Usherin talon häviö (1928) x The Hearing @ Loud Silents 14.4.2019

Usherin talon häviö (1928) on Jean Epsteinin elokuva-adaptaatio Edgar Allan Poen kuuluisasta novellista. Epstein tunnetaan ennen kaikkea fotogeenisyyden käsitteen luojana ja impressionisten elokuvan mestarina. Juuri impressionistista elokuvaa edustaa myös Usherin talon häviö: elokuvan kuvaamia, konkreettisia tapahtumia tärkeämpää on välittää henkilöhahmojen elämyksiä ja tapaa hahmottaa todellisuutta ympärillään.

usherin-talon-havio-maalaus
Usher omistautuu vaimonsa muotokuvan maalaamiselle.

Juoniaineksen puolesta elokuvan nimi on hivenen harhaanjohtava. Elokuvan tarina on nimittäin sekoitus kahta Edgar Allan Poen novellia: kaikkien tuntemaa Usherin talon häviötä ja verrattain vähän luettua Soikeakehyksistä muotokuvaa. Viimeksi mainitusta novellista on elokuvaan napattu vaimon muotokuvan tekoa koskeva katkelma. Usher syventyy Madeline-vaimoaan esittävän maalauksen tekoon niin intensiivisesti, ettei huomaa, kuinka vaimon terveys heikkenee ja lopulta pettää. Poen Usherin talon häviö -novellin nimihenkilöllä ei edes ollut vaimoa – Madeline oli hänen siskonsa. Muotokuvamaalauksesta ei koko novellissa puhuta sanaakaan. Vaimon muotokuvaa koskeva tarina-aines on siis napattu kokonaisuudessaan Soikeakehyksisestä muotokuvasta.

Tämä muuttaa Usherin talon häviön tarinan dynamiikkaa. Poen Usher on hahmo, joka kiertää jatkuvasti itsensä ympärillä. Hänen aistinsa ovat ylivirittyneet – virikkeet, jotka tulevat hänen itsensä ulkopuolelta, tekevät hänet sairaaksi. Epsteinin Usher ei ole aivan näin sulkeutunut – hän on niinkin ulospäinsuuntautunut, että on mennyt naimisiin, ja on kiinnostunut kuvaamaan taiteessaan maailmaa ympärillään. Poen Usher puolestaan maalaa lähinnä abstrakteja kuvia, joissa korostuvat sisäiset vaikutelmat ja tunteet. Ulkomaailma ei kiinnosta häntä.

usherin-talon-havio-tuuli
Tuuli tunkeutuu Usherin kartanoon.

On kiinnostavaa, että Usher-novellin minäkertojavieras on otettu mukaan myös elokuvaan. Novellissa hän toimii eräänlaisena puskurina ja tulkitsijana sairaalloisen Usherin ja lukijan välillä. Lisäksi Poe kirjoitti käytännössä aina minä-muodossa – olisi ollut erikoista, jos hän kerrankin olisi jättänyt tekstistään minäkertojan pois.

Elokuvassa taloon saapuva vieras ei ole samalla tavalla välttämätön, mutta kuitenkin tarpeellinen: hän tuo taloon aavistuksen ulkomaailmasta ja tarjoaa katsojalle ymmärrystä siitä, että Usher ja hänen vaimonsa ovat poikkeusyksilöitä, hauraita ja sairaalloisia. Muu maailma pyörii radallaan kuten pitääkin, outo sairaus vaivaa vain Usherin mantuja.

usherin-talon-havio-kynttilat
Kynttiläsaattue seuraa arkunkantajia.

Usherin talon häviö on visuaalisesti tavattoman kaunis elokuva. Tuuli puskee talon suurten huoneiden lävitse, ja kynttilät luovat pehmeää valoa hämäriin huoneisiin. Taloa ympäröi viljelykelvoton, pehmeä ja vetinen multa.

Maa, tuli, ilma ja vesi – kaikki neljä elementtiä liittyvät elokuvassa lähestyvään tuhoon: kostea, soinen multa ei tuota hedelmää, palavien kynttilöiden kulkue valvoo hautajaissaattoa ja talossa ujeltava tuuli luo tietä suurelle, tuloaan tekevälle muutokselle. Usherin maailmassa mikään ei ole vakaata, luotettavaa tai pysyvää. Villi luonto yrittää tunkeutua talon sisään sateena, tuulena ja salamoina. Viimein se onnistuu tuhoamaan talon rakenteet.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaaleilla Usherin talon häviötä säesti Ruusut- ja Pintandwefall- yhtyeistä tuttu Ringa Manner aka The Hearing. Mannerin säestys perustui kielisoittimen perkussiiviselle soitolle – arvelen, että kyseessä oli sähkökantele, mutta varmaksi en uskalla sanoa. Musiikin muita rakennusaineita olivat luuppilaite ja Mannerin sanaton laulu. Mannerin luoma eteerinen ja ambientahtava äänimaailma oli sanalla sanoen upea: se samanaikaisesti tuki ja täydensi Epsteinin elokuvan henkeä ja tunnelmaa.

10+1 parasta Edgar Allan Poen kertomusta

Jokin aika sitten fiilistelin blogissa Edgar Allan Poen Kootut kertomukset -kokoelmaa. Päätin pusertaa pihalle myös listan omista Poe-suosikeistani. Listassa on monia Poe-kaanoniin perinteisesti luettuja teoksia, mutta toisaalta myös suurelle yleisölle täysin tuntemattomia novelleja. Mikään perinteinen best of Poe -lista tämä ei ole.

10. Kielivä sydän (The Tell-tale Heart)

Kielivä sydän kuuluu Poen tunnetumpiin novelleihin – eikä turhaan. Sen minäkertojaa alkaa vaivata pitkällinen, periksi antamaton murhanhimo. Kun rikos on tehty, valtaa hänet toisenlainen halu: halu paljastua, halu kertoa omasta rikoksesta koko maailmalle. Joku voisi sanoa, että Kielivä sydän kuvaa ihmisen omaatuntoa, mutta olen eri mieltä: minäkertojan pakkomielteinen halu kuuluttaa koko maailmalle omaa syyllisyyttään lienee sukua pikemminkin ekshibitionismille kuin omalletunnolle.

9. Landorin mökki (Landor’s Cottage)

Landorin mökki on Poen viimeinen julkaistu novelli ja hyvin erilainen kuin hänen tunnetuimmat novellinsa. Se on alusta loppuun käytännössä puhdasta kuvausta, eikä siinä tapahdu oikeastaan mitään.

Kiehtovinta novellissa on sen loppu. Vasta viime kappaleissa minäkertoja siirtyy kuvaamaan itse Landorin mökkiä ja sen asukkaita. Juuri, kun minäkertoja tuntuu päässeen itse asiaan, novelli loppuu. Aluksi novelli vaikuttaa omituiselta muotopuolelta, mutta tarkemman luennan jälkeen uskon, että tarinan epäsuhtaisuus on ollut tarkoituksellista: novelli saa meidät haluamaan lisää. Tyypillisen novellin harmonista kaavaa rikkomalla se tekee meidät tietoisiksi siitä, mitä tavallisesti novellilta toivomme ja odotamme.

Lopetus on sitäkin painokkaampi siksi, että Landorin mökki jäi viimeiseksi Poen julkaisemaksi novelliksi. Se julkaistiin kesäkuussa 1849, vain pari kuukautta ennen Poen kuolemaa. Kuten Landorin mökki, myös Poen ura jäi kesken.

8. Totuus tohtori M. Valdemarin tapauksesta

Totuus tohtori M. Valdemarin tapauksesta on tapauskertomuksen muotoon kirjoitettu novelli miehestä, joka mesmeroidaan juuri ennen kuolemaansa. Kun luin novellin ensimmäistä kertaa noin 10-vuotiaana, en ollut aiemmin kuullutkaan mesmerismistä, eikä kyseinen ilmiö varmasti ole tuttu kaikille muillekaan tämän päivän lukijoille. Täysin tuntemattoman ilmiön kuvaus novellissa tuntui kutkuttavalta. Novelli on kiinnostava myös siksi, että se sisältää Poelle poikkeuksellista gorea.

