Mortal Kombat (1995) arvostelu

Mortal Kombat (1995)

Mortal Kombat (1995) on videopelielokuvien kulmakivi, uranuurtaja ja klassikko. Siitä, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa, voi olla montaa mieltä, ja jos elokuvaa ei ole nähnyt sen ilmestymisen aikaan, voi siihen tänä päivänä olla vaikea suhtautua vakavalla naamalla. Itse näen Mortal Kombatin oman aikansa helmenä, jonka kauneutta satunnaiset katsojat eivät välttämättä voi ymmärtää. Se ei ole itse elokuvan syy.

Mortal Kombatin perusasetelma perustuu löyhästi vuonna 1992 julkaistuun, samannimiseen videopeliin. Pelin universumi on jakaantunut keskenään kilpaileviin valtakuntiin, jotka voivat haastaa toisensa Mortal Kombat -nimisessä turnauksessa. Vanhan säännön mukaan valtakunta voi valloittaa muita valtakuntia, jos se voittaa Mortal Kombatin kymmenen kertaa peräkkäin. Elokuvan lähtötilanteessa Outworld on voittanut turnauksen jo yhdeksän kertaa – vielä viimeinen voitto, ja Outworld voisi vallata Earthrealmin.

”Your soul is mine!”

Earthrealm lähettää elokuvassa Mortal Kombatiin parhaat taistelijansa: eliittisotilas Sonya Bladen, martial arts -tähti Johnny Cagen ja shaolin-munkki Liu Kangin – kaikki peleistä tuttuja hahmoja. Yhdessä ukkosenjumala Raidenin kanssa kolmikko matkustaa velho Shang Tsungin saarelle taistelemaan turnauksessa.

Se riittäköön tarinasta. Juoni on samaan aikaan yksinkertainen ja sekava, eikä ihme – tappelupelejä tai perustuvia elokuvia ei yksinkertaisesti osattu vielä vuonna 1995 pahemmin tarinallistaa. Ja miksi edes yrittää, kun kohdeyleisö tahtoo lähinnä nähdä peleistä tuttuja, ilmeikkäitä hahmoja ja jänniä taisteluliikkeitä? Mortal Kombatin koko viehätys onkin esteettisesti omaleimaisissa kohtauksissa ja tutuissa hahmoissa, ei tarinassa.

Mystinen Sub-Zero ottelee Liu Kangia vastaan

Tänä päivänä myös tappelukohtaukset näyttävät verrattain kömpelöiltä, mutta 90-luvun puolivälissä vaikutelma on varmasti ollut toinen. Erikoistehosteet olivat kalliita ja niitä on siksi käytetty kitsaasti. Tappelukohtauksissa nojataan nokkeliin kuvakulmiin ja leikkauksiin. Leikkaustahti on kuitenkin tämän päivän toimintaelokuviin verrattuna hämmästyttävän hidas ja kuvakulmat laajoja – 90-luvulla ei yksinkertaisesti ollut kiire minnekään, ei edes Mortal Kombatissa.

Harvat elokuvassa käytetyt 3D-tehosteet näyttävät suorastaan hirvittäviltä. Sen sijaan yksi elokuvan pahiksista, nelikätinen shokan-taistelija Goro, näyttää hämmästyttävän hyvältä. Ei ihme: Goroa ei toteutettu 3D-animaatiolla, vaan eräänlaisena puvun ja robotin yhdistelmänä. Puvun suunnitteluun on uponnut varmasti määrättömästi aikaa ja vaivaa, ja lopputulos on upea. Tällaista tekemisen meininkiä ei voi kuin arvostaa! Mortal Kombatin tuotantoajankohtaan tämäntyyppisten erikoistehosteiden aurinko oli jo laskemassa, ja pian 3D-tehosteet korvasivat ne kokonaan.

Johnny Cagen persoona ei ole vielä kehittynyt täyteen huippuunsa. Silti Sonya murjottaa.

Pidän Mortal Kombat -franchisen myöhemmissä sovelluksissa erityisesti siitä, kuinka laaja ja monipuolinen naispuolisten hahmojen valikoima pelissä on. 90- ja 00-luvuilla naistaistelijoiden vaatetus oli tosin niin olematonta, ettei pelejä varsinaisesti voinut pitää feminismin merkkipaaluina. Naiset ovat kuitenkin aina päässeet taistelemaan Mortal Kombat -areenalle. Mortal Kombat -elokuvassa naishahmoista mukaan on otettu kaksi: kovanaama Sonya Blade ja Outworldin prinsessa Kitana. Molemmat antavat elokuvassa miestaistelijoille kunnon vastuksen, ja Sonya antaa kunnolla dunkkuun omalle arkkiviholliselleen.

Shang Tsung sieppaa Sonyan, jonka tukka menee välittömästi ihanaan seksipörröön.

Siihen ne myönteiset jutut jäävätkin. Kitanan pääasiallinen tehtävä elokuvassa on terapoida ja katsella Liu Kangia kaihoisasti. Sonya päätyy neidoksi hädässä, jotta porukan äijät voivat hänet sitten pelastaa – eihän nainen nyt sentään ihan omillaan voi tulla toimeen? Tohinan keskellä hänen tukkansa menee seksikkäästi pörröön ja armeijakuteet vaihtuvat nahkamekkoon. No, kai tämän olisi huonomminkin voinut tehdä.

Sanoin jo, että Mortal Kombatin kaltaisessa elokuvassa tarinaan ei kannata ripustautua liikaa, sillä se ei ole tällaisen elokuvan keskeinen elementti. Silti pieni, kriittinen sana tarinasta: toivoin, että elokuvassa olisi käyty läpi Scorpionin ja Sub-Zeron välistä kiistaa, tai edes selitetty, keitä Scorpion ja Sub-Zero ovat. Näiden kahden ninjan välinen vihamielisyys tuotiin esille jo ensimmäisessä Mortal Kombat -pelissä, joten uskon, että monet katsojat odottivat tämän elementin purkua – itse ainakin odotin. Tällaisenaan Sub-Zero ja Scorpion ovat vain kaksi yliaktiivista ninjaa, jotka hyökkäilevät Earthrealmin taistelijoiden kimppuun milloin ja miten sattuu.

Scorpionin kunai lennähtää suoraan kämmenen sisästä.

Kaksi ensimmäistä Mortal Kombat -sarjan peliä herättivät aikanaan paheksuntaa väkivaltaisuudellaan: oman aikansa standardeilla graafinen väkivalta ja erityisesti verenvuodatus olivat monille liikaa, ja ensimmäinen länsimaalainen ikärajajärjestelmä kehitettiin osittain reaktiona Mortal Kombat -sarjan peleille. Siitä huolimatta MK-fanchisen merkittävin fanikunta olivat teini-ikäiset pojat. Tämän vuoksi elokuvan tuotannossa oli tärkeää varmistaa, että myös nuoret sarjan fanit pääsevät teattereihin sitä katsomaan. Vaikka itse pelisarja tunnettiin ja tunnetaan edelleen äärimmäisestä väkivallastaan, on Mortal Kombat -elokuva varsin siisti ja siksi se saikin PG-13-ikärajamerkinnän. Aivan varma en asiasta ole, mutta veikkaanpa, että Mortal Kombat -elokuvassa ei nähdä suoranaista verenvuodatusta lainkaan. Väkivaltaa kyllä on, mutta verta ei.

Kano oppii, että naisen jalkojen välissä on vaarallista.

Vaikka Mortal Kombat -elokuvien väkivalta on varsin hillittyä peleihin verrattuna, onnistuu elokuva juuri siinä, mitä siltä odotettiin: tuomaan elokuvamuotoon peleistä tutun maailman. Elokuvan fiilis, estetiikka ja hahmot ovat yleisölle tuttuja. He rakastivat pelejä, ja siksi he rakastivat myös elokuvaa. Kaikki ykköspelin hahmot ovat mukana elokuvassa, ja siinä nähdään myös peleistä tuttuja liikkeitä. Shang Tsung jopa lausuu ääneen pelissä esiintyviä elementtejä, kuten ”Fatality!” ja ”Flawless victory!” (tilanteessa, jossa ei edes ole kyse flawless victorysta, mutta väliäkö tuolla).

Hienot silmät, Raiden.

Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta Mortal Kombatia voi katsoa ”oikein”. Moni nuorempi katsoja, jolle 90-luvun pelit eivät ole tuttuja, ohittaa Mortal Kombat -elokuvan ”huonona” ja ”naurettavana”. Okei, mikäs siinä. Yhtä typerää olisi sanoa, että Chaplinin Nykyaika on huono siksi, että se on mykkä, tai että Casablanca on huono, koska se on mustavalkoinen.

*****

Psst! Tiesithän, että huhtikuussa 2021 julkaistaan jälleen uusi Mortal Kombat -elokuva?

Psst osa 2! Tsekkaa myös tekstini Mortal Kombat X -pelistä (2015).

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s