseiseen yhtyeeseen. Teen juuri kuten ei pitäisi ja aloitan aivan jostain muusta kuin itse asiasta. Alla oleva teksti on erinomainen esimerkki huonosta verkkokirjoittamisesta. Menköön kuitenkin tämän kerran.

En ole juuri ostanut CD-levyjä viime vuosina, sillä kuuntelen musiikkini mieluiten digitaalisena tai vinyyliltä – useimmiten digitaalisena. Siksi kodissani vierailevat ihmiset saavat minusta aika virheellisen kuvan plärätessään CD-hyllyäni. Kyseinen hylly edustaa lähinnä 16-vuotiasta minua. Hän oli (onneksi) aika erilainen ihminen kuin minä.

Hyllyssä on vahva edustus erityisesti kolme yhtyettä, jotka olivat nuorempana minulle sanoinkuvaamattoman tärkeitä ja joiden tuotannosta olen teini-ikäisenä ostanut CD-formaatissa kaiken tai lähes kaiken. Tarkastelen näitä levyjä nykyään erityisellä varovaisuudella: lähes kaikki soivat läpi ilman ongelmia, mutta voi taivas, kuinka kamalilta soittopinnat näyttävät.

Käytön jäljet näkyvät kaikissa esineissä. Levytkin ovat käyttöesineitä: ne kuluvat sitä mukaa, kun niitä käytetään. Niitä käytetään sitä enemmän, mitä enemmän niistä pidetään. Nyt näillä kolmen minulle erityisen tärkeän bändin levyillä ei ole mitään jälleenmyyntiarvoa – niin huonossa kunnossa ne ovat. Olen rakastanut ne herkkinä vuosinani rikki.

Tuhannen taalan kysymys: jos levy on ollut minulle niin tärkeä, että se on kuunneltu lähes puhki, eikö voisi silloin ajatella sen olevan olennainen osa omaa – sekä mennyttä että nykyistä – persoonaani? Vai onko kyse pikemminkin kuin hiomakivestä, jota vasten rautaa on terotettu vuosikausia – ja joka on käyttökelvottomaksi kuluttuaan paras heittää pois?

Olisi vapauttavaa hankkiutui näistä levyistä eroon eräänlaisena rituaalina ja päästää samalla avuttomasta teini-ikäisestä minästäni irti niin lopullisesti kuin mahdollista. Olen silti toistaiseksi säästänyt ne. Myyntiin ne eivät kelpaa ja roskiin heittäminen tuntuisi liian julmalta.

Nämä kolme yhtyettä ovat siksi edelleen läsnä olohuoneeni nurkassa. Yksi noista yhtyeistä on tämän tekstin varsinainen aihe.

Minä ja Sopor Aeternus

Löysin Sopor Aeternusin 2000-luvun alkuvuosina erään noihin aikoihin aika tunnetun kaakkoissuomalaisen, tuolloin jonkinlaista nettijulkkiksen mainetta nauttineen goottitytön henkilökohtaisten nettisivujen kautta. (Joku saattaa ehkä arvata, kenestä on kyse. 😉) Elettiin aikaa Songs from the Inverted Wombin (2000) ja Es reiten die Toten so schnell… -levyn (2003) välillä. Netissä oli tuolloin tarjolla ääni- ja kuvamateriaalia lähinnä bändin 90-luvun tuotannosta. Aloitin siis bändiin tutustuminen sieltä, ja suosittelen samaa muille. Bändin musiikissa minua kiehtoi kolme elementtiä:

1. Klassisten instrumenttien yhdistäminen goottiestetiikkaan
2. Popahtavasti tarttuvat biisikulut
3. Äärettömän syvä maailmantuska.

Luulisi, että nämä osaset voivat muodostaa vain jonkinlaisen ellottavan sekasikiön, mutta ei – Soporin tapauksessa kombo vaan toimii.