7. Tynnyrillinen Amontilladoa (The Cask of Amontillado)

Myös Tynnyrillinen Amontilladoa on jälleen yksi Poen tunnetuimpia kirjoituksia. Sen anonyymi minäkertoja kantaa kaunaa Fortunato-nimiselle miehelle ja on päättänyt kostaa kokemansa loukkauksen. Kertoja houkuttelee viineille person Fortunaton kotiinsa lupailemalla tälle maistiaisen Amontillado-viiniä. Matkalla Fortunato brassailee viinituntemuksellaan. Juuri Fortunaton omahyväinen varmuus omista tiedoistaan koituu hänen kohtalokseen. Tarkkasilmäinen lukija tosin panee merkille, että Fortunato saattaa olla pikemminkin viinaanmenevä kuin viinien tuntija.

Minun on vaikea selittää, miksi pitän tästä novellista niin paljon. Se on yksinkertaisesti niin tasapainoinen ja ”ehjä”, ettei sitä voi olla rakastamatta.

6. Hiljaisuus – Faabeli (Silence – A Fable)

Hiljaisuus on yksi Poen kummallisimmista ja ”epäpoemaisimmista” novelleista. Se kertoo paholaisesta, joka tarkkailee yksinäistä, eleetöntä miestä Zaire-joen rannalla ja pyrkii horjuttamaan tämän mielenrauhaa. Hän ei kuitenkaan saa miehestä minkäänlaista reaktiota irti – kunnes hän langettaa miehen ylle ehdottoman hiljaisuuden. Vasta tämä saa miehen kauhistumaan ja pakenemaan. – Hiljaisuudessa olennaista ei ole tapahtumien kulku, vaan kieli ja kerronta. Se muistuttaakin proosarunoa aivan yhtä paljon kuin novellia.

5. William Wilson (William Wilson)

William Wilson on klassinen kaksoisolentokertomus, jossa nimihenkilön olemus on jakautunut kahteen identtiseen kehoon. Minäkertoja William Wilson sattuu lapsena samaan sisäoppilaitokseen kokonimikaimansa kanssa. Ja kas kummaa: kaima myös muistuttaa ulkoisesti minäkertojaa huomattavasti. Minäkertoja pitää kaimaansa korostetun hyveellisenä ja ylimielisenä ja alkaa pian kokea tämän läsnäolon sietämättömänä.

Myöhemmin minäkertoja kohtaa kaimansa uudelleen. Asetelma on jälleen sama: kaima tekee minäkertojan rikkeet, valheet ja epätäydellisyyden näkyviksi. Kaima on kuin omatunto tai yliminä, minäkertoja taas juonitteleva ja omaa etuaan ajava maallinen persoona. Kun ihmisen mieli jakaantuu näin, huonostihan siinä käy.

Kuten Tynnyrillinen Amontilladoa, myös William Wilson on ihastuttavan eheä ja tasapainoinen.

4. Ligeia (Ligeia)

Ligeia lienee tunnetuin Poen ”kuolevien naisten novelleista” ja tavallaan näiden novellien arkkityyppi. Nimetön minäkertoja nai Ligeian – älykkään, voimakastahtoisen ja tummasilmäisen kaunottaren, joka sairastuu ja menehtyy. Elämän ja kuoleman välinen raja on kuitenkin häilyvä, eikä Ligeia tahdo pysyä haudassaan. – Muodoltaan novelli on täydellinen. Siihen on punottu myös yksi Poen parhaista ja tunnetuimmista runoista: The Conqueror Worm, jonka viimeinen säkeistö kiteyttää kuoleman väistämättömyyden upeasti:

Out—out are the lights—out all!
   And, over each quivering form,
The curtain, a funeral pall,
   Comes down with the rush of a storm,
While the angels, all pallid and wan,
   Uprising, unveiling, affirm
That the play is the tragedy, “Man,”
   And its hero, the Conqueror Worm.

3. Berenike (Berenice)

Berenike on varhaisin Poen ”kuolevien naisten novelleista”. Novellin päähenkilöt ovat serkuksia ja kumpikin omalla tavallaan sairaalloisia: minäkertoja Egaeus on taipuvainen monomaniaan, ja hänen serkkunsa Berenike sairastaa jotakin tuntematonta rappeuttavaa tautia, johon liittyy kataleptisiä kohtauksia. Kaikesta huolimatta Egaeus nai Bereniken – ja vajoaa pian täysin monomaniansa valtaan. Huonostihan siinä käy. Berenike sisältää Poen novelleille ja koko 1800-luvun kauhukirjallisuudelle selkeitä viitteitä poikkeuksellisen raakaan väkivaltaan.

2. Laumasielu (The Man in the Crowd)

Laumasielun kertojahahmo istuu kahvilassa katsellen kadulla virtaavaa ihmistulvaa. Hänen huomionsa kiinnittyy vanhaan mieheen, jota hän päättää lähteä seuraamaan. Mies kävelee, kävelee ja kävelee, mutta hänen kulkureittinsä ei tunnu johtavan minnekään. Usein kaupungilla kävellessäni ja bussissa istuessani Laumasielu tuntuu täydeltä todelta. En voi uskoa, että kaikilla bussissa istuvilla ihmisillä olisi jokin todellinen päämäärä, johon he ovat matkalla – osan heistä täytyy siis teeskennellä, että he ovat menossa jonnekin. – Laumasielu on upea kuvaus suurkaupungeille ominaisesta vieraantuneisuudesta.

1. Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa (Never Bet the Devil Your Head)

Oletko koskaan kuullut koko novellista? Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa on valitettavan huonosti tunnettu ja vähän luettu novelli. Se kertoo liioiteltuun tyyliin pahatapaisesta ja rääväsuisesta Toby Dammitista, jolla on ikävä tapa koristaa puheitaan liioitelluilla lupauksilla milloin mitäkin asiaa koskevasta vedonlyönnistä. Dammitin kohtalonhetki koittaa, kun hän sanoo lyövänsä pirun kanssa vetoa siitä, että pystyy hyppäämään portin ylitse kopauttaen kantapäitään yhteen.

Novellin voi lukea faabelien parodiana, koomisena kuvauksena suurisuisesta miehestä tai jopa traagisena kertomuksena surkeasta kohtalosta – riippuen siitä, päättääkö lukija pitää kertojaa epäluotettavaa tai ei. Äkkiseltään vain ironiset luennat tuntuvat mahdolliselta, mutta kas vain: novellista adaptoitu, Federico Fellinin ohjaama lyhytelokuva Toby Dammit on surullinen ja traaginen kuvaus kuuluisuuteen nousseen miehen demoneista ja tuhosta.

+1. Korppi (The Raven)

Korppi-runo on Poen runoista kaikkein tunnetuin, kenties jopa tunnetumpi kuin yksikään hänen novelleistaan. Se kertoo yksinäisestä ylioppilaasta, joka istuu yötä myöten lukien ja surren menetettyä rakastaan Lenorea, kunnes melankolisen rauhan rikkoo ikkunasta lehahtava korppi. Vaikka ylioppilas kuinka manaa ja hätyyttelee, korppi ei suostu enää lähtemään, vaan vastaa kaikkiin tämän pyyntöihin ja käskyihin: ”Nevermore”, ei (enää) milloinkaan.

Korppi on helppo lukea kuvaukseksi surusta ja menetyksestä, jotka ajavat nuoren miehen hulluuden syövereihin. Runosta on olemassa aivan kelvollinen Niilo Idmanin suomennos; sen sijaan Valter Juvan suomennosta pidän jo selvästi vanhentuneena. Korpin magia kuitenkin aukeaa kunnolla vain alkutekstistä, jonka tarttuvalle ja napakalle rytmille on vaikea löytää länsimaisesta runoudesta vertaista.

    And the Raven, never flitting, still is sitting, still is sitting
On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;
    And his eyes have all the seeming of a demon’s that is dreaming,
    And the lamp-light o’er him streaming throws his shadow on the floor;
And my soul from out that shadow that lies floating on the floor
            Shall be lifted—nevermore!

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (2006) arvostelu

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset
Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset

Edgar Allan Poen Kootut kertomukset (2006) on melkoinen paketti: se pitää sisällään kaikki Poen 66 novellia ja hieman yli tuhat sivua. Luin suomennetun kokoelman ensimmäistä kertaa hyvin pian sen julkaisun jälkeen, vuonna 2007. Näin kymmenen vuotta myöhemmin koin ajan olevan kypsä palata Poen novellien pariin.

Tehdään eräs asia selväksi heti alkuun: Poe on kaikista maailman kirjailijoista minulle tärkeämpi ja läheisempi kuin kukaan muu. Yliopistovuosinani harkitsin vakavissani, että ottaisin Poen kasvoja kuvaavan, fotorealistisen tatuoinnin jompaankumpaan kyynärvarteeni. Suunnitelma kariutui, kun aloin pohtia, tahdonko toden teolla iholleni sellaisen ihmisen kasvot, jotka vei vihille 13-vuotiaan serkkutyttönsä ja kuoli syfilikseen, viinaan ja/tai oopiumiin.

Myöhemmin ymmärsin, että Poen elämästä tiedetään tosiasiassa hyvin vähän ja että viitteet hänen päihdeongelmiinsa ovat ristiriitaisia. Tosiasia on, että Poe nai 13-vuotiaan Virginia-serkkunsa, mutta mitä avioliitto käytännössä tarkoitti, siitä tiedämme hyvin vähän. Sen tiedämme, että Poe rakasti vaimoaan paljon ja että tämän ennenaikainen sairastuminen (20-vuotiaana) ja kuolema (25-vuotiaana) järkyttivät Poeta syvästi. Hän pysyi vaimonsa rinnalla tämän menehtymiseen saakka ja kuoli itse vain kaksi vuotta vaimonsa poismenon jälkeen.

(Oli miten oli, Poen kasvot eivät edelleenkään korista kyynärvarttani.)

Poen novelleissa minuun vetoavat ennen kaikkea kaksi seikkaa: romanttinen yliluonnollisuus ja pistävä huumori. Nämä elementit esiintyvät vain harvoin samoissa tarinoissa – Poella on erikseen melankoliset kauhunovellinsa ja ironiset, pisteliään humoristiset tekstinsä. Poeta ei tunneta ensisijaisesti humoristina, ja siksi hänen koomiset novellinsa saattavat yllättää monet lukijat.

Poe tuskin on kokenut novelleja kirjoitellessaan tekevänsä mitään erityisen merkittävää. Jälkikäteen on kuitenkin helppoa todeta, että hänen teoksillaan on suuri vaikutus hämmästyttävän monien kirjallisuuden lajien kehitykseen: kauhuun, jännityskirjallisuuteen, fantasiaan ja jopa scifiin.

Poen novelleista on helppo havaita muutamia perustyyppejä. Ehkäpä tunnetuimpia ovat ns. kuolevien naisten novellit: Morella, Ligeia, Berenike ja Eleonora ovat tämän tyypin puhtaita perikuvia. Kaikki novellit on nimetty päähenkilön ja minäkertojan rakastetun mukaan – rakastetun, joka ensin kuolee ja sen jälkeen tavalla tai toisella palaa päähenkilön luokse. Lasken tähän novellityyppiin myös Usherin talon häviön ja Soikean muotokuvan, joissa kuoleva nainen ei ole minäkertojan oma rakastettu, vaan minäkertoja seuraa tapahtumia ikään kuin sivusta.

Näiden lisäksi ovat tietenkin Poen detektiivinovellit eli harrastelijasalapoliisi Auguste Dupinin järkeilyistä kertovat tarinat: Rue Morguen murhat, Marie Rogêt’n mysteeri ja Anastettu kirje. Näissä kolmessa novellissa Poe antoi salapoliisikirjallisuudelle uskomattoman paljon. Kaikki kolme novellia nojaavat samaan kaavaan: Dupin saa poliisilta avunpyynnön, kun täysin ratkaisemattomalta vaikuttava rikos vaatii selvittämistä. Dupin ratkaisee rikoksen pelkällä älyllisellä päättelylä istuen nojatuolissaan ja poltellen piippua. Anastettu kirje on kaikessa nokkeluudessaan näistä kolmesta novellista mielestäni kiinnostavin.

Sitten ovat Poen scifi-novellit: Kuuhun suuntautuvasta ilmapallomatkasta kertoa Erään Hans Pfaalin verraton seikkailu, norjalaisten vuonojen myrskyjä kuvaava Laskeutuminen kurimukseen, tulevaisuuskuvaus Mellonta Tauta ja omituinen Ilmapalloankka. En taida sanoa näistä enempää. Minun on myönnettävä, että hyppäsin tällä kertaa kokonaan Ilmapalloankan ja Hans Pfaalin yli – nämä novellit ovat niin tavattoman pitkäveteisiä, etten yksinkertaisesti suostu enää niitä lukemaan. Laskeutuminen kurimukseen on sentään jotensakin kiinnostava.

Poe on kenties kaikkein tunnetuin symbolistisista kauhukertomuksistaan, jotka kuvaavat tavallisesti hulluutta, kuolemaa tai molempia. Näihin lukeutuvat epäluotettavan minäkertojan tarina Musta kissa, kuoleman kaikkivoipaisuutta julistava Punaisen surman naamionäytelmä, inkvisition uhrin kohtalosta kertova Kuilu ja heiluri, rakkauden ja vihan jännitettä kuvaava Metzengerstein (joka oli Poen ensimmäinen julkaistu novelli), doppelgänger-motiivilla leikittelevä William Wilson ja syyllisyydentunnosta kärsivän rikollisen polttavaa omatuntoa kuvaava Kielivä sydän. Myös Usherin talon häviö voidaan laskea näihin.

Poen humoristisiin teksteihin lukeutuvat elämän ja kuoleman välisellä rajalla leikittelevät Hengen puute ja Loppuun kulunut mies, romanttinen Silmälasit ja kuuluisa mielisairaalakuvaus Tohtori Tarrin ja Professori Fetherin menetelmä. Tämän novellityypin alalajina voidaan pitää Poen lehtimaailmaa parjaavia novelleja: Miten kirjoittaa Blackwoodin artikkeliAikakauslehtivankilan salaisuuksia, Herra Kuka Lien kirjallinen elämä ja Baragrafin äksääminen. Romanttinen ironia on usein lukijan tulkinnassa – olen lukenut ainakin Soikeasta muotokuvasta ja Sovittu tapaaminen -novellista tulkintoja, joissa näitä novelleja pidetään ironisen humoristisina.

Huomasin kokoelmaa lukiessani kaipaavani Poen runoja. Korppi on verrattain yliarvostettu (vaikka sillä on ansionsa, on väärin, että Poen kirjoittamista runoista muistetaan vain ja ainoastaan Korppi), mutta olisin mieluusti lukenut pitkästä aikaa myös sen. The Sleeper– ja Alone-runoja en ole koskaan lukenut suomennoksina – onkohan niitä edes koskaan suomennettu? Poen runoutta päästään onneksi lukemaan edes yhden runon verran: Ligeia-novelliin kuuluvan The Conqueror Worm -runon suomennos on varsin onnistunut.

Muistan, kuinka innoissani olin, kun Kootut kertomukset ilmestyi. Olin tuohon mennessä lukenut vain pari Poen suomennoskokoelmaa, joihin oli haalittu vain ja ainoastaan hänen kirjoitustensa parhaimmistoa. Odotin, että muutkin Poen novellit olisivat yhtä laadukkaita – että saisin lukea 66 novellimittaista mestariteosta. Väärin meni; Poen kynästä syntyi paljon muutakin kun mestariteoksia. Hän eli kirjoituksillaan, ja nälkätaiteilija joutuu julkaisemaan myös puolivillaisia hengentuotteita.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (2006)
Lukuhaasterasti: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris