Apokalypsiaiheiset elokuvat tekivät 2010-luvulla hyvin kauppansa. Ja mikäpä siinä: tekniikka mahdollisti mullistusten kuvaamisen yhä tarkemmin ja kauniimmin. Vuonna 2013 ensi-iltaan tulleessa Word War Z -elokuvassa ison rahan apokalypsispektaakkeliin sekoitetaan aineksia toisesta uuden nousun kokeneesta filmigenrestä eli zombie-elokuvasta. Lopputulos on sekoitus toiminta- ja sotaelokuvaa, jossa mukana on pieni ripaus kauhua. En olisi heti uskonut näkeväni Brad Pittiä tällaisessa elokuvassa.

World War Z:n lähtötilanne on zombimättöjen klassikko: zombit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun muuttaen uhrinsa koriseviksi, verenhimoisiksi epäkuolleiksi. Tiedemiehet YK:n päämajassa arvelevat, että kyseessä on jonkinlaisen viruksen aiheuttama tauti. Toisaalla entinen YK:n tutkija Gerry Lane (Pitt) joutuu perheineen zombihyökkäyksen kohteeksi. YK:n porukka onnistuu kuitenkin haalimaan Lanen ja tämän perheen turvalliseen tukikohtaan. Vastineeksi perheelle tarjotusta suojasta ja ylläpidosta YK haluaa Lanen osallistuvan tutkimustyöhön, jossa pyritään selvittämään viruksen alkuperä ja keksimään keino taistella virusta vastaan.

Zombit sodassa

Zombeissa on hahmoina lähtökohtaisesti jotakin koomista. Tyypillinen zombie-elokuva on pikemminkin hauska kuin aidosti pelottava, joskin poikkeuksiakin toki on. Sotaelokuva taas ei saisi olla hauska, ellei se ole Me sotasankarit (Catch-22, 1970). Siksi suhtauduin aluksi skeptisesti ajatukseen yhdysvaltalaisesta sotaelokuvasta, jossa hätää ja kärsimystä eivät aiheutakaan kommunistit tai arabit, vaan zombit.

Zombien ulkonäkö ja elekieli on onneksi pystytty toteuttamaan ilman koomista vaikutelmaa. Elävät kuolleet nähdään elokuvassa useimmiten valtavana massana, joka rullaa mutavyöryn tavoin ihmisten ylitse. Väkivalta on tyyliltään nopeaa ja ohimenevää, mitä voidaankin odottaa suurille yleisöille tehdyltä elokuvalta.

Sotaelokuvan ja zombikauhun yhdistäminen on käynyt tekijöiltä näinkin jouhevasti luultavasti sen vuoksi, että näillä genreillä on loppujen lopuksi aika paljon yhteistä: molemmissa jännitys, toiminta, taisteleminen, piileskely ja pakeneminen ovat keskeisiä elementtejä. Lajityyppien yhdistelmä on myös sinänsä kekseliäs, että zombiaiheen myötä vihollinen ei olekaan enää jossakin kaukana, vaan aivan valtion sykkivän sydämen tietämillä. Vaikka Yhdysvallat on viime vuosikymmeninä kunnostautunut länsimaaksi melko sotaisana maailmanvaltana, ei valtion omalla maaperällä ole sodittu sitten toisen maailmansodan. Siksi taistelun tuominen suoraan kansakunnan keskelle zombien muodossa on nokkela ratkaisu.

Koska kyseessä on suurten yleisöjen elokuva, on mukana oltava myös ripaus sentimentaalista draamaa. Tämä tarve täyttyy Lanen perheen avulla. Kun Lane lähtee tutkimaan viruksen alkuperää, jää perhe YK:n turvasatamaan. Tästä eteenpäin Lanen vaimo Karen (Mireille Enos) huolehtii jatkuvasti huokaillen, onko ukko vielä hengissä. Perheen tapahtumaköyhien vaiheiden kuvaus on pitkäveteinen, mutta katsojan emotionaalisen sitouttamisen kannalta valitettavasti välttämätön osanen elokuvaa.

Vaihtelevantasoista näyttelijäntyötä

Ainoa täysin käsittämätön ratkaisu elokuvassa on Mireille Enosin valinta Gerry Lanen vaimon Karen Lanen rooliin. Hän näyttää lähes aina kuvaan ilmestyessään siltä, että hänen hanuriinsa on isketty kivuliaasti metrinen kuusihalko. Näyttelijättären kasvot ovat niin elottomat ja kireät, että katsojan verkkokalvoja juilii. Kun hymy sitten lopulta irtoaa, näyttää ilme teennäiseltä – aivan kuin hymyileminen sattuisi näyttelijättären kasvoihin. Enosin saavutukset elokuvan saralla ovat vaatimattomat, ja hän on kunnostautunut lähinnä vierailevana televisionäyttelijänä. Tv-sarjoissa Big Love ja Jälkiä jättämättä Enos on näytellyt kokonaisia kausia, viimeksi mainitussa jopa varsin keskeisessä roolissa. En käsitä, miksi tällainen ammattitaidoltaan ja karismaltaan keskinkertainen, tilanteessa kuin tilanteessa happaman näköinen olento on napattu päähenkilön vaimon rooliin näin suuren rahan elokuvassa, johon olisi ollut varmasti tarjolla myös osaavampia naisnäyttelijöitä.

Onneksi Enosia nähdään elokuvassa melko vähän, ja varsinaiseksi naispäähenkilöksi nousee pikemminkin israelilainen naisluutnantti Segen (Daniella Kertesz). Siinä missä Karen Lanen hahmo jää näyttelijäntyön vuoksi kalvakaksi ja mitättömäksi varjoksi, on Kerteszin roolisuoritukselle nostettava hattua: tässä tytössä on ainesta. Kertesz todistaa, että aloittelevankin näyttelijän käyttäminen voi olla hyvä ratkaisu, jos kokemuksen puute kompensoituu taidolla ja omistautumisella.

Brad Pitt vanhenee arvokkaasti. Hänen näyttelijänsuorituksensa on epätyypillisestä genrestä huolimatta takuuvarmaa Pittiä: pehmeää, rauhallista ja vakaata. Pidän silti yllättävänä, että World War Z on jo ehtinyt nousta Pittin tähänastisen uran tuottoisimmaksi elokuvaksi.

Hyvät:

• Näyttelijät: vanha konkari Brad Pitt ja tuore lupaus Daniella Kertesz
• Tyylikkäästi toteutetut zombit
• Selkeä ja hyvin tahditettu kerronta
• Kekseliäs tapa ratkaista zombiongelma

Pahat:

• Vaimon ja perheen vaiheiden tylsä kuvaus
• Imelähkö lopetus ja täysin käsittämätön loppulause

Rumat:

• Kilon sitruunoita syönyt Mireille Enos Karen Lanen roolissa

Teksti on julkaistu edesmenneessä Asema-blogissa vuonna 2014. World War Z:ssä on aivan uudenlaista ajankohtaisuutta koronavuoden 2020 myötä.