Natural Born Killers (1994) arvostelu

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop

True Detective, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

To realize that all your life, all your love, all your hate, all your memories, all your pain, it was all the same thing. It was all the same dream, a dream that you had inside a locked room, a dream about being a person. And like a lot of dreams, there’s a monster at the end of it.

– Rustin Cohle

true detective julkka
True Detective, 1. kausi (2014)

HBO:n uunituoreehko rikossarja True Detective (Yhdysvallat 2014–) oli minulle hankala tapaus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ostaa kuukausi HBO Nordicia eikä odotella DVD-julkaisua. Ennen DVD:n ilmestymistä ehdin kuulla sarjasta valtavasti kehuja. Kaikki, jotka sarjaa kertoivat katsoneensa, vähintään suosittelivat tai suorastaan ylistivät sitä. (Yksi kehujista oli Asema-kollegani Jerry, jonka mielipiteen sarjasta voi lukea täältä.) IMDb:ssä sarjan ”average rating” oli sarjaan ensi kertaa tutustuessani 9,5, nyt lukema on laskenut 9,3:een. (Kaikki IMDb:n arvosanoja seuraavat tietävät, että näin korkea lukema on todella harvinainen.) Ja kuulostihan se pirun hyvältä: Matthew McConaughey ja Woody Harrelson puuhailevat kahtena etsivänä, jotka selvittävät omituista, satanisminkatkuista rikosta. Tiesin jo etukäteen, että odotukseni ovat näiden kehujen vuoksi niin korkeat, että sarja ei voisi tosiasiassa niitä koskaan täyttää.

Järki ja tunteet

On vuosi 2012. Kaksi nykyistä poliisietsivää haastattelee kahta entistä poliisietsivää, Martin Hartia (Harrelson) ja Rustin Cohlea (McConaughey). Puheena on vuonna 1995 Louisianan Vermilion Parishissa, Yhdysvaltain itärannikolla tapahtunut rituaalimurha, jota Hart ja Cohle selvittivät. Kerronta vuorottelee haastattelutilanteiden ja vuoteen 1995 sijoittuvien tapahtumien välillä. Koska haastattelutilanteet ovat lievästi sanottuna toimintaköyhiä, on pääpaino vuoden 1995 tapahtumien suorassa kuvauksessa. Haastattelupätkät toimivat vain kehyksenä miesten tarinoille.

TRUE-DETECTIVE-SARVET
1995: Rust ja omituinen rikospaikka. Tuliko muille mieleen Hannibal?

Cohle ja Hart muodostavat sarjan riitaisan, mutta dynaamisen ydinkaksikon. Ei ole yllätys, että miesten hahmoista on tehty varsin erilaisia, suorastaan toistensa vastakohtia. Cohle on kärsivä ja yksinäinen nero, Hart taas maanläheinen perhemies, jonka järjenjuoksua katsojan on helppo ymmärtää. Ero näkyy myös miesten nimissä, jotka ovat rakenteellisesti varsin samankaltaiset. Mart-in-Hart, Rust-in-Cohle. Miehen ammatilliset roolit ovat muodollisesti samanlaiset, samalla tavalla kuin heidän nimensä. Erot löytyvätkin siitä, mitä on tuon pinnallisen muodon sisällä.

Rustinia kutsutaan tuttujen kesken Rustiksi, siis ruosteeksi. Hänen sukunimessään on äänteellistä yhteneväisyyttä muun muassa sanoihin coal, cold, cool. Ehkä myös coil? Ja sitten on saksan Kohl, mutta liittyyköhän se tähän? Ruostetta, korroosiota kierteessä, kylmässä, kaalissa? Martinin eli Martyn sukunimi Hart taas on ilmiselvä viittaus sanaan heart. Miesten välinen työnjako on selvä: Hart on kaksikon tunteva (ja hölmöilyyn altis) sydän, Rust taas jääkylmä järki.

TRUE-DETECTIVE-hart-raudoissa
1995: Hart viettää astetta leppoisampaa vapaa-aikaa.

Rust saapuu Vermilion Parishiin omituisena muukalaisena. Hänellä ei tunnu olevan minkäänlaisia juuria. Hän kertoo olevansa kotoisin Texasista, kasvaneensa Alaskassa, palanneensa jälleen Texasiin ja tulleensa sen kautta Louisianaan. Kyseessä on siis ääripäiden mies: ensin kuivaa ja kuumaa Texasia, sitten jäätävää Alaskaa, taas Texasia ja lopulta litimärkää Louisianaa. Rustin tausta on suurelta osin hämärän peitossa. Hän ei mielellään puhu perheasioistaan eikä siitä, mitä hän on puuhaillut ennen saapumistaan Louisianaan. Hän kertoo toimineensa poliisin palveluksessa, mutta asiakirjat operaatioista, joiden parissa hän on työskennellyt, ovat visusti salaisia, eikä Rustin omaan sanaan aina ole luottamista. Koko mies on suuri kysymysmerkki.

TRUE-DETECTIVE-cohle-vanhana
2012: Rust ruosteessa. Viina murtaa kovimmankin kallon.

Rust on pessimisti, nihilisti ja ilkeiden kielien mukaan myös sosiopaatti.  (Onneksi ei kuitenkaan fasisti, sadisti ja rasisti.) Mieleen tulevat väkisinkin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, Yhdysvallat 1991) ja Hannibal-televisiosarja (Yhdysvallat 2013–, alkaisipa kakkoskausi jo pian!), joissa pahantekijöiden kiinnisaamiseksi etsitään apua mielipuolilta. Rust ei ole aivan yhtä selvä basket case kuin Hannibal-saagan hullut, mutta läheltä liippaa.

Toinen kytkös löytyy David Lynchin klassikkosarja Twin Peaksista (Yhdysvallat 1990–1991). Rustin hahmossa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kulttisarjan psyykikkoetsivään Dale Cooperiin. Sekä Rust että Dale Cooper saapuvat sarjan alussa melko umpimieliseen ja sisäsiistiin yhteisöön sen ulkopuolelta. Molemmat saavat rikosta selvittäessään apuja omituisista, ylimaallisista näyistä. He ovat visionäärejä, jotka ohittavat näkemyksessään todennäköisen ja ilmeisen selityksen, minkä vuoksi he pääsevät käsiksi siihen totuuteen, joita muut eivät osaa edes aavistaa.

TRUE-DETECTIVE-cohle-kotona
Rustin elämä vaikuttaa ankealta. Risti seinällä on kuulemma ”meditaatioväline”.

Marty taas löytää vastinkappaleensa Twin Peaksin seriffistä Harry S. Trumanista. Nämä miehet ovat poliisilaitoksen tukijalkoja, jotka toimivat muukalaisetsivän ja yhteisön välisenä kytköksenä.  Kun nämä hahmot pitävät jalat maassa, Rustin ja Dale Cooperin kaltaiset nerot voivat liihotella.

True Detectiven fokus on oikeastaan enemmänkin etsivien persoonallisuuksissa ja heidän henkilökemiassaan kuin vuoden 1995 murhatapauksessa. Sarjassa sivutaan ja jopa syvennytään moniin rikostapauksiin, mutta ruumiita löytyy vain harvoin. Tämä taistelee perinteistä rikostarinan kaarta vastaan: ensin ruumiista täytyy puhua, sitten sitä täytyy etsiä ja lopulta sen täytyy löytyä. Tai sitten se vain löytyy ilman sen ihmeempiä esivaiheita. True Detectivessä puhetta ruumiista on paljon, mutta konkreettisia raatoja melko vähän.

TRUE-DETECTIVE-kallot
No, kalloja sentään löytyi muutama.

Mieleni tekisi sanoa, että etenkin Martyn kotiolojen kuvaamiseen kulutetaan aivan turhia minuutteja, mutta tarkemmin ajateltuna en sano näin. Miesten yksityiselämän kuvauksen kautta Martyyn ja Rustiin saadaan luonnetta ja sisältöä, jota ei muutoin todennäköisesti olisi sarjaan saatu.

Myytti tekee sarjan

Omituisesta rikosvyyhdestä, jota miehet alkavat vuonna 1995 selvittää, on vaikea sanoa mitään ilman spoilerivaaraa. Vai onko kyseessä vain yksittäinen henkirikos eikä vyyhti? Oikeastaan juuri tähän kysymykseen kiteytyy koko True Detectiven perusajatus. The powers that be tahtovat nähdä murhassa vain yksittäisen sekopään tekemän murhan. Rust näkee tapauksessa kuitenkin enemmän. Mukana on reilu ripaus epäluuloa vallassa olevia voimia kohtaan. Taustalla vilahtelee Yhdysvalloissa vieläkin vellova vainoharha järjestelmällisestä ja kahlitsemattomasta pahanteosta.

Sarjan taustarakenteissa häämöttää mystinen kultti. Todistajanlausunnoissa ja muissa johtolangoissa toistuvat erisnimi Carcosa sekä mystinen Keltainen kuningas (King in Yellow). Näiden nimien kautta jonnekin kertomuksen taakse alkaa rakentua massiivinen mytologia, josta katsoja saa nähdä vain väläyksiä.

TRUE-DETECTIVE-räme
Viimeistään kolmosjakson lopussa on selvää, että True Detective ei ole ihan tavanomainen rikossarja.

Mytologia. Se on aina merkki hyvästä sarjasta. True Detectiven kohdalla mytologian elementit ovat pitkälti lainaa varhaisemmista lähteistä. Carcosa-niminen kaupunki esiintyi ensimmäistä kertaa kauhukirjailija Ambroce Biercen vuonna 1891 julkaistussa An Inhabitant of Carcosa -novellissa. Myöhemmin kauhukirjailija Robert W. Chambers lainasi Carcosa-nimeä omaan The King in Yellow -novellikokoelmaansa (1895). Noin 30 vuotta myöhemmin mies nimeltä H. P. Lovecraft luki kokoelman ja ammensi siitä runsaasti vaikutteita omaan Cthulhu-mytologiaansa.

Oikeastaan minun pitäisi lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen heti, tilata The King in Yellow Adlibriksestä, lukea se, katsoa yhden kokoelmaan sisältyvän novellin pohjalta ohjattu The Yellow Sign -elokuva (Yhdysvallat 2001), syventyä koko asiaan tarkemmin ja kirjoittaa sitten lisää. Se tekisi asialle oikeutta. Tällaisissa mammuttiprojekteissa on kuitenkin riskinä, että ne jäävät kesken. Aion kyllä lukea Chambersin novellikokoelman, mutta palataan siihen joskus myöhemmin.

TRUE-DETECTIVE
Maailma tulessa. Louisianan horisontti liekehtii heti ensimmäisessä jaksossa.

Tämän pohjalta voidaan kuitenkin jo sanoa, että True Detectiven taustamytologia on laaja ja syvä. Itse sarjasta tuo syvyys ei kuitenkaan tule juuri esille, mikä on sarjan suurin puute. Kokonaisuus on turhan valju. Odotin sarjalta enemmän okkultismia ja mysteeriä. Tällaisenaan True Detective jää liikaa tavanomaisen rikossarjan tasolle, vaikka eksoottisia mausteitakin on eittämättä mukana.

Twin Peaksin ja Hannibal-saagan lisäksi mieleeni tulee vielä kolmas tekstikytkös, joka osoittaa Kongon ja Vietnamin suuntaan. Kun Rust ja Marty suuntaavat murhaajaa etsiessään yhä syvemmälle rämeikköön, joka muuttuu sentti sentiltä meren pohjaksi, on vaikea olla näkemättä yhtäläisyyttä Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaan ja Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin, joka on adaptaatiotakin hämärämpää ja rankempaa kamaa. (Ihan oikeasti, ihmiset: se kannattaa lukea. The horror! The horror! Lovecraft jää tässä pelissä Conradille toiseksi.)