Erotin noihin aikoihin bändin tuotannosta kolme erilaista tyylikautta. Oli kohmeloinen ja rupinen demomeininki, kansanmusiikkivaikutteinen ja huilupainotteinen ilottelu ja melankolinen, vaskipuhaltimien ja jousisoittimien dominoima Dead Lovers -kausi. Näiden tyylikausien jälkeen on tapahtunut paljon. Mitä kauemmas siirrytään Dead Lovers -kaudesta, sitä vähäisempää on oma mielenkiintoni bändiä kohtaan.

Ensimmäisen demon aikaan bändissä oli kaksi jäsentä: Anna-Varney Cantodea ja Holger. Holger poistui miesvahvuudesta jo pian ensimmäisen demon jälkeen, minkä jälkeen Anna-Varney on ollut bändin ainoa varsinainen jäsen.

Mikä bändin ainoan jäsenen osaamisessa hävitään, on korvattu debyyttilevyn jälkeen ammattitaitoisilla, klassisen koulutuksen saaneilla sessiomuusikoilla. Alun perin bändin nimi oli yksinkertaisesti Sopor Aeternus (”iäinen uni”), mutta 90-luvun puolivälissä siihen lisättiin rimpsu ”The Ensemble of Shadows”.

Burzum goes goth: Demot ja debyyttialbumi (80-luku ja 90-luvun alku)

Sopor Aeternusin ensimmäiset julkaisut ovat mitä ilmeisimmin syntyneet pakottavasta sisäisestä paineesta. Vanhimmat julkaistut nauhoitteet ovat luonteeltaan niin kompromissittomia ja pakonomaisia, että niitä kuuntelemalla saa nopeasti korvansa ruvelle. Ennen debyyttialbumiaan Sopor nauhoitti kolme demoa, joista vain ensimmäinen, Es reiten die Toten so schnell, julkaistiin pienenä painoksena vuonna 1989. Sen äänimaailma on tunkkainen ja karu, enkä uskalla edes arvata, kuinka hirveiltä kaksi julkaisematonta demoa kuulostavat.

Tuhnuinen debyyttialbumi …Ich töte mich… tuli ulos vasta vuonna 1994. Levyn nimi (”Minä tapan itseni”) antaa osviittaa, minkä tyyppisestä julkaisusta on kyse. Lyriikoissa pyöritellään aiheita, joita käsitelläänkin myös kaikilla muilla 1990-luvun Sopor-levyillä: kuolemaa, surua, yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta. Levyn musiikki toteutettiin lähinnä rumpukoneella, syntetisaattorilla ja pilliuruilla. Mukana on kuitenkin myös vaikutteita keskiaikaisesta musiikista. Syntetisaattorin Anna-Varney jätti tämän levyn jälkeen hyllylle aina 2000-luvulle asti. Sen sijaan keskiaikavaikutteet saivat heti seuraavilla albumeilla paljon elintilaa.

Muistelen, että Ich töte mich -reissuen julkaisija mainitsi taannoin nettisivuillaan, että levy on kannattava ostos lähinnä niille, joille Soporin musiikki on jo tuttua – eli toisin sanoen, tutustumista Soporiin ei kannata aloittaa Ich töte michistä. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa – Ich töte mich on todellakin suurimmalle osalle kuulijoista kaikessa ehdottomuudessaan vaikeasti lähestyttävä albumi.

Kuulen Ich töte michin äänimaailmassa kädenojennuksen dark ambientin suuntaan. Kun soundit ovat tarpeeksi tuhnuiset, alkaa äänitteen luonne musiikkina häipyä, ja siitä tulee hiljalleen pikemminkin jonkinlainen epämääräinen soundscape-kokonaisuus. Juuri näin tapahtuu tällä albumilla. (Yhtä lailla melkein mitä tahansa huonoilla soundeilla nahoitettua musiikkia voisi väittää dark ambientiksi tai vähintään darkambientahtavaksi. Miksipä ei?)

Kappaleiden nauhoitusten laatu on myöhempään tuotantoon verrattuna armottoman tuhnuinen. Samalla tavalla kuin vaikkapa Burzumin ensimmäisten levyjen kohdalla, nauhoitteiden rupisuus tuo kokonaisuuteen oman, positiivisella tavalla eteerisen leimansa. Pääasiallisiksi laulukieliksi asettuivat debyyttilevyllä englanti ja Anna-Varneyn äidinkieli saksa. Tätä kielipolitiikkaa onkin noudatettu muutamia ranskan- ja latinankielisiä poikkeuksia lukuun ottamatta koko bändin uran ajan. Levyn kahdeksasta kappaleesta neljä on julkaistu myöhemmillä albumeilla uudistettuina versioina, mikä mahdollistaa kätevästi soundimaailman kehityksen havainnollistamisen.

Laitetaanpa ääninäytteeksi levyn ”hittibiisit”. Ylemmän Youtube-videon kuvamateriaali on hölmösti valittu: näillä promokuvilla ei ole mitään tekemistä kyseisen albumin kanssa.

Angstia ja säkkipillejä: Todeswunsch, The Inexperienced Spiral Traveller ja välityöt (1995–1997)

Todeswunsch – Sous le soleil de Saturne tuntuu olevan monille ”vanhoille Sopor-faneille” bändin tärkein täyspitkä. Minulle se ei koskaan ollut mitenkään erityisen rakas levy, ehkäpä sen takia että levyn painos oli pitkään loppuunmyyty ja sain reissuen käsiini suhteellisen myöhään eli vuonna 2005, jolloin pahin Sopor-maniani oli jo ohi.

Myös EP Ehjeh Ascher Ehjeh (1995) ja remix-kokoelma Voyager – The Jugglers of Jusa (1997) olivat 2000-luvun alussa loppuunmyytyjä – niistä saatiin varsinaisia reissueita vasta 2010-luvulla. Siksi sain kipeimpään Sopor-nälkääni tämän kauden julkaisuista vain The Inexperienced Spiral Travellerin (1997), jota Anna-Varney on ilmaissut pitävänsä eräänä huonoimmista albumeista, jonka on koskaan tehnyt.

En ymmärrä häntä. Levy ei kuulu minunkaan Sopor-suosikkeihini, mutta ei myöskään inhokkeihini. Sen sijaan Voyageria en jaksa nykyään kuunnella oikeastaan lainkaan – eikä jaksa myöskään Anna-Varney. Erään uudelleenjulkaisun yhteydessä hän kommentoi Voyageria näin: … – oh dear. What good thing could I possibly say about this most horrible piece of crap?!

Todeswunschin ja The Inexperienced Spiral Travellerin aikoihin bändistä alkoivat nousta esiin ne elementit, jotka lopulta toden teolla erottivat sen saksalaisen goottiundergroundin sekundatuotteista. Lyyristen teemojen saralla näitä ovat Anna-Varneyn transsukupuolisuus, horjuva raja elämän ja kuoleman rajalla, ihmisen ehdoton yksinäisyys ja kaipuu pois kurjasta elämästä.

Mitä tulee äänimaailmaan, Todeswunsch ja The Inexperienced Spiral Traveller eroavat Ich töte michistä huimasti. Tuhnuiset ja kömpelöt synasaundit jäivät pois, ja tilalle tuli runsaasti barokki- ja renessanssimusiikille ominaisia soittimia (huilut, luuttu, säkkipilli) sekä taidemusiikin instrumentteja (klassinen kitara, viulu, sello). Näiden albumien musiikki kuulostaa suorastaan iloiselta. Lyriikoita leimaavat kuitenkin syvä pessimismi ja epätoivo.

Ich töte michillä julkaistu Tanz der Grausamkeit ilmestyi Ehjeh Ascher Ehjehillä huomattavasi nätimpänä, huiluvetoisena versiona Saltatio Crudelitatis -nimellä. Tämä oli ensimmäisiä kuulemiani Soporin kappaleita, ellei jopa aivan ensimmäinen. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on kaikessa konstailemattomuudessaan eräs bändin kauneimpia nauhoituksia.

