Natural Born Killers (1994) arvostelu

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop

Strange Days (1995) arvostelu – Snuffia ja rotujännitteitä

Törmäsin jossakin ihastuttavaan kuvaan Louise Lecavalierista. Katsokaa nyt, eikö näytä kiinnostavalta?

fhd995STD_Louise_LeCavalier_002
Vau!

Kävi ilmi, että kuva on stilli elokuvasta Strange Days (USA 1995). Elokuvan esittelytekstit vaikuttivat jotenkin cronenbergmaisilta ja visuaalinen ilme bladerunnermaiselta. Tämän täytyy olla hyvä, mietin. Kun vielä paljastui, että elokuvan pääosaa näyttelee Ralph Fiennes (jonka karismasta voisin joskus kirjoittaa oman postauksensa) ja että sen tarinasta vastaa Titanic-Piranha-Avatar-ohjaaja James Cameron, kävelin suoraan kirjastoon ja lainasin elokuvan.

Strange Days (1995)
Strange Days (1995)

Ja onhan elokuvassa tietty Cronenberg-sivumaku. Millenium lähestyy ja ihmiskunta on tylsistynyt. Huvitukseksi musta pörssi tarjoaa SQUID-laitteita (”Superconducting Quantum Interference Device”), joiden avulla kokemuksia janoavan katsojan aivoihin voidaan syöttää kuvainformaatiota. Laitteilla katsottava kuvavirta on eräänlaista aivokuorelta taltioitua tosi-tv:tä – tavallisten ihmisten kokemuksia omassa arkielämässään. Laittomien SQUID-tallenteiden kauppaa pyörittää ex-poliisi Leonard Nero (Ralph Fiennes), joka ikävöi ex-tyttöystäväänsä Faithia (Juliette Lewis) ja katsoo kerta toisensa jälkeen suhteen aikana kuvattuja söpöilytallenteita. Nero toimii laittomasti, muttei moraalittomasti: hän kieltäytyy systemaattisesti välittämästä ns. snuff-tallenteita. SQUID-snuffilla tarkoitetaan tässä tapauksessa joko tallennetta, jossa joku kuvatussa tilanteessa läsnä oleva henkilö menehtyy.

STRANGE-DAYS-lenny
Nero hieroo kauppoja.

Tässä vaiheessa en malta olla harmittelematta sitä, kuinka epämääräisesti snuff-sanaa nykyään käytetään. Haluaisin itse ripustautua siihen määritelmään, johon myös englanninkielinen Wikipedia tukeutuu: snuffilla viitataan sellaiseen audiovisuaaliseen kokonaisuuteen, a) jossa simuloidun väkivallan sijaan henkilö surmataan/kuolee oikeasti, b) joka on tuotettu ”viihteelliseen” levitykseen (viihteellinen vastakohtana esimerkiksi levityksen poliittisille motiiveille). Laajempi määritelmä (jossa b-kriteeri unohdetaan) kattaa kaiken aina ns. Zapruderin filmistä ääri-islamistien teloitusvideoihin, jopa sattumanvaraisiin tallenteisiin onnettomuustilanteista. Tiukemman määritelmän snuff-elokuvia ei julkiseen levitykseen ole montaa päässyt, ja näissäkään tapauksissa tekijät eivät ole lopulta onnistuneet hyötymään videostaan taloudellisesti. Laajemman määritelmän snuff-videoita on siis vapaassa jaossa pilvin pimein, tiukemman seulan puolestaan läpäisee vain pari videota. Se on sitten eri asia, millaista tavaraa laittomien videotallenteiden verkostossa liikkuu. – No, se siitä. Snuffista ja siitä, mitä koko ilmiö ja sen käsittely mediassa (etenkin elokuvissa) kertoo yhteiskunnasta ja länsimaisesta kulttuurista, voisi joskus kirjoittaa oman postauksensa.

STRANGE-DAYS-juliette-kasetilla
Faith pikkutuhmalla SQUID-tallenteella

SQUID-teknologiassa olisi vaikka minkälaista potentiaalia body horroriin. Aasinsillat johtavat välittömästi Cronenbergin eXistenZiin (Kanada/UK/Ranska 1999) ja Videodromeen (Kanada 1983). Kun Ralphille tarjoillaan heti elokuvan ensikohtauksessa snuff-henkistä SQUID-tallennetta, alkaa kuvio vaikuttaa todella lupaavalta. Ja kun Nero sitten katsoo Faithin parhaasta ystävästä Iriksestä hotellihuoneessa kuvattua SQUID-pätkää, ollaan elokuvan huippukohdassa – ne, jotka ovat elokuvan nähneet, tunnistavat kyllä kohtauksen. Idea on omaperäinen ja positiivisella tavalla häiriintynyt. Kohtausta katsoessa ei voi kuin olla onnellinen, että elokuva on lopulta elokuvaa ja tosielämä tosielämää – ja aina kun katsojan on turvauduttava tähän oljenkorteen, ovat elokuvantekijät onnistuneet vähintäänkin kutkuttelemaan jotakin äärirajaa.

STRANGE-DAYS-iiris-rukka-2
Iiris-rukka

Sitten lopahtaa, ja elokuva muuttuu vähä vähältä melko perinteiseksi toimintaelokuvaksi. En itse ole juonivetoisten elokuvien ystävä, ja etenkin rikoselokuvia katsoessani putoan yleensä kärryiltä sen suhteen, kuka oli kuka ja miten tää nyt näin meni. Niin kävi tämänkin elokuvan suhteen, tosin vasta aivan loppumetreillä, kun elokuvan päähyvis ja -pahis mittelevät voimiaan.

Periaatteessa elokuvassa olisi potentiaalia vaikka mihin. Erityisesti SQUID-teknologiaan liittyvä kysymyskenttä olisi todella kiinnostava: mikä on tosielämän ja fiktion suhde? Kuinka SQUID-teknologia vaikuttaa ihmisten todellisuuskäsitykseen? Tätä aihetta sivutaan lyhyesti Faithin ja Neron riidellessä. Faith totaa, että elokuvat ovat edelleen SQUID-pätkiä parempia, sillä elokuvilla on loppu. SQUID-pätkätkin toki loppuvat, mutta varsinaista draaman kaarta niistä ei löydy. Tämä onkin tärkeä seikka, kun pyritään määrittämään elokuvan ja SQUID-tallenteen eroa: elokuvassa noudatellaan (lähes) aina jonkinlaista draaman kaarta, ja elokuvan loppu on aina loppu eri mielessä kuin enemmän tai vähemmän satunnaisesti ohjautuvan SQUID-tallenteen päätös. Katsojan luottamus elokuvaan on aivan erilainen kuin mihinkään todellisuuspohjaiseen tallenteeseen. Elokuvien ehyet kokonaisuudet auttavat katsojaa kokemaan kaoottisen maailman edes jotakuinkin mielekkääksi. SQUID-teknologia ei tässä auta – ainakaan sellaisena kuin se Strange Daysissa on kuvattu.

Fiktion problematiikkaa elokuvassa ei kuitenkaan sen syvemmälti käsitellä. Sen sijaan esiin nousevat jännitteet mustan väestönosan ja kaupungin valtaapitävien välillä. Tämän konfliktin kuvaamisessa Strange Days onnistuu kohtalaisen hyvin. Loppujen lopuksi elokuvan kenties kiinnostavin ja persoonallisin hahmo on Neron tummaihoinen ystävä, henkivartijan hommia tekevä Mace (Angela Bassett). Voisi kuvitella että mustaihoinen naishenkivartija ei ole hahmona sieltä uskottavimmasta päästä, mutta Bassettin hahmo on hyvin kirjoitettu – ja näytelty. Kun rotuaihe alkaa nousta elokuvassa selkeämmin esiin, ei Mace enää taistele pahiksia vastaan vain työn tai Neroon solmimansa ystävyyden vuoksi, vaan uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta omiaan kohtaan.

STRANGE-DAYS-mace
Mace on raju mimmi.

Elokuvan viimeinen kohtaus on kaikessa kliseisyydessään todellinen antikliimaksi. Jos elokuvan lopusta olisi leikattu viimeinen minuutti, olisin antanut yhden tähden enemmän. Perustelisin mieluusti tarkemmin, miksi näin, mutta en halua ottaa spoilaamisen riskiä.

Ja miten rastatukkainen Louise Lecavalier tähän kaikkeen liittyy? Hahmo vilahtaa ohimennen parissa kohtauksessa elokuvan pääpahiksen henkivartiostossa.

*****

STRANGE-DAYS-gaddafi
Tämä oli pakko lisätä pelkän tekstityksen takia. Nero syö aamupalaa, ja telkkarissa luetaan ennustuksia uudelle vuosituhannelle. Aina eivät ennustukset osu aivan nappiin.