TRUE-DETECTIVE-pimeyden-sydän
Ainoa ero on, että Vietnamissa ja Kongossa ei ollut näin hyviä teitä, eikä kai autojakaan.

Sarja luo kuitenkin katsojien mieliin myös toista, arkipäiväisempää myyttiä kahdesta etsivästä. Helposti unohtuu, että sarjassa jätetään vapaaksi lukemattomia langanpäitä. Etenkin se, mitä Hartien perheessä oikeasti tapahtuu, jää häiritsevällä tavalla auki. Spolerivaaran vuoksi en käsittele asiaa tässä enempää – sarjan katsoneiden kannattaa kuitenkin vilkaista tätä listaa.

TRUE-DETECTIVE-absoluutti
Pimeyden sydämessä häämöttää absoluutti.
TRUE-DETECTIVE-kristus
Ja jos oikein tarkkaan katsoo, voi siellä nähdä vilauksen myös Kristuksesta.

Mustaa huumoria poliisiautossa

On siinä ja siinä, onko True Detectiven kohdalla draama sittenkin vielä detektiiviä hallitsevampi lajityyppi, niin pahasti rituaalimurhan selvittely jää Martyn ja Rustin välisen ihmeensekaisen väännön varjoon. Tuotantokausi alkaa Rustin ja Martyn välisen dynamiikan ruotimisesta, ja siihen se tavallaan myös päättyy.

Etenkin Rustin hahmossa olisi ainesta monen tuotantokauden läpi kantavaksi perikuvaksi. Rustin ja Martyn välinen vastakohtaisuus tulee upeasti esille keskustelussa, jota huonosta omastatunnosta kärsivä Marty yrittää viritellä:

Marty: ”You think a man can love two women at once?”
Rust: ”I don’t think men can love.”

Rust ei edes vastaa Martyn kysymykseen, vaan rusentaa sen. Martya vaivaava ongelma ei ole hänen mielestään ylipäätään järjellinen. Kyseisestä dialoginpätkästä on syntynyt meemi, jossa irvaillaan toisaalta Martyn kyvyttömyydelle ymmärtää, ettei Rustille kannata puhua muusta kuin työasioista, ja toisaalta Rustin yltiönihilistiselle elämänasenteelle. Sarjan nähneet pitävät varmasti näitä hauskoina.

TRUE-DETECTIVE-vanha-marty
2012: Vuodet vierivät ja maisemat vaihtuvat, mutta Martyn mutru on ja pysyy.

Vaikka True Detectiven tapahtumissa ei sinänsä ole mitään huvittavaa, on sarja loppujen lopuksi häiritsevän hauska. Vasta sarjan koottuja sitaatteja lukiessa tajuaa, miten viiltävää komiikkaa sarjaan on kirjoitettu ja miten valtavasti sitä kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon mahtuu. True Detectivessä huumori ei tunnu huumorilta. Silti ilman huumoria se olisi liian raskas sarja HBO-yleisölle.

True Detective ei ollut se kauan odottamani 2000-luvun televisioilmaisun messiaaninen ilmestys, joka konkretisoisi lopullisesti kyseisen median potentiaalin vakavasti otettavana taidemuotona. Odotan silti innokkaasti sarjan toista kautta, josta ei toistaiseksi ole kerrottu julkisuuteen kovinkaan paljoa. Tiedetään, että toinen kausi sijoittuu Kaliforniaan. Olen kovin huolissani Martysta ja Rustista: mahtavatko he olla mukana kakkoskauden tarinassa? Tuskinpa, sillä kuinka ihmeessä tarina voisi ykköskauden lopusta jatkua? Aikovatko Rust ja Marty ratkoa rikoksia kiikkustuolista? Ihoni menee kanalihalle jo ajatuksesta.

Toisen kauden kuvausten pitäisi käynnistyä aivan näinä päivinä, ja esitykset alkavat ensi kesänä. Eiköhän tässä niin käy, että HBO Nordic tulee korkattua viimeistään True Detectiven kakkoskauden kunniaksi.

*****

Discshop DVD / Blu-Ray

CDON DVD / Blu-ray