Kappaleiden ja levyjen nimissä on huomattavissa Soporille ominainen eri kielten mielipuolinen yhdistely: kappaleen nimessä voi esiintyä kahta eri kieltä, ja kappaleen sanat voivat olla vielä kolmannella kielellä. Hyvä esimerkki tämän aikakauden tyylipiirteistä on The Inexperienced Spiral Travellerin nimiraita – nimi englanniksi, lyriikka saksaksi. Myös kappaleen äänimaailma säkkipilleineen ja huiluineen on todella tyypillinen tämän ajan Soporille. Muistan, kuinka yritin suunnilleen vuonna 2003 epätoivoisesti kääntää biisin sanoja suomeksi sanakirja kourassa, vaikken osannut yhtään saksaa. Kuunnelkaa alta ja yrittäkää huviksenne korvakuulolta saada sanoista jotain tolkkua.

Kohti pelkistetympää ilmaisua: Dead Lovers (1998–1999)

Dead Lovers’ Sarabande, Face One– ja Face Two -levyt ovat minulle varmaankin kaikkein tärkeimmät Sopor-albumit. Näillä levyillä levoton ja runsas äänimaailma muuttui rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi. Keskiaikavaikutteet jäivät suurimmaksi osaksi pois. Näillä kahdella albumilla musiikin selkärangan muodostavat jousisoittimet. Mukana on myös vaskipuhaltimia, klassista kitaraa ja rumpukomppi, joka luo joihinkin kappaleisiin  metkasti tarttuvan tunnelman. Myös säkkipilliä kuullaan, mutta se on kesytetty yleensä jonnekin jousien taustalle.

Dead Lovers -duo on Soporin albumikokonaisuuksista kaikkein ehein ja kiinteimmin kytköksissä Anna-Varneyn persoonaan. Hän ei enää unelmoi kuolemasta, vaan suree joko kuolemaisillaan olevan (Face One) tai kuolleen (Face Two) rakastajansa perään. Ajattelen, että kuollut rakastaja -aihelmaa ei kannata ottaa aivan kirjaimellisesti. Ottaen huomioon, että Anna-Varney on sukupuoli-identiteetiltään transnainen, on kuollut rakastaja helppo nähdä hänen omana miehisenä puoliskonaan, jonka (luuloteltu) kuolema on samanaikaisesti sekä suuren murheen aihe että helpotus.

Dead Loversien aikoihin promokuvat ja muu visuaalinen materiaali alkoivat nousta yhä keskeisemmäksi osaksi yhtyeen ilmaisua. Aiemmin levyjen kansissa oli käytetty varsinaisia promokuvia varsin säästeliäästi ja rajusti muokattuina. Dead Loversien aikaan visuaalinen linja muuttui. Näiden levyjen kansikuvissa näkyy voimakkaasti japanilaisen butoh-tanssin vaikutus, joka vain voimistui 2000-luvulle tultaessa. Jos Anna-Varney näyttää mielestänne oudolta, googlettakaapa kuvamateriaalia butoh-tanssijoista. Sieltä löytyvät käytännössä kaikki ne elementit, jotka tekevät Anna-Varneysta hurjan näköisen: valkoiseksi puuteroitu/sukkahousutettu iho, kalju pää, kummalliset irvistykset, spastiset asennot ja (puoli)alaston vartalo.

Vähäpukeisuus alkoi tosin leimata Soporin promokuvia vasta uuden vuosituhannen puolella: Dead Loversien aikoihin Anna-Varney malttoi vielä pitää promokuvissa (ainakin suurimmassa osassa niistä) vaatteet yllään. Tämän kauden promokuvien teho syntyy yksinkertaisista elementeistä: Valkoiseksi kalkitulla Anna-Varneylla on yllään yksinkertainen, musta vaate. Lisäksi kuvissa saattaa olla jotakin mutkatonta rekvisiittaa, kuten koruja, luita tai pääkalloja. Kuvia on käsitelty usein siten, että samaan kuvaan on saatu useita Anna-hahmoja, ja ne ovat poikkeuksetta mustavalkoisia.

Näiden levyjen lyriikoissa on havaittavissa aivan selvä tarinallinen jatkumo, joka alkaa ykköslevyn alusta rakastetun kuoleman aavistelulla ja etenee kohti varsinaista kuolemaa ja sen hyväksymistä. Kakkoslevyllä jatkumo näkyy myös biisien nimistä: aloitetaan jäähyväisistä (Abschied) ja ruumiin hyvästelystä (The House is Empty Now), mistä jatketaan hautajaisiin (Va(r)nitas, Vanitas, omnia vanitas) ja edelleen kukkivaan hautaan (Daffodils).

Näihin aikoihin Anna-Varney osoitti osaavansa valikoida ympäriltään erilaisia kulttuurivaikutteita ja muovata niistä persoonallisia, ”sopormaisia” kokonaisuuksia. Levyparin kolmesta parhaasta kappaleesta kaksi on covereita (Abschied on alkuaan Nicon kappale, Hades ’Pluton’in taustalla taas kuuluu Roky Ericksonin Night of the Vampire). Kolmannen hittibiisin (The Sleeper) lyriikat taas on lainattu Edgar Allan Poen runosta.

The Sleeper taitaa olla oma suosikkini kaikista Sopor Aeternusin kappaleista. Jos kuuntelet tähän artikkeliin upotetuista biiseistä vain yhden, kuuntele The Sleeper.

Poensa lukeneet huomaavat, että The Sleeper -runoon on tehty tiettyjä omavaltaisia muutoksia: kuollut rakastettu ei olekaan she, vaan he. Säe, jossa mainitaan rakastetun nimeksi Irene, on muutettu joksikin aivan muuksi. Ladysta on tullut lover, ja niin edelleen. Anna-Varney on tehnyt Poen runosta pienillä muutoksilla omannäköisensä. Sovitus on Dead Lovers -kaudelle tyypillinen.

Laitetaan toiseksi näytteeksi Face Two -levyn avausraita eli Abschied. Sanokaa mitä sanotte, mutta minun mielestäni tässä ylitetään Nicon alkuperäinen versio parahultaisesti.

Väliprojekteja: Songs from the Inverted Womb, Nenia C’alladhan ja Es reiten (2000–2003)

Tiedän, että 00-luvun alun julkaisujen luonnehtiminen väliprojekteiksi saattaa herättää vastalauseita. Tiedän, että monet pitävät Songs from the Inverted Wombia jopa Soporin parhaana levynä, ja uskon, että Anna-Varney panosti tosissaan kyseiseen konseptiin. Kyse on omasta näkemyksestäni, ei mistään ylevään objektiivisuuteen pyrkivästä ajatuksesta.

Songs from the Inverted Womb on Soporin levyistä varmaankin kaikkein tarinallisin. Kun Anna-Varneyn seksuaali-identiteettiin liittyvät murheet oli saatu 90-luvun julkaisuissa käsiteltyä, oli aika siirtyä toiseen traumaan. Tämä trauma liittyy äitisuhteeseen. There Was a Country by the Sea kertoo pikkupojasta, jota kuolleen äidin haamu vainoaa. Avausraita Something Wicked This Way Comesilla asia ilmaistaan suoraan: – – of all the names and phrases of this mortal world, there is only one that I hate more than any other, and this most disgusting term is the one of ’Mother’. Myös Saturn Devouring His Children -kappaleen kuvaamassa lapsi-vanhempisuhteessa on jotain pahasti pielessä.

Songs from the Inverted Wombin äänimaailma toistaa pitkälti Dead Lovers -levyjen tyyliä, joskin laulun ja tiettyjen instrumenttien – erityisesti vaskipuhaltimien – käyttö on nyt riehakkaampaa ja ilmeikkäämpää. Suurin syy sille, miksi en pidä Songs from the Inverted Wombista niin paljon kuin sitä edeltäneistä täyspitkistä, löytyy biisimateriaalista. Melodiat eivät tällä levyllä yksinkertaisesti ole kovin kiinnostavia. Sovituksissa on paikoin turhan ahdas tunnelma: kappaleisiin on ängetty liikaa tavaraa.

Jos sovitukset ovat turhankin rönsyileviä ja tarinallinen aines vahvaa, on tähän levyyn liittyvä kuvallinen anti sitäkin minimalistisempaa. Songs from the Inverted Wombin yhteydessä julkaistiin kahden käden sormilla laskettava määrä uusia promokuvia, joka toistavat samaa yksinkertaista asetelmaa. Kun on nähnyt näistä promokuvista yhden, on nähnyt ne kaikki. Tämä oli ja on mielestäni outoa; Dead Loversin runsaan kuvamateriaalin jälkeen odotin visuaalisemmin painottunutta julkaisua.

