Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop