Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta; tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvattavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, minähän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.