Lempikappaleeni tältä levyltä on Résumé… –, uusi versio debyyttialbumin Time Stands Stillistä. Tämän kappaleen uudelleennauhoituksessa kiteytyy se, kuinka Sopor oli ensimmäisen kymmenen levytysvuotensa aikana kehittynyt: spastisesta kellarisynabändistä huolella kirjoitettujen sanoitusten ja hiottujen levykonseptien yhtyeeksi, jossa äänten tuotosta vastaavat koulutetut ammattimuusikot. Toki bändin kuin bändin kohdalla soundit kirkastuvat, kun kokemusta ja osaamista karttuu. Harvoin kuitenkin mennään aivan niin eriytyneen osaamisen musisointiin kuin Sopor Aeternusin tapauksessa.

Myös seuraava studiolevy, Es reiten die Toten so schnell, heijastelee bändin musiikillista kehitystä. Tämä oli ensimmäinen Sopor Aeternusin albumi, jota pääsin odottamaan – siis toisin sanoen ensimmäinen levy, joka ilmestyi sen jälkeen kun olin itse bändin löytänyt. Muistan, miten ennakkotilasin kädet täristen noin sadan euron hintaisen limited edition -boksin Cyberwaren nettikaupasta (mitäköhän tälle firmalle lopulta oikein tapahtui?). No, boksiversio ei sitten koskaan oikeasti saapunut lafkan varastoon, joten jouduin tyytymään halpaan CD-versioon.

Ihan hyvä, etten saanut boksia: en koskaan pahemmin tykännyt tästä levystä. Se ei sisällä yhtäkään uutta kappaletta, ainoastaan uusia versioita alkuperäisen Es reiten -demon ja Ich Töte Michin kappaleista. Soundimaailma toki tällä levyllä rupuaikojen ääniä miellyttävämpi. Mutta biisimateriaali… Nämä kappaleet ovat luonteeltaan niin vereslihaisia ja karkeita, ettei niitä olisi kannattanut vaivautua äänittämään uudelleen. Koko albumilla on vain yksi biisi, josta todella pidän, ja se on tuossa alla.

Sopor ei koskaan mennyt musiikissaan Dead Soulsia lähemmäs goottirockia. Ehkä tätä tyyli olisi kannattanut kokeilla enemmänkin?

Es reitenin promokuvauksissa Anna-Varney jätti vaatteet pois. Promokuvat ovat järjettömän hienoja – yksinkertaisia ja hieman naiiveja, mutta silti upeita. Useimmissa kuvissa Anna-Varney kekkaloi alastomana tai viittaan kietoutuneena katakombimaisessa tilassa erilaisissa pääkallo- ja luukasoissa. Miehen sukuelimet – jotka hänellä yhä tänäkin päivänä tiettävästi on – on photoshopattu pois lopullisista kuvista.

Nenia C’alladhan ei periaatteessa kuulu tämän tekstin aiherajauksen puitteisiin. Kyse on Anna-Varneyn ja heleä-ääninen Constanze Fröhlingin yhteisestä sivuprojektista, joka tuotti vain yhden julkaisun. Koska Fröhling ei yrityksistä huolimatta ole kyseisen albumin jälkeen saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi, on helpointa niputtaa myös Nenia C’alladhan -albumi eräänlaiseksi Soporin sivuhaaraksi. Se kuulostaa niin paljon Soporilta, että pikaisen kuuntelun perusteella sitä luulisi Sopor-levyksi. Ainoa keskeinen ero liittyy lauluun: Sopor-levyillä Anna-Varney hoitaa laulupuolen pääosin yksin, Nenia C’alladhanilla laulaa hänen lisäkseen myös Constanze.

Constanze on sittemmin äänitellyt jotakin Cuirina-nimen alla, ei tosin mitään kovin kiinnostavaa. Constanzella on kaunis ääni, ja siksi onkin sääli, ettei hän ole jatkanut kunnianhimoisemmin musiikin tekemistä.

Koneiden aika: Flowers in Formaldehyde & La Chambre d’Echo (2004)

Es reitenin äänimaailma oli niin kolkko, ettei sen perusteella olisi mitenkään voinut arvata, mitä sen jälkeen oli luvassa. La Chambre d’Echo (Where the Dead Birds Sing) -albumia voisi kuvailla ennen kaikkea sanalla menevä. Musiikin lajityyppi ei periaatteessa ole muuttunut vieläkään, mutta tyyli ja käytetyt välineet ovat nyt toisenlaiset. Pääpaino on konemusiikin keinoissa, joskin tietyt taidemusiikin instrumentit ovat yhä mukana. Yhdistelmä on outo, mutta toimiva.

La Chambre d’Echon kirjajulkaisu oli ensimmäinen ostamani Sopor-julkaisu, joka sisälsi jotain muutakin kuin levyn, bookletin ja jewelcasen; levyn mukana tuli monikymmensivuinen, laadukas valokuvakirja. Perinteinen CD olisi riittänyt minulle, mutta sellaista ei ollut tuolloin tarjolla. Tästä lähtien Soporin julkaisuille on ollut ominaista se, että uuden levyn tullessa pihalle kuuntelijoille tarjotaan ensisijaisesti kalliita vinyyli/boksi/limited-virityksiä; edullisemmat CD-painokset seuraavat myöhemmin perässä. En ymmärrä syitä tämän käytännön taustalla, sillä limited-boksit ja vinyylipainokset myydään aina (yleensä jo ennakkoon) joka tapauksessa loppuun. En tiedä, onko kyse kalliimpien painosten myynninedistämisestä vai mistä, mutta kovin kuuntelijaystävällistä tällainen ei tietenkään ole.

La Chambre d’Echon lyriikoissa ja promokuvissa liikutaan sairaalaympäristössä. Aiheet vaihtelevat fyysisestä (epä)hygieniasta leikkauksiin, vanhustenhoitoon ja lopulta – ta-daa – kuolemaan, jota on vähintäänkin sivuttu tähän mennessä kaikilla Soporin levyillä.

Flowers in Formaldehyde syntyi La Chambre d’Echon kylkiäisenä. Sinänsä hassua, sillä sen sisältämien kappaleiden taso on minun mielestäni paljon kovempi kuin La Chambre d’Echolle päätyneiden biisien. Musiikillisesti kiinnostavimmat biisit on jätetty Formaldehydelle ilmeisesti sen vuoksi, etteivät ne olisi oikein istuneet La Chambre d’Echon teemaan.

Flowers in Formaldehydelta on vaikea valita näytebiisiä, sillä hyviä tarjokkaita on niin paljon. Vanha tuttuni ja Suomen kovin Sopor-fani sanoi taannoin pitävänsä Minnesangia koko bändin parhaana kappaleena. Myös uusi versio Ich töte mich -levyllä julkaistusta Do You Know My Name? -kappaleesta on hyvä ehdokas. Valitsen silti The Conqueror Wormin, jonka lyriikka on lainattu Edgar Allan Poelta. (Samaa runoa on siteerannut myös eräs toinen vanha lempibändini; palataan tähän ehkä joskus myöhemmin.)

Ketju katkeaa: Les Fleurs du Mal & Sanatorium Altrosa (2007–2008)

Les Fleurs du Mal – Die Blumen des Bösen (2007) ja Sanatorium Altrosa (Musical Therapy for Spiritual Dysfunction) (2008) muodostavat samankaltaisen parin kuin La Chambre d’Echo ja Flowers in Formaldehyde: ensin täyspitkä albumi, sitten jämäbiiseistä kasattu EP. Les Fleurs du Mal oli ensimmäinen Sopor-levy, joka päätyi hyllyyni vinyylinä. Mukana tuli ihana juliste levyn kansikuvasta. Pitäisin julistetta edelleen seinälläni, ellei avomieheni tykkäisi kyttyrää. Katsokaa nyt tätä kaunotarta:

Tällä levyllä palataan sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien pariin. Nyt ne tosin eivät enää ole ongelmia: Anna-Varney on lyyrisen minänsä puitteissa hyväksynyt oman identiteettinsä fyysisesti maskuliinisena transnaisena (millaista ilmaisua tästä pitäisi käyttää? Naisena, joka elää miehen sukuelimillä varustetussa kehossa ja hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on?) ja leikittelee nyt aiheella ronskisti. Albumi heijastelee selvää muutosta Anna-Varneyn mielenliikkeissä: elämäntuska ja kaipuu kuolemaan ovat poissa. Joissakin kappaleissa on edelleen kaihoisia ja melankolisia elementtejä, mutta pääosin tunnelma on leikkisä, jopa riehakas. Uutena musiikillisena elementtinä albumilla on kuoro.

Visuaalisessa ilmeessä on tapahtunut suoranainen räjähdys. Monien aiempien julkaisujen visuaalinen saate on ollut sävymaailmaltaan on latistettu, usein mustavalkoinen. Les Fleurs du Mal on täynnä ihanaa, tummaa violettia ja söpöä vaaleanpunaista. Tyyliä voisi melkein luonnehtia bubblegothiksi. – Levystä julkaistiin myös boksiversio, joka sisälsi Anna-Varney-aiheisen manga-sarjakuvakirjan. Suomen kovin Sopor-fani tietenkin hankki sen, joten lainasin sitä häneltä ja luin. Ei ollut kummoinen tekele.

Levyn nimi on tietenkin viittaus Charles Baudelairen kuuluisaan runokokoelmaan. Ollakseni rehellinen en näe mitään yhteyttä Baudelairen ja Anna-Varneyn teoksien välillä – siis nimeä lukuun ottamatta. Toisaalta on myönnettävä, etten ole lukenut Baudelairen kokoelmasta kuin muutamia runoja (niitä Nylénin suomennoksia).

Pidän levyn parhaana kappaleena päätösraita The Virgin Queenia. Se on tavallaan levyn raskain kappale enkä siis tiedä, onko se paras mahdollinen näytebiisi tältä levyltä. Laitan sen silti tähän.

Ja ne loput (2010–)

Sanatorium Alterosan julkaisemisen jälkeen Anna-Varney on ollut ahkera. Hän on julkaissut tällä vuosikymmenellä EP:t A Strange Thing to Say (2010) ja Children of the Corn (2011) ja täyspitkät Have You Seen This Ghost? (2011), Poetica (2013) ja Mitternacht (2014). Olen hankkinut näistä itselleni kaikki muut paitsi kaksi viimeistä eli Poetican ja Mitternachtin – siitäkin huolimatta, että olimme Anna-Varneyn kanssa kasvaneet erillemme jo A Strange Thing to Sayn ilmestyessä. Sen jälkeen annoin vielä kahden julkaisun verran ”viimeisiä mahdollisuuksia”. Myös Poetican hankkimista harkitsin. Hyvä etten hankkinut: se on muiden 2010-luvun Sopor-julkaisujen tavoin minulle täysin mykkä albumi.

Nyky-Soporia leimaavat huolella äänitetyt ja sovitetut kappaleet sekä pieteetillä photoshopatut bookletit. Nämä ovat varmaankin oikeasti ihan hyviä levyjä. Itse en vain osaa kuulla niiden hyvyyttä. En siis laita näiltä levyiltä näytekappaleita, sillä minun korvaani nämä ovat alusta loppuun sellaista tasaista massaa – kuin makkaramassaa lampaansuolessa.

Kun rakastuin Sopor Aeternusin musiikkiin 2000-luvun alussa, siitä tuli minulle käytännössä jokapäiväinen ystävä. Oli oma elämäni kuinka vaikeaa tahansa, Anna-Varneyn tuska tuntui aina raskaammalta. Tämän vuoksi en enää kuuntele Sopor Aeternusin musiikkia juuri koskaan: se oli joskus minulle niin tärkeää, että nykyään sen kuunteleminen herättää erittäin ristiriitaisia tunteita.

Silti tuntuu jollain oudolla tavalla hyvältä säilyttää bändin vanhat levyt hyllyssä.