Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990) arvostelu

merkilliset kirjoitukset
Merkilliset kirjoitukset (1990)

S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset -kokoelman (1990) novellit tuovat H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologian suomalaisiin maisemiin. Luin teoksen novellit ensimmäistä kertaa jo ala-asteikäisenä. Kaikki Lovecraftin omat teokset ja moni muu kauhuklassikko oli varastettu pienen lähikirjastomme hyllystä. Merkilliset kirjoitukset oli kuitenkin säilynyt – kenties siksi, että se oli erikoisen sisältönsä vuoksi luokiteltu esseisiin eikä kaunokirjallisuuteen. Sinänsä hassua, sillä yli puolet teoksen sivumäärästä kuluu novellien parissa – esseiksi luokiteltavien juttujen osuus on paljon suppeampi.

Kiitos Lovecraftit kirjastosta pihistelleiden pitkäkyntisten, Kivisen novellit olivat luultavasti ensimmäinen kosketukseni Cthulhu-mytologiaan ja ns. kosmisen kauhun lajityyppiin. Kivisen kauhukertomukset eivät ole yhtään hullumpia. Näissä tarinoissa keskeiset henkilöt seikkailevat muun muassa Salossa, Helsingissä, Turussa ja Ikaalisissa Pirkanmaalla.

Tuulta tallova itikka on pieni ja näppärä novelli pariskunnasta, joka lähtee kesänviettoon aurinkoiseen Hämeeseen. Pariskunnan vuokraaman vanhan kansakoulun tienoilla alkaa kuitenkin esiintyä outoja, pelottavia ilmiöitä, jotka vaikuttavat yliluonnollisilta. Lopulta pahaenteinen tunnelma leimaa koko aluetta. Novelli on yksinkertainen ja kömpelöhkö, mutta omalla erikoisella tavallaan pelottava ja komea aloitus tekstikokoelmalle.

Keskiyön mato Ikaalisissa on suosikkini teoksen novelleista. Se kertoo Ikaalisten Ruutinkarin oudoista tapahtumista. (Ruutinkari on todellinen Kyrösjärven saari, mutta novellin kuvaamat tapahtumat – toivottavasti – eivät.) Ikaalisiin muuttanut nuorukainen kiinnostuu Ikaalisissa tunnetun, jo edesmenneen maisteri Rolfwénin touhuista ja kohtalosta. Yhdessä yliopistotutkija Bladhin kanssa hän löytää Ruutinkarilta jotakin vaarallista ja kätkettyä. Novellin näppärintä sisältöä ovat veikeät, vanhat kansanrunot, joissa Cthulhu esiintyy Kutunluuna ja Tsatshoggua Satakuuana.

Cthulhun suojatti on monipolvisuudessaan jopa hieman puuduttava. Nuori ekonomi perii Viljo-enonsa, joka on muuttanut vanhoilla päivillään Ikaalisiin. Enon jäämistöstä löytyy eriskummallisia kirjoja ja muuta roinaa, mikä saa ekonomin päättelemään, että eno on ennen kuolemaansa joko tullut hulluksi tai sekaantunut johonkin omituiseen kulttiin. Pian ekonomi huomaakin olevansa keskellä lovecraftilaisia kauhuja. Tässä novellissa pilkahtelee myös Kiviselle ominainen huumori – ekonomi kohtaa muun muassa ghoulin, joka on oppinut puhumaan hieman suomea ja tervehtii reippaasti ekonomia: ”Terve terve”.

Miekka Hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö on jatko-osa Keskiyön madolle: siinä esiintyvät samat hahmot ja tapahtumapaikat. Tyyli ja aiheet ovat kuitenkin hieman erilaisia. Tällä kertaa nimetön minäkertoja ja Bladh selvittelevät oudon salatieteellisen järjestön toimintaa ja tarot-pakkaa muistuttavien korttien symboliikkaa. Novellin alkuosa tuo mieleen Umberto Econ Foucaultin heilurin ja jopa Da Vinci -koodin (jota en muuten ole lukenut – uskon ymmärtäväni elokuvan perusteella tarpeeksi tehdäkseni tämän vertauksen). Loppu on kuitenkin silkkaa Lovecraftia ja kosmista hirveyttä.

Kauhunovellisikermän päättävä Puhu pukille kertoo nuorukaisnelikosta, joka onnistuu spiritistisessä kokeilussa saamaan Shub-Niggurathin kirouksen niskaansa. Eihän siinä hyvin käy. Myös virkavalta ja aiemmista novelleista tuttu yliopistomies Bladh sekaantuvat tutkimuksiin. Tässä novellissa kohdataan myös yllättävää väkivaltaa, jollaista muissa Kivisen novelleissa ei esiinny. Novelli lukeutuu kokoelman parhaisiin.

Kauhunovellien lisäksi niteessä on pari alkemistiseen kuvastoon keskittyvää novellia: Töölön mysteeri ja Matka vanhan viisaan miehen luo. Erityisesti jälkimmäinen tuo vahvasti mieleen Rosenkreutzin Hermeettisen romanssin. En saanut näistä hirvittävän paljon irti, enkä ole varma, oliko kyse lähinnä alkemistisen tematiikan parodiasta vai jostain vakavammasta.

Novellien lisäksi teos sitältää lyhyen Lovecraft-elämäkerran, tutkielman levitoivista pöydistä ja filosofisia esseitä. Lovecraft-elämäkerta on kiinnostava – opin siitä muun muassa, että Lovecraftilla oli kissa musta nimeltään Nigger-Man. Pöytätanssitekstin ja esseet jaksoin lukea tuskin kursorisesti – ne eivät yksinkertaisesti kiinnittäneet minun mieltäni.

Suosittelen lämpimästi kaikkia Lovecraftin ja Robert W. Chambersin tuotannon ystäviä tutustumaan S. Albert Kivisen novelleihin.

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990)
Lukuhaasterasti: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris

 

True Detective, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

To realize that all your life, all your love, all your hate, all your memories, all your pain, it was all the same thing. It was all the same dream, a dream that you had inside a locked room, a dream about being a person. And like a lot of dreams, there’s a monster at the end of it.

– Rustin Cohle

true detective julkka
True Detective, 1. kausi (2014)

HBO:n uunituoreehko rikossarja True Detective (Yhdysvallat 2014–) oli minulle hankala tapaus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ostaa kuukausi HBO Nordicia eikä odotella DVD-julkaisua. Ennen DVD:n ilmestymistä ehdin kuulla sarjasta valtavasti kehuja. Kaikki, jotka sarjaa kertoivat katsoneensa, vähintään suosittelivat tai suorastaan ylistivät sitä. (Yksi kehujista oli Asema-kollegani Jerry, jonka mielipiteen sarjasta voi lukea täältä.) IMDb:ssä sarjan ”average rating” oli sarjaan ensi kertaa tutustuessani 9,5, nyt lukema on laskenut 9,3:een. (Kaikki IMDb:n arvosanoja seuraavat tietävät, että näin korkea lukema on todella harvinainen.) Ja kuulostihan se pirun hyvältä: Matthew McConaughey ja Woody Harrelson puuhailevat kahtena etsivänä, jotka selvittävät omituista, satanisminkatkuista rikosta. Tiesin jo etukäteen, että odotukseni ovat näiden kehujen vuoksi niin korkeat, että sarja ei voisi tosiasiassa niitä koskaan täyttää.

Järki ja tunteet

On vuosi 2012. Kaksi nykyistä poliisietsivää haastattelee kahta entistä poliisietsivää, Martin Hartia (Harrelson) ja Rustin Cohlea (McConaughey). Puheena on vuonna 1995 Louisianan Vermilion Parishissa, Yhdysvaltain itärannikolla tapahtunut rituaalimurha, jota Hart ja Cohle selvittivät. Kerronta vuorottelee haastattelutilanteiden ja vuoteen 1995 sijoittuvien tapahtumien välillä. Koska haastattelutilanteet ovat lievästi sanottuna toimintaköyhiä, on pääpaino vuoden 1995 tapahtumien suorassa kuvauksessa. Haastattelupätkät toimivat vain kehyksenä miesten tarinoille.

TRUE-DETECTIVE-SARVET
1995: Rust ja omituinen rikospaikka. Tuliko muille mieleen Hannibal?

Cohle ja Hart muodostavat sarjan riitaisan, mutta dynaamisen ydinkaksikon. Ei ole yllätys, että miesten hahmoista on tehty varsin erilaisia, suorastaan toistensa vastakohtia. Cohle on kärsivä ja yksinäinen nero, Hart taas maanläheinen perhemies, jonka järjenjuoksua katsojan on helppo ymmärtää. Ero näkyy myös miesten nimissä, jotka ovat rakenteellisesti varsin samankaltaiset. Mart-in-Hart, Rust-in-Cohle. Miehen ammatilliset roolit ovat muodollisesti samanlaiset, samalla tavalla kuin heidän nimensä. Erot löytyvätkin siitä, mitä on tuon pinnallisen muodon sisällä.

Rustinia kutsutaan tuttujen kesken Rustiksi, siis ruosteeksi. Hänen sukunimessään on äänteellistä yhteneväisyyttä muun muassa sanoihin coal, cold, cool. Ehkä myös coil? Ja sitten on saksan Kohl, mutta liittyyköhän se tähän? Ruostetta, korroosiota kierteessä, kylmässä, kaalissa? Martinin eli Martyn sukunimi Hart taas on ilmiselvä viittaus sanaan heart. Miesten välinen työnjako on selvä: Hart on kaksikon tunteva (ja hölmöilyyn altis) sydän, Rust taas jääkylmä järki.

TRUE-DETECTIVE-hart-raudoissa
1995: Hart viettää astetta leppoisampaa vapaa-aikaa.

Rust saapuu Vermilion Parishiin omituisena muukalaisena. Hänellä ei tunnu olevan minkäänlaisia juuria. Hän kertoo olevansa kotoisin Texasista, kasvaneensa Alaskassa, palanneensa jälleen Texasiin ja tulleensa sen kautta Louisianaan. Kyseessä on siis ääripäiden mies: ensin kuivaa ja kuumaa Texasia, sitten jäätävää Alaskaa, taas Texasia ja lopulta litimärkää Louisianaa. Rustin tausta on suurelta osin hämärän peitossa. Hän ei mielellään puhu perheasioistaan eikä siitä, mitä hän on puuhaillut ennen saapumistaan Louisianaan. Hän kertoo toimineensa poliisin palveluksessa, mutta asiakirjat operaatioista, joiden parissa hän on työskennellyt, ovat visusti salaisia, eikä Rustin omaan sanaan aina ole luottamista. Koko mies on suuri kysymysmerkki.

TRUE-DETECTIVE-cohle-vanhana
2012: Rust ruosteessa. Viina murtaa kovimmankin kallon.

Rust on pessimisti, nihilisti ja ilkeiden kielien mukaan myös sosiopaatti.  (Onneksi ei kuitenkaan fasisti, sadisti ja rasisti.) Mieleen tulevat väkisinkin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, Yhdysvallat 1991) ja Hannibal-televisiosarja (Yhdysvallat 2013–, alkaisipa kakkoskausi jo pian!), joissa pahantekijöiden kiinnisaamiseksi etsitään apua mielipuolilta. Rust ei ole aivan yhtä selvä basket case kuin Hannibal-saagan hullut, mutta läheltä liippaa.

Toinen kytkös löytyy David Lynchin klassikkosarja Twin Peaksista (Yhdysvallat 1990–1991). Rustin hahmossa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kulttisarjan psyykikkoetsivään Dale Cooperiin. Sekä Rust että Dale Cooper saapuvat sarjan alussa melko umpimieliseen ja sisäsiistiin yhteisöön sen ulkopuolelta. Molemmat saavat rikosta selvittäessään apuja omituisista, ylimaallisista näyistä. He ovat visionäärejä, jotka ohittavat näkemyksessään todennäköisen ja ilmeisen selityksen, minkä vuoksi he pääsevät käsiksi siihen totuuteen, joita muut eivät osaa edes aavistaa.

TRUE-DETECTIVE-cohle-kotona
Rustin elämä vaikuttaa ankealta. Risti seinällä on kuulemma ”meditaatioväline”.

Marty taas löytää vastinkappaleensa Twin Peaksin seriffistä Harry S. Trumanista. Nämä miehet ovat poliisilaitoksen tukijalkoja, jotka toimivat muukalaisetsivän ja yhteisön välisenä kytköksenä.  Kun nämä hahmot pitävät jalat maassa, Rustin ja Dale Cooperin kaltaiset nerot voivat liihotella.

True Detectiven fokus on oikeastaan enemmänkin etsivien persoonallisuuksissa ja heidän henkilökemiassaan kuin vuoden 1995 murhatapauksessa. Sarjassa sivutaan ja jopa syvennytään moniin rikostapauksiin, mutta ruumiita löytyy vain harvoin. Tämä taistelee perinteistä rikostarinan kaarta vastaan: ensin ruumiista täytyy puhua, sitten sitä täytyy etsiä ja lopulta sen täytyy löytyä. Tai sitten se vain löytyy ilman sen ihmeempiä esivaiheita. True Detectivessä puhetta ruumiista on paljon, mutta konkreettisia raatoja melko vähän.

TRUE-DETECTIVE-kallot
No, kalloja sentään löytyi muutama.

Mieleni tekisi sanoa, että etenkin Martyn kotiolojen kuvaamiseen kulutetaan aivan turhia minuutteja, mutta tarkemmin ajateltuna en sano näin. Miesten yksityiselämän kuvauksen kautta Martyyn ja Rustiin saadaan luonnetta ja sisältöä, jota ei muutoin todennäköisesti olisi sarjaan saatu.

Myytti tekee sarjan

Omituisesta rikosvyyhdestä, jota miehet alkavat vuonna 1995 selvittää, on vaikea sanoa mitään ilman spoilerivaaraa. Vai onko kyseessä vain yksittäinen henkirikos eikä vyyhti? Oikeastaan juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko True Detectiven perusajatus. The powers that be tahtovat nähdä murhassa vain yksittäisen sekopään tekemän murhan. Rust näkee tapauksessa kuitenkin enemmän. Mukana on reilu ripaus epäluuloa vallassa olevia voimia kohtaan. Taustalla vilahtelee Yhdysvalloissa vieläkin vellova vainoharha järjestelmällisestä ja kahlitsemattomasta pahanteosta.

Sarjan taustarakenteissa häämöttää mystinen kultti. Todistajanlausunnoissa ja muissa johtolangoissa toistuvat erisnimi Carcosa sekä mystinen Keltainen kuningas (King in Yellow). Näiden nimien kautta jonnekin kertomuksen taakse alkaa rakentua massiivinen mytologia, josta katsoja saa nähdä vain väläyksiä.

TRUE-DETECTIVE-räme
Viimeistään kolmosjakson lopussa on selvää, että True Detective ei ole ihan tavanomainen rikossarja.

Mytologia. Se on aina merkki hyvästä sarjasta. True Detectiven kohdalla mytologian elementit ovat pitkälti lainaa varhaisemmista lähteistä. Carcosa-niminen kaupunki esiintyi ensimmäistä kertaa kauhukirjailija Ambroce Biercen vuonna 1891 julkaistussa An Inhabitant of Carcosa -novellissa. Myöhemmin kauhukirjailija Robert W. Chambers lainasi Carcosa-nimeä omaan The King in Yellow -novellikokoelmaansa (1895). Noin 30 vuotta myöhemmin mies nimeltä H. P. Lovecraft luki kokoelman ja ammensi siitä runsaasti vaikutteita omaan Cthulhu-mytologiaansa.

Oikeastaan minun pitäisi lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen heti, tilata The King in Yellow Adlibriksestä, lukea se, katsoa yhden kokoelmaan sisältyvän novellin pohjalta ohjattu The Yellow Sign -elokuva (Yhdysvallat 2001), syventyä koko asiaan tarkemmin ja kirjoittaa sitten lisää. Se tekisi asialle oikeutta. Tällaisissa mammuttiprojekteissa on kuitenkin riskinä, että ne jäävät kesken. Aion kyllä lukea Chambersin novellikokoelman, mutta palataan siihen joskus myöhemmin.

TRUE-DETECTIVE
Maailma tulessa. Louisianan horisontti liekehtii heti ensimmäisessä jaksossa.

Tämän pohjalta voidaan kuitenkin jo sanoa, että True Detectiven taustamytologia on laaja ja syvä. Itse sarjasta tuo syvyys ei kuitenkaan tule juuri esille, mikä on sarjan suurin puute. Kokonaisuus on turhan valju. Odotin sarjalta enemmän okkultismia ja mysteeriä. Tällaisenaan True Detective jää liikaa tavanomaisen rikossarjan tasolle, vaikka eksoottisia mausteitakin on eittämättä mukana.

Twin Peaksin ja Hannibal-saagan lisäksi mieleeni tulee vielä kolmas tekstikytkös, joka osoittaa Kongon ja Vietnamin suuntaan. Kun Rust ja Marty suuntaavat murhaajaa etsiessään yhä syvemmälle rämeikköön, joka muuttuu sentti sentiltä meren pohjaksi, on vaikea olla näkemättä yhtäläisyyttä Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaan ja Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin, joka on adaptaatiotakin hämärämpää ja rankempaa kamaa. (Ihan oikeasti, ihmiset: se kannattaa lukea. The horror! The horror! Lovecraft jää tässä pelissä Conradille toiseksi.)

TRUE-DETECTIVE-pimeyden-sydän
Ainoa ero on, että Vietnamissa ja Kongossa ei ollut näin hyviä teitä, eikä kai autojakaan.

Sarja luo kuitenkin katsojien mieliin myös toista, arkipäiväisempää myyttiä kahdesta etsivästä. Helposti unohtuu, että sarjassa jätetään vapaaksi lukemattomia langanpäitä. Etenkin se, mitä Hartien perheessä oikeasti tapahtuu, jää häiritsevällä tavalla auki. Spolerivaaran vuoksi en käsittele asiaa tässä enempää – sarjan katsoneiden kannattaa kuitenkin vilkaista tätä listaa.

TRUE-DETECTIVE-absoluutti
Pimeyden sydämessä häämöttää absoluutti.
TRUE-DETECTIVE-kristus
Ja jos oikein tarkkaan katsoo, voi siellä nähdä vilauksen myös Kristuksesta.

Mustaa huumoria poliisiautossa

On siinä ja siinä, onko True Detectiven kohdalla draama sittenkin vielä detektiiviä hallitsevampi lajityyppi, niin pahasti rituaalimurhan selvittely jää Martyn ja Rustin välisen ihmeensekaisen väännön varjoon. Tuotantokausi alkaa Rustin ja Martyn välisen dynamiikan ruotimisesta, ja siihen se tavallaan myös päättyy.

Etenkin Rustin hahmossa olisi ainesta monen tuotantokauden läpi kantavaksi perikuvaksi. Rustin ja Martyn välinen vastakohtaisuus tulee upeasti esille keskustelussa, jota huonosta omastatunnosta kärsivä Marty yrittää viritellä:

Marty: ”You think a man can love two women at once?”
Rust: ”I don’t think men can love.”

Rust ei edes vastaa Martyn kysymykseen, vaan rusentaa sen. Martya vaivaava ongelma ei ole hänen mielestään ylipäätään järjellinen. Kyseisestä dialoginpätkästä on syntynyt meemi, jossa irvaillaan toisaalta Martyn kyvyttömyydelle ymmärtää, ettei Rustille kannata puhua muusta kuin työasioista, ja toisaalta Rustin yltiönihilistiselle elämänasenteelle. Sarjan nähneet pitävät varmasti näitä hauskoina.

TRUE-DETECTIVE-vanha-marty
2012: Vuodet vierivät ja maisemat vaihtuvat, mutta Martyn mutru on ja pysyy.

Vaikka True Detectiven tapahtumissa ei sinänsä ole mitään huvittavaa, on sarja loppujen lopuksi häiritsevän hauska. Vasta sarjan koottuja sitaatteja lukiessa tajuaa, miten viiltävää komiikkaa sarjaan on kirjoitettu ja miten valtavasti sitä kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon mahtuu. True Detectivessä huumori ei tunnu huumorilta. Silti ilman huumoria se olisi liian raskas sarja HBO-yleisölle.

True Detective ei ollut se kauan odottamani 2000-luvun televisioilmaisun messiaaninen ilmestys, joka konkretisoisi lopullisesti kyseisen median potentiaalin vakavasti otettavana taidemuotona. Odotan silti innokkaasti sarjan toista kautta, josta ei toistaiseksi ole kerrottu julkisuuteen kovinkaan paljoa. Tiedetään, että toinen kausi sijoittuu Kaliforniaan. Olen kovin huolissani Martysta ja Rustista: mahtavatko he olla mukana kakkoskauden tarinassa? Tuskinpa, sillä kuinka ihmeessä tarina voisi ykköskauden lopusta jatkua? Aikovatko Rust ja Marty ratkoa rikoksia kiikkustuolista? Ihoni menee kanalihalle jo ajatuksesta.

Toisen kauden kuvausten pitäisi käynnistyä aivan näinä päivinä, ja esitykset alkavat ensi kesänä. Eiköhän tässä niin käy, että HBO Nordic tulee korkattua viimeistään True Detectiven kakkoskauden kunniaksi.

*****

Discshop DVD / Blu-Ray

CDON DVD / Blu-ray