Zombieland on kauhukomedia kaaoksen valtaan joutuneista Yhdysvalloista. Zombiepidemia on romahduttanut järjestäytyneen yhteiskunnan, ja harvat ilman tartuntaa selvinneet yrittävät selvitä miten parhaaksi katsovat. Elokuva seuraa nuorta miestä, joka esittäytyy Columbukseksi (Jesse Eisenberg). Se ei ole hänen oikea nimensä – ”oikeat” nimet kuuluvat Zombielandissa vanhaan maailmaan, jossa kaikki oli hyvin, ja identiteetteihin, jotka rakentuivat sosiaalisten ympyröiden varaan. Noita ympyröitä ei elokuvan maailmassa enää ole.

Elokuvan alussa Columbus törmää juroon kaveriin, jolla on allaan järeä auto. Paremman nimen puutteessa miehet alkavat nimittää toisiaan määränpäidensä mukaan: Columbusin suunta on kohti kotikaupunkiaan eli Columbusia, ja uusi matkatoveri taas suuntaa Tallahasseehen. Tulevaisuus ja määränpäät määrittelevät näitä kavereita enemmän kuin mennyt. (Tallahasseen roolissa nähdään Woody Harrelson, joka vetää taas kerran sen saman roolin, jota on vetänyt viimeiset 30 vuotta.)

Zombieland tuo mieleen sekä nimensä että road movie -henkisen rakenteensa vuoksi Nomadland-elokuvan. Vaikka elokuvat eroavat toisistaan lajityypiltään ja tunnelmaltaan, on niissä paljon samaa. Perinteiset yhteisöt ovat menettäneet merkityksensä päähenkilöiden maailmassa. Jatkuva liikkuminen on välttämättömyys. Hetkeksi yhteen paikkaan voi pysähtyä, mutta lopulta matkan on jatkuttava.

Matkalla kohdataan olentoja, joiden kanssa yhteisymmärrystä ei synny – Nomadlandissa näitä olentoja ovat tavalliset ”oravanpyörässä” juoksevat ihmiset, Zombielandissa puolestaan zombit. Molemmissa elokuvissa vastaan tulee myös ystäviä – ihmisiä, joihin luottaa ja joiden kanssa rakentaa omaa yhteisöä. Pohjimmiltaan sekä Nomadlandissa että Zombielandissa onkin kyse juuri oman yhteisön rakentamisesta.

Columbuksen suhtautuminen yhteisöllisyyteen on ollut aina vaikea. Ennen zombi-invaasiota hän ei ole ollut perheensä kanssa läheisissä väleissä, eikä kavereitakaan oikeastaan ollut, tyttöystävästä puhumattakaan. Hänelle sopiva yhteisö alkaa hahmottua vasta, kun poolia mahdollisista ihmisistä karsitaan murto-osaan vanhasta. Zombielandissa yhteisö syntyy eräänlaisesta pakotuksesta – sen ihmiset eivät aidosti valitse toisiaan, vaan tukeutuvat aluksi toisiinsa olosuhteiden pakosta ja vasta myöhemmin siksi, koska ovat oppineet pitämään toisistaan.

Spoilereiden välttämiseksi jätän Zombielandin naishahmojen tarkemman kuvauksen nyt väliin, mutta sen voin sanoa, että naisista hahmottuva kuva on ankea. Kun naiset toimivat itsenäisesti tai mimmiporukassa, ovat he aggressiivisia, väkivaltaisia, petollisia ja itsekkäitä. He valehtelevat ja huijaavat saadakseen sen, mihin heillä mielestään on oikeus. Kun miehet hyvää hyvyyttään auttavat heitä, naiset puukottavat selkään. Kun miehet antavat anteeksi ja auttavat taas, naiset lähtevät livohkaan kiitosta lausumatta – ja järjestävät sitten itsensä sellaiseen kiipeliin, josta eivät ilman kaksilahkeisten apua mitenkään selviä, koska ”sellaisiahan naiset vain ovat”: avuttomia idiootteja. Lopulta nainen hiljalleen pehmenee ja muuttuu persoonattomaksi miespäähenkilön halujen ja toiveiden heijastumaksi.

Eli sama lyhyemmin: Zombielandin naiskuvaus on suoraan 1800-luvulta.

Parhaimmillaan Zombieland on hauska elokuva. Erityisesti kohtaus, jossa Tallahassee ja Columbus ottavat mittaa toisistaan nyrkkien sijaan hajuvesillä, on oikeasti hauska ja tavallaan oivaltavakin. Myös loppupuolen Bill Murray -cameo on hauska yllätys.

Muutama komediallisesti onnistunut hetki ei tee siitä kuitenkaan kummoista elokuvaa.

Ai niin: Witchitaa näyttelee Emma Stone. En tunnistanut häntä ennen lopputekstejä, sillä hänet on meikattu Sasha Greyn näköiseksi. Onneksi hän on saanut Zombielandin jälkeen näyteltäväkseen paljon parempia ja kiinnostavampia rooleja.

Nyt olen katsellut taas yhden zombie-elokuvan, josta en pitänyt. Saatan kokeilla taas ensi Halloweenina uudestaan, sitä ennen jätän zombit suosiolla muille. Nämä eivät vain ole minua varten.

*****