A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****

Mad Max: Fury Road (2015) arvostelu – Älä päästä naista rattiin

mad max fury road
Mad Max: Fury Road (2015)

Vuodenvaihteen mahtavin juttu: saimme vihdoin päivitettyä pieneksi käyneen 26-tuumaisemme kunnon televisioon. (Jep, myös leffajuttuja kertyi arkistoon aika pino joulun pyhien yhteydessä. Pino alkaa hiljalleen olla purettu.) Olohuoneen seinää peittää nyt 47-tuumainen ruutu, joka ilostuttaa elämäämme monellakin tapaa. Hyvästi, SCART-johdot – teitä ei tule ikävä! Tervetuloa, takapaneelin USB-portti! Ja ennen muuta: tervetuloa, 3D-kuva! 3D-ominaisuutta piti päästä testaamaan, ja kokeiluelokuvaksi valikoitui viime kevään superspektaakkeli Mad Max: Fury Road (Australia/Yhdysvallat 2015).

Vähän taustaa: en pidä Mad Max -elokuvista. Minusta ne ovat lapsenmielisille ja äijähenkisille suunnattua kaahotusta, jonka tyyli ei ole tarpeeksi pitkälle mietitty tehdäkseen elokuvista kiinnostavia. Ja vielä Mel Gibson, kiitos ei. Samalla on kutenkin huomautettava, etten kuulu elokuvasarjan kohdeyleisöön, ja että on kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olen sarjan aiemmat osat nähnyt. Joka tapauksessa odotukseni Fury Roadin suhteen olivat vaatimattomat. Ensihypen ja kritiikkien perusteella odotin äijäräimettä feministisellä twistillä. Kuulosti pahalta. Kun näin maskuliiniseen elokuvasarjaan tuodaan ”naisnäkökulmaa” tai ”feminististä pointtia”, syntyy usein sellainen rautalankasykkyrä, että oksat pois.

Joskus on ihanaa olla väärässä.

MAD-MAX-veripussi
Veripussi tikunnokassa.

Fury Roadissa liikutaan aiemmista Mad Max -elokuvista tuttuun tapaan post-apokalypsin paahteisessa hiekkaerämaassa. Max Rockatansky (Tom Hardy) joutuu Sotapojat-jengin vangiksi. Hänet viedään jengin tukikohtaan eli Linnoitukseen, jossa hän joutuu luovuttamaan verta taisteluissa loukkaantuneille Sotapojille. Linnoitusta pyörittää Sotapoikien pseudojumala Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne). Linnoituksen hierarkia on kuin irvikuva Platonin valtiomallista: korkeimmalla sijalla killuu Immortan Joe lähipiireineen, sen alapuolella joukko rämäpäisiä Sotapoikia ja pahnanpohjimmaisena valtava määrä puutteessa ja köyhyydessä eläviä Kurjia.

Immortan Joen maailmanjärjestyksessä jokaisella ihmisellä on tarkoitus. Hänen viisi nuorta vaimoaan ovat olemassa synnyttääkseen terveitä ja vahvoja lapsia. Max ja muut ”veripusseiksi” nimietyt verenluovuttajat ja Äidinmaitoa tuottavat naiset ovat kuin koneita, joista imetään elämää ylläpitäviä nesteitä muiden käyttöön. Sotapojat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava armeija. Kurjat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava hallittavia. Nämä olennot ovat Immortan Joelle omaisuutta, materiaa, tuottavia koneita, joilla ei ole välinearvon lisäksi muuta syytä olemassaoloon. Ainoastaan joillakin verisukulaisilla on Immortan Joen silmissä jotakin muuta merkitystä kuin pelkkä välineellinen merkitys.

MAD-MAX-imperan-joe
Immortan Joe hyppää rattiin.

Palataanpa elokuvan tarinan pariin. Erinäisten käänteiden seurauksena Max päätyy Immortan Joen petollisen ykköskuskin eli Furiosan (Charlize Theron) sotarekan kuskinpenkille. Furiosa on mahtava hahmo. Jo ensimmäisen varttitunnin aikana, ennen kuin Furiosan karkumatkan tarkoitus ja motiivit ovat käyneet ilmi, on selvää, että juuri sukupuoli tekee Furiosasta kiinnostavan hahmon. Sotarekkaa ajava mies, jonka otsa on tuhrittu moottoriöljyllä, tuskin olisi kovin kiinnostava hahmo. Sen sijaan Furiosa on upea ilmestys juuri sellaisena kuin on: rohkeana ja riuskaotteisena naisena, joka osaa ajaa isoa autoa. Taas huomattiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät rajoitu genitaalialueelle.

(Fury Roadin emansipoivaan tarinaan mahtuu kyllä hutilyöntejäkin, mutta niitä on käytännössä mahdoton käsitellä spoilaamatta elokuvaa. Ehkä asian voisi ilmaista näin: vastakkainasettelu naisten ja miesten välillä on liian voimakas ja tällä kertaa tavalla, joka korostaa naiseuden erinomaisuutta. Metsään mennään niin, että hiekka pöllyää ja torvet soivat. Olisi mahtavaa, jos voitaisiin kerrankin olla ihan vain miehiä ja naisia, ilman ikuista taistelua siitä, kumpi skene on kovempi. Sitä odotellessa.)

MAD-MAX-furiosa
Fury Roadin kovin kuski on käsipuoli – ja kaiken lisäksi nainen.

Fury Road on harvinaisen hiljainen elokuva – siis mitä dialogiin tulee; musiikin ja äänitehosteiden suhteen ei säästellä. Tätä voi jossain määrin pitää huolellisen ohjauksen ja tasokkaan näyttelijäntyön merkkinä. Sanoja ei tarvita, kehonkieli ja visuaaliset viitteet riittävät ilmaisemaan melkein kaiken.

Fury Roadin itseoikeutettu tähti on Charlize Theron, jota ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Elokuvan yllättäjä on puolestaan Nicholas Hoult, joka näyttelee sekopäistä sotapoikaa juuri sopivasti maanisella etukenolla. Nuxin hahmo ei ole järin moniulotteinen eikä siksi varmaankaan Houltin uran haasteellisimpia  näyteltäviä, mutta mitäs tuosta – Hoult hoitaa kunnialla sen osan, joka hänelle on annettu.

Sotapoikien aneeminen mölyposse on Fury Roadin parhaita elementtejä. Tämä heiveröisten ja vähäveristen kaahottajien joukko koostuu laumasieluisista luupäistä, joilla ei ole vapaata tahtoa. Mieleen tulevat menneen syksyn terroriteot: kuten islamistitaistelijat, myös sotapojat ovat valmiita uhraamaan oman henkensä hallitsijan puolesta, koska rajan takana odottaa jotain parempaa. Immortan Joen kehittelemän mytologian mukaan taistelussa kuoleva sotilas herää uudelleen Valhallassa ja saa osallistua pitoihin muiden sankarien kanssa. ”I live, I die, I live again”, kuuluu sotapoikien hengennostatus.

MAX-MAX-nux-slit
War boys will be war boys: Nux ja Slit nahistelevat.

Aiemmissa Mad Maxeissa, lähinnä sarjan toisessa ja kolmannessa osassa, minua häiritsi ennen kaikkea kotikutoisen provokatiivinen visuaalisuus. Tiedän, että maantiesotureiden niitit ja nahkakalsarit ovat monelle juuri Mad Maxien ”se juttu” – minusta Rob Halford -puvustus on vain kiusaannuttavaa. Fury Roadissa elokuvasarjan visuaalinen puoli kuitenkin freesattu tavalla, josta pidän. Poissa ovat kasarihevikliseet; niiden tilalle on tullut elementtejä, jotka tuovat mieleeni sekä black metalin että industrialin visuaalisen maailman. Sotapoikien armeija on heiveröisessä aneemisuudessaan mahtava ilmestys – ja entä Imperian Joe itse, huh!

Paikoin Fury Road ampuu teatraalisuudessaan yli. Erityisesti Imperian Joen autoletkaa seuraava ”musarekka” ja sen katolla kaksikaulaista kitaraa vinguttava, pyjamahaalarin näköiseen vaatteeseen pukeutuva virtuoosi ovat ehkä jo liikaa. Missä tahansa muussa elokuvassa vastaava spedeily olisi yksinkertaisesti mautonta, mutta Mad Maxissa sen voi vielä niellä. Hyvän maun rajoja koettelevat spektaakkelit kuuluvat asiaan.

MAD-MAX-musarekka
Musarekka ja pyjamakitaristi.

Ai niin, se 3D! Fury Roadissa on muutamia kohtauksia, joihin 3D tuo merkillepantavaa visuaalista lisää. Paikoin efekti tuntuu toisaalta tekevän erityisesti kohtausten valaistuksesta jotenkin halvan näköistä. Fury Road on nimenomaan visuaalisesti kiinnostava elokuva, ja sen visuaalisuus pääsee hitosti paremmin esiin juuri 3D:nä. 3D ei kuitenkaan tarkoita juuri koskaan pelkkää plussaa – ei tälläkään kertaa.

Terveisiä George Millerille: tee jooko tälle jatkoa, ja tee se hyvin.

*****

Mad Max: Fury Road BD + BD 3D @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD + BD 3D (Steelbook) @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD @ Discshop
Mad Max: Fury Road DVD @ Discshop
Mad Max Antohology BD @ Discshop

Robert C. O’Brien: Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974) arvostelu

tohtori l
Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974)

Robert C. O’Brien: Tohtori L Vieras kuolleesta maailmasta (Z for Zachariah, 1974, suom. 1978)
Lukuhaasterasti: 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.
Mistä peräisin: lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Tohtori L teki minuun tavattoman syvän vaikutuksen, kun luin sen ensimmäistä kertaa noin 11-vuotiaana. En tuolloin edes tajunnut, että kyseessä on nuorille suunnattu kirja – minusta sen tarina oli niin erikoinen ja jännittävä, että olisin veikannut sen kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. Onkin epäselvää, millaista yleisöä silmällä pitäen O’Brien Tohtori L:n oikein kirjoitti. O’Brien muistetaan ennen kaikkea lasten- ja nuortenkirjailijana, ja hänen tunnetuin teoksensa lienee vuonna 1971 julkaistu nuortenromaani Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat, jonka niin ikään muistan lapsuudestani (ehkä sekin pitäisi lukea joskus uudestaan). Mikäli O’Brienin leskeä on uskominen, Tohtori L kuitenkin kirjoitettiin nimenomaan aikuisille lukijoille. O’Brien ehti kuolla ennen kirjan valmistumista, ja teoksen viimeistely jäi kirjailijan lesken ja tyttären tehtäväksi. (Rohkenen sanoa, että tämä näkyy eräänlaisena valjuutena ja keskeneräisyytenä erityisesti teoksen kielessä.) Ainakin Suomessa romaania on markkinoitu nimenomaan nuortenromaanina.

Tohtori L kertoo 15-vuotiaasta Ann-tytöstä, joka elää yksin keskellä ydinsodan surkastuttamaa maailmaa. Syrjäisen ja suojaisan sijaintinsa vuoksi Annin kotilaakso on välttynyt ydinlaskeuman aiheuttamalta tuholta. Elämänpiiri on turvallinen mutta ahdas: laakson ulkopuoliseen, laskeuman saastuttamaan maailmaan astuminen tarkoittaa varmaa kuolemaa. Laakson muut asukkaat ovat menehtyneet ulkomaailmaan suuntautuneiden tutkimusmatkojen vuoksi, eikä Annilla ole seuranaan kuin perheen Faro-koira.

Ann on maatalon kasvatti ja kätevä käsistään. Hän osaa kalastaa, metsästää, hoitaa kotieläimiä ja huolehtia lähes kaikista muistakin maatalon töistä. Lähikaupassa riittää säilykeruokaa, ja suunnitelmat oman puutarhan rakentamisen suhteen ovat pitkällä. Oikeastaan Annin tulevaisuus näyttää eloonjäännin kannalta valoisalta: häneltä ei puutu mitään välttämätöntä. Ihmisseuran puute tuntuu kuitenkin aika ajoin musertavalta.

Eräänä päivänä Ann näkee horisontissa savupatsaan. Kuolleessa maailmassa ei pitäisi kenenkään liikkua, ja silti Annista näyttää siltä, että joku lähestyy hänen laaksoaan. Havainnot kuolleen maailman läpi lähestyvästä kulkijasta herättävät Annissa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ajatus seuralaisesta on miellyttävä, toisaalta tulija voi muodostua Annille uhkaksi. Siksi Ann päättää piiloutua ja tarkkailla jonkin aikaa, mikä kuolleen maailman kulkija on miehiään.

Teini-ikäinen tyttö yksin ydinlaskeuman eristämässä laaksossa, ja muukalainen, joka lähestyy laaksoa – millaisen tarinan tästä saisi? Olen kai katsonut liikaa kauhuelokuvia, sillä mieleeni tulee lähinnä The Woman– ja Grotesque-tyyppisiä skenaarioita. Tohtori L pysyttelee kuitenkin huomattavasti hienovaraisemmassa ilmaisussa. Romaanin tilanteet ovat jännitteisiä ja uhkaavia, ja draaman teho senkus kasvavaa, kun uhka ei ota millään realisoituakseen. Tässä suhteessa Tohtori L on kuin mikä tahansa nuortenkirja. Se ei ole väkivaltainen tai pelottava. Sen tarina on kyllä ahdistava, mutta ahdistavaa tunnelmaa siinä ei ole. Tarinan rungosta olisi helposti voinut hieman erilaisin painotuksin kasata K18-osastoon solahtavan gornosetin, mutta O’Brien on tehnyt toisenlaisen ratkaisun. – Kirjaan on nakuteltu yksi seksuaaliseen väkivaltaan viittaava kohtaus, joka ei aiheensa puolesta oikein nuortenkirjaan sovi. Tilanteen kuvaus on kuitenkin luonteeltaan juuri sopivasti tulkinnanvaraista: aikuinen lukija tajuaa, mistä on kyse, ”liian nuori” lukija taas ohittaa kohtauksen olankohautuksella. Ainakaan minä en ole kirjaa ensi kertaa lukiessani tajunnut, mitä tilanteessa oikeasti tapahtuu. Hyvä niin.

Tohtori L:n keskeisimpiä teemoja ovat valta ja valvonta. Kaikki teoksen keskeiset käänteet liittyvät valtasuhteisiin ja siihen, millaisia manifestoitumia ne laakson arkitodellisuudessa saavat. Kun tohtori L. lopulta saapuu Annin laaksoon, on hän Anniin nähden alisteisessa asemassa: Ann pystyy tarkkailemaan häntä paljastamatta omaa olinpaikkaansa. Ann ei kuitenkaan osaa käyttää asetelmaa hyväkseen parhaalla mahdollisella tavalla, vaan antautuu nuoren ikänsä ja hyväntahtoisen luonteensa vuoksi asemaan, joka on hänelle itselleen äärimmäisen epäedullinen. Tilanteissa, joissa moni muu turvautuisi väkivaltaan, Ann pakenee ja miettii, miten asiat voitaisiin järjestää tavalla, joka tyydyttää kaikkia osapuolia. Itse olisin Annin asemassa tarttunut pesäpallomailaan monta kertaa, mutta Ann on toista maata. Hän ei nuoren ikänsä ja viattoman maailmankatsomuksensa vuoksi kykene vahingoittamaan muita – ei edes silloin, kun itsesuojelu sitä vaatii.

Tohtori L on paitsi tarina maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, myös tarina miehistä ja naisista. Annin laakso on kuin kadotettu paratiisi, jossa ihmiskunta saa mahdollisuuden uuteen alkuun. Periaatteessa kirjassa voi nähdä vahvan feministisen eetoksen, jossa tohtori L edustaa vallanhaluista Aatamia ja Ann ikuisesti hyväntahtoista ja alistuvaista Eevaa. Se, millaisen ratkaisun Ann romaanin lopussa tekee, on tällaista katsantoa vasten todella kiinnostava ja rohkea.

Tohtori L olisi sopinut hyvin myös lukuhaasteen kirja, jonka lukeminen pelottaa minua -slottiin (ellen olisi jo ruksannut slottia eräällä toisella teoksella). Pelkäsin, että romaani onkin hirvittävää roskaa ja että muisto nuoruuden vaikuttavasta lukukokemuksesta tahriintuu. Näin ei käynyt. Ymmärrän hyvin, miksi Tohtori L teki teini-ikäiseen minuun niin syvän vaikutuksen. Toinen lukukerta osoitti, että teos kestää myös aikuisen lukijan käsissä. Jos se halutaan luokitella nuortenkirjallisuudeksi, on se lajityypissään oikea helmi.

Romaanin pohjalta on näköjään tuotettu vastikään elokuva – Z for Zachariah tuli ensi-iltaan viime vuonna. Trailerin perusteella elokuvan tarina vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin romaanin juoni: Annin ja tohtori L:n lisäksi elokuvassa nähdään kolmaskin henkilöhahmo. Kun teoksessa esiintyy yhden miehen ja yhden teinitytön sijaan kaksi miestä ja yksi nuori nainen, on aika selvää, että tarinan dynamiikka muuttuu ratkaisevasti. Eipä siinä – vaikuttaa kiinnostavalta elokuvalta, ja tsekkaan tämän ilman muuta heti, kunhan saan käsiini. Pikkulinnut ovat livertäneet, että elokuvasta ilmestyisi Suomen markkinoille tarkoitettu kotikatselutallenne muutaman kuukauden kuluttua.

Tämä olikin viimeinen vuoden 2015 lukuhaasteen kirjoja käsittelevä teksti. Ensi viikolla on luvassa viime vuoden lukuhaastetta summaava koostepostaus. Sen jälkeen on vihdoin aika jättää menneen vuoden lukemiset sikseen ja suunnataan katse eteenpäin.