To realize that all your life, all your love, all your hate, all your memories, all your pain, it was all the same thing. It was all the same dream, a dream that you had inside a locked room, a dream about being a person. And like a lot of dreams, there’s a monster at the end of it.
– Rustin Cohle
HBO:n uunituoreehko rikossarja True Detective (Yhdysvallat 2014–) oli minulle hankala tapaus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ostaa kuukausi HBO Nordicia eikä odotella DVD-julkaisua. Ennen DVD:n ilmestymistä ehdin kuulla sarjasta valtavasti kehuja. Kaikki, jotka sarjaa kertoivat katsoneensa, vähintään suosittelivat tai suorastaan ylistivät sitä. (Yksi kehujista oli Asema-kollegani Jerry, jonka mielipiteen sarjasta voi lukea täältä.) IMDb:ssä sarjan ”average rating” oli sarjaan ensi kertaa tutustuessani 9,5, nyt lukema on laskenut 9,3:een. (Kaikki IMDb:n arvosanoja seuraavat tietävät, että näin korkea lukema on todella harvinainen.) Ja kuulostihan se pirun hyvältä: Matthew McConaughey ja Woody Harrelson puuhailevat kahtena etsivänä, jotka selvittävät omituista, satanisminkatkuista rikosta. Tiesin jo etukäteen, että odotukseni ovat näiden kehujen vuoksi niin korkeat, että sarja ei voisi tosiasiassa niitä koskaan täyttää.
Järki ja tunteet
On vuosi 2012. Kaksi nykyistä poliisietsivää haastattelee kahta entistä poliisietsivää, Martin Hartia (Harrelson) ja Rustin Cohlea (McConaughey). Puheena on vuonna 1995 Louisianan Vermilion Parishissa, Yhdysvaltain itärannikolla tapahtunut rituaalimurha, jota Hart ja Cohle selvittivät. Kerronta vuorottelee haastattelutilanteiden ja vuoteen 1995 sijoittuvien tapahtumien välillä. Koska haastattelutilanteet ovat lievästi sanottuna toimintaköyhiä, on pääpaino vuoden 1995 tapahtumien suorassa kuvauksessa. Haastattelupätkät toimivat vain kehyksenä miesten tarinoille.
Cohle ja Hart muodostavat sarjan riitaisan, mutta dynaamisen ydinkaksikon. Ei ole yllätys, että miesten hahmoista on tehty varsin erilaisia, suorastaan toistensa vastakohtia. Cohle on kärsivä ja yksinäinen nero, Hart taas maanläheinen perhemies, jonka järjenjuoksua katsojan on helppo ymmärtää. Ero näkyy myös miesten nimissä, jotka ovat rakenteellisesti varsin samankaltaiset. Mart-in-Hart, Rust-in-Cohle. Miehen ammatilliset roolit ovat muodollisesti samanlaiset, samalla tavalla kuin heidän nimensä. Erot löytyvätkin siitä, mitä on tuon pinnallisen muodon sisällä.
Rustinia kutsutaan tuttujen kesken Rustiksi, siis ruosteeksi. Hänen sukunimessään on äänteellistä yhteneväisyyttä muun muassa sanoihin coal, cold, cool. Ehkä myös coil? Ja sitten on saksan Kohl, mutta liittyyköhän se tähän? Ruostetta, korroosiota kierteessä, kylmässä, kaalissa? Martinin eli Martyn sukunimi Hart taas on ilmiselvä viittaus sanaan heart. Miesten välinen työnjako on selvä: Hart on kaksikon tunteva (ja hölmöilyyn altis) sydän, Rust taas jääkylmä järki.
Rust saapuu Vermilion Parishiin omituisena muukalaisena. Hänellä ei tunnu olevan minkäänlaisia juuria. Hän kertoo olevansa kotoisin Texasista, kasvaneensa Alaskassa, palanneensa jälleen Texasiin ja tulleensa sen kautta Louisianaan. Kyseessä on siis ääripäiden mies: ensin kuivaa ja kuumaa Texasia, sitten jäätävää Alaskaa, taas Texasia ja lopulta litimärkää Louisianaa. Rustin tausta on suurelta osin hämärän peitossa. Hän ei mielellään puhu perheasioistaan eikä siitä, mitä hän on puuhaillut ennen saapumistaan Louisianaan. Hän kertoo toimineensa poliisin palveluksessa, mutta asiakirjat operaatioista, joiden parissa hän on työskennellyt, ovat visusti salaisia, eikä Rustin omaan sanaan aina ole luottamista. Koko mies on suuri kysymysmerkki.
Rust on pessimisti, nihilisti ja ilkeiden kielien mukaan myös sosiopaatti. (Onneksi ei kuitenkaan fasisti, sadisti ja rasisti.) Mieleen tulevat väkisinkin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, Yhdysvallat 1991) ja Hannibal-televisiosarja (Yhdysvallat 2013–, alkaisipa kakkoskausi jo pian!), joissa pahantekijöiden kiinnisaamiseksi etsitään apua mielipuolilta. Rust ei ole aivan yhtä selvä basket case kuin Hannibal-saagan hullut, mutta läheltä liippaa.
Toinen kytkös löytyy David Lynchin klassikkosarja Twin Peaksista (Yhdysvallat 1990–1991). Rustin hahmossa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kulttisarjan psyykikkoetsivään Dale Cooperiin. Sekä Rust että Dale Cooper saapuvat sarjan alussa melko umpimieliseen ja sisäsiistiin yhteisöön sen ulkopuolelta. Molemmat saavat rikosta selvittäessään apuja omituisista, ylimaallisista näyistä. He ovat visionäärejä, jotka ohittavat näkemyksessään todennäköisen ja ilmeisen selityksen, minkä vuoksi he pääsevät käsiksi siihen totuuteen, joita muut eivät osaa edes aavistaa.
Marty taas löytää vastinkappaleensa Twin Peaksin seriffistä Harry S. Trumanista. Nämä miehet ovat poliisilaitoksen tukijalkoja, jotka toimivat muukalaisetsivän ja yhteisön välisenä kytköksenä. Kun nämä hahmot pitävät jalat maassa, Rustin ja Dale Cooperin kaltaiset nerot voivat liihotella.
True Detectiven fokus on oikeastaan enemmänkin etsivien persoonallisuuksissa ja heidän henkilökemiassaan kuin vuoden 1995 murhatapauksessa. Sarjassa sivutaan ja jopa syvennytään moniin rikostapauksiin, mutta ruumiita löytyy vain harvoin. Tämä taistelee perinteistä rikostarinan kaarta vastaan: ensin ruumiista täytyy puhua, sitten sitä täytyy etsiä ja lopulta sen täytyy löytyä. Tai sitten se vain löytyy ilman sen ihmeempiä esivaiheita. True Detectivessä puhetta ruumiista on paljon, mutta konkreettisia raatoja melko vähän.
Mieleni tekisi sanoa, että etenkin Martyn kotiolojen kuvaamiseen kulutetaan aivan turhia minuutteja, mutta tarkemmin ajateltuna en sano näin. Miesten yksityiselämän kuvauksen kautta Martyyn ja Rustiin saadaan luonnetta ja sisältöä, jota ei muutoin todennäköisesti olisi sarjaan saatu.
Myytti tekee sarjan
Omituisesta rikosvyyhdestä, jota miehet alkavat vuonna 1995 selvittää, on vaikea sanoa mitään ilman spoilerivaaraa. Vai onko kyseessä vain yksittäinen henkirikos eikä vyyhti? Oikeastaan juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko True Detectiven perusajatus. The powers that be tahtovat nähdä murhassa vain yksittäisen sekopään tekemän murhan. Rust näkee tapauksessa kuitenkin enemmän. Mukana on reilu ripaus epäluuloa vallassa olevia voimia kohtaan. Taustalla vilahtelee Yhdysvalloissa vieläkin vellova vainoharha järjestelmällisestä ja kahlitsemattomasta pahanteosta.
Sarjan taustarakenteissa häämöttää mystinen kultti. Todistajanlausunnoissa ja muissa johtolangoissa toistuvat erisnimi Carcosa sekä mystinen Keltainen kuningas (King in Yellow). Näiden nimien kautta jonnekin kertomuksen taakse alkaa rakentua massiivinen mytologia, josta katsoja saa nähdä vain väläyksiä.
Mytologia. Se on aina merkki hyvästä sarjasta. True Detectiven kohdalla mytologian elementit ovat pitkälti lainaa varhaisemmista lähteistä. Carcosa-niminen kaupunki esiintyi ensimmäistä kertaa kauhukirjailija Ambroce Biercen vuonna 1891 julkaistussa An Inhabitant of Carcosa -novellissa. Myöhemmin kauhukirjailija Robert W. Chambers lainasi Carcosa-nimeä omaan The King in Yellow -novellikokoelmaansa (1895). Noin 30 vuotta myöhemmin mies nimeltä H. P. Lovecraft luki kokoelman ja ammensi siitä runsaasti vaikutteita omaan Cthulhu-mytologiaansa.
Oikeastaan minun pitäisi lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen heti, tilata The King in Yellow Adlibriksestä, lukea se, katsoa yhden kokoelmaan sisältyvän novellin pohjalta ohjattu The Yellow Sign -elokuva (Yhdysvallat 2001), syventyä koko asiaan tarkemmin ja kirjoittaa sitten lisää. Se tekisi asialle oikeutta. Tällaisissa mammuttiprojekteissa on kuitenkin riskinä, että ne jäävät kesken. Aion kyllä lukea Chambersin novellikokoelman, mutta palataan siihen joskus myöhemmin.
Tämän pohjalta voidaan kuitenkin jo sanoa, että True Detectiven taustamytologia on laaja ja syvä. Itse sarjasta tuo syvyys ei kuitenkaan tule juuri esille, mikä on sarjan suurin puute. Kokonaisuus on turhan valju. Odotin sarjalta enemmän okkultismia ja mysteeriä. Tällaisenaan True Detective jää liikaa tavanomaisen rikossarjan tasolle, vaikka eksoottisia mausteitakin on eittämättä mukana.
Twin Peaksin ja Hannibal-saagan lisäksi mieleeni tulee vielä kolmas tekstikytkös, joka osoittaa Kongon ja Vietnamin suuntaan. Kun Rust ja Marty suuntaavat murhaajaa etsiessään yhä syvemmälle rämeikköön, joka muuttuu sentti sentiltä meren pohjaksi, on vaikea olla näkemättä yhtäläisyyttä Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaan ja Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin, joka on adaptaatiotakin hämärämpää ja rankempaa kamaa. (Ihan oikeasti, ihmiset: se kannattaa lukea. The horror! The horror! Lovecraft jää tässä pelissä Conradille toiseksi.)
Sarja luo kuitenkin katsojien mieliin myös toista, arkipäiväisempää myyttiä kahdesta etsivästä. Helposti unohtuu, että sarjassa jätetään vapaaksi lukemattomia langanpäitä. Etenkin se, mitä Hartien perheessä oikeasti tapahtuu, jää häiritsevällä tavalla auki. Spolerivaaran vuoksi en käsittele asiaa tässä enempää – sarjan katsoneiden kannattaa kuitenkin vilkaista tätä listaa.
Mustaa huumoria poliisiautossa
On siinä ja siinä, onko True Detectiven kohdalla draama sittenkin vielä detektiiviä hallitsevampi lajityyppi, niin pahasti rituaalimurhan selvittely jää Martyn ja Rustin välisen ihmeensekaisen väännön varjoon. Tuotantokausi alkaa Rustin ja Martyn välisen dynamiikan ruotimisesta, ja siihen se tavallaan myös päättyy.
Etenkin Rustin hahmossa olisi ainesta monen tuotantokauden läpi kantavaksi perikuvaksi. Rustin ja Martyn välinen vastakohtaisuus tulee upeasti esille keskustelussa, jota huonosta omastatunnosta kärsivä Marty yrittää viritellä:
Marty: ”You think a man can love two women at once?”
Rust: ”I don’t think men can love.”
Rust ei edes vastaa Martyn kysymykseen, vaan rusentaa sen. Martya vaivaava ongelma ei ole hänen mielestään ylipäätään järjellinen. Kyseisestä dialoginpätkästä on syntynyt meemi, jossa irvaillaan toisaalta Martyn kyvyttömyydelle ymmärtää, ettei Rustille kannata puhua muusta kuin työasioista, ja toisaalta Rustin yltiönihilistiselle elämänasenteelle. Sarjan nähneet pitävät varmasti näitä hauskoina.
Vaikka True Detectiven tapahtumissa ei sinänsä ole mitään huvittavaa, on sarja loppujen lopuksi häiritsevän hauska. Vasta sarjan koottuja sitaatteja lukiessa tajuaa, miten viiltävää komiikkaa sarjaan on kirjoitettu ja miten valtavasti sitä kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon mahtuu. True Detectivessä huumori ei tunnu huumorilta. Silti ilman huumoria se olisi liian raskas sarja HBO-yleisölle.
True Detective ei ollut se kauan odottamani 2000-luvun televisioilmaisun messiaaninen ilmestys, joka konkretisoisi lopullisesti kyseisen median potentiaalin vakavasti otettavana taidemuotona. Odotan silti innokkaasti sarjan toista kautta, josta ei toistaiseksi ole kerrottu julkisuuteen kovinkaan paljoa. Tiedetään, että toinen kausi sijoittuu Kaliforniaan. Olen kovin huolissani Martysta ja Rustista: mahtavatko he olla mukana kakkoskauden tarinassa? Tuskinpa, sillä kuinka ihmeessä tarina voisi ykköskauden lopusta jatkua? Aikovatko Rust ja Marty ratkoa rikoksia kiikkustuolista? Ihoni menee kanalihalle jo ajatuksesta.
Toisen kauden kuvausten pitäisi käynnistyä aivan näinä päivinä, ja esitykset alkavat ensi kesänä. Eiköhän tässä niin käy, että HBO Nordic tulee korkattua viimeistään True Detectiven kakkoskauden kunniaksi